Mitä mieltä olette, kannattaako fiktiiviseen pidempään tekstiin laitta unipätkä. Jos vaikka kirjoittelee kirjaa ja siinä on yhdessä luvussa uni. Onko se ihan tosi nähty juttu, siis sellainen kliseinen?
Unet fiktiivisessä tekstissä
huono vai hyvä?
12127
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Melkein mitä tahansa, mitä yrität kirjoittaa, voi joku pitää kliseenä.
Itse sanoisin, että tapa, jolla sen unen toteutat, on paljon oleellisempaa kuin se, ovatko unet kliseitä vai eivät.
Yrität tehdä mahdollisimman omaperäisen, itsesi näköisen ja tekstiisi sopivan toteutuksen siitä unesta, eikä kenelläkään pitäisi olla mitään sanomista. Tai no, tietynlaisilla ihmisillä on aina. Tärkeintä on, että pidät siitä itse, ja se on se, mitä haluat kertoa.
Kirjoitin tarinaani luvun mittaisen unen. Hioin sitä monta kuukautta, pohdin pitkään ja totesin, että mitä ihmeen virkaa se ajaa. Poistin koko luvun. Kirjoitin unen asiat tarinan todellisuuteen, toimii paljon paremmin.
Pitempiä unia ei pitäisi kirjoittaa, ellei kyseessä ole kriittinen juonen käänne tai ellei tarina kerro unista. Siitäkin huolimatta tiivistäisin unen yhteen tai kahteen kappaleeseen.
Ongelma ei ole kliseisyydessä vaan siinä, että on uni on unta: näkökulmahenkilön alitajuntaista mielikuvitustarinaa. Kaikki mitä tapahtuu unessa on latteampaa kuin että se tapahtuisi todellisuudessa, näin on laita todellisuudessa ja tarinassa. Miksi latistaa jos ei ole tarvetta?
Tarkennan vielä, miksi unilukua ei kannata kirjoittaa.
Uni voi ainoastaan toimia tarinassa, jos se vaikuttaa fyysiseen maailmaan. Yleisimmät vaikutuskeinot ovat enneuni, unennäkijän mielentiloihin ja ajatuksiin vaikuttaminen sekä unen ja todellisuuden rajan rikkominen (unessa kuollut kuolee oikeasti). Vaikutuskeinojen vähäisyys luo ennalta-arvattavuutta ja kliseitä, sillä kirjoittajat tuppaavat tarttumaan aina samoihin mahdollisuuksiin.
Unet peilaavat menneisyyttä tai tulevaisuutta, eivät koskaan nykyisyyttä. Tämä on ongelmallista, koska unen asiat pitää toteuttaa käytännössä saadakseen merkityksen. Esimerkiksi enneuni saa merkityksen vasta, kun se tapahtuu käytännössä, ja mielentilamuutokset tai ideat merkitsevät vasta, kun ne vaikuttavat todellisuuteen. Turhaa toistoa. Kun pohditaan karsitaanko infodumppiuni vai unesta johtuva todellinen tapahtuma, päädytään lähes aina siihen, että todellinen tapahtuma on unta mielenkiintoisempi.
Unesta kärsii tai hyötyy vain unennäkijä itse. Jos näin ei olisi, kyseessä ei ole uni.
Unennäkijällä ei ole vuorovaikutusmahdollisuutta. (Nykyisyyteen vaikuttavat valveunet tai keskustelun mahdollistavat ryhmävalveunet eivät ole tarinamielessä unia vaan unenomaisia rinnakkaistodellisuuksia tai magiaa.)
Enneunet ovat ennalta-arvattavia. Enteet tapahtuvat aina ja jos ne eivät tapahdu, miksi edes kirjoittaa enteistä? Enneunet kertautuvat kolme kertaa: kun uni nähdään, kun unesta kerrotaan ja kun enne toteutuu. Toistoa, toistoa, toistoa.
Muistelun voi aina toteuttaa paremmin valveilla kuin unessa.
Unet ovat alitajuisia toimituksia, joten unenomaisuus pitäisi näkyä tekstissä. Liian usein kirjoittaja ei osaa tai muista kirjoittavansa unesta, joten asioista kirjoitetaan aivan kuin näkökulmahenkilö olisi hereillä. Toisaalta uneomaisuus etäyttää lukijan, sillä tunnelman luomiseksi tarina joutuu paneutumaan unenomaisuuteen ja asioihin, jotka eivät ole oleellisia.
Lyhyesti sanottuna: unessa juoni jämähtää infodumpin ajaksi paikoilleen ja jatkuu näkökulmahenkilön herätessä.
Unohdat, että kirjallisuus ei ole todellisuutta. Tarinassa uni voi olla muunlainen ja toimia muullakin kuin mainitsemillasi tavoilla. Mikään ei estä esimerkiksi sitä, että toisiinsa kyllästynyt aviopari voi yhteisessä unessa käydä öisin parisuhdeterapeutilla, ja että tarinassa kyse on todella tapahtuvasta asiasta.
Unet antavat myös mahdollisuuden ympätä realistiseen tarinaan absurdeja jaksoja, vaikka ihan tyyliseikkana.
Toki unijaksojen täytyy palvella tarinaa, mutta sama pätee kaikkien tarinan elementtien kanssa.
Todellisuusviittaukset viittasivat tarinan todellisuuteen.
Kategorioin parisuhdeterapeuttiunesi "ryhmävalveuneksi", jota en pidä kerrontateknisessä mielessä unena, vaan unenomaisena rinnakkaistodellisuutena. Unihan se edelleen on, mutta jos Wikipediasta lukee: "Uni on omakohtainen, subjektiivinen nukkumisen aikana koettava elämys, jossa esiintyy ajatuksia, tunteita, mielikuvia, ääniä ja muita aistimuksia." Ryhmävalveuni ei ole omakohtainen eikä subjektiivinen kokemus, vaan se käyttäytyy kuin tarinan maailma: unella on nykyisyys, henkilöillä on vuorovaikutusmahdollisuus, unen tapahtumia ei tarvitse toistaa saadakseen merkityksen ja siitä hyötyy tai kärsii useampi henkilö. Parisuhdeterapeuttiuni toimii kerrontateknisessä mielessä kuin videopuhelinsoitto huumautuneena.
Ryhmävalveunessa on vähemmän rajoitteita, joten en listaa sellaista unta toimimattomiksi. Toisaalta subjektiiviset unet eivät toimi latistavan rajoitteellisuuden takia, en ole lukenut ainoatakaan oikeasti toimivaa. Voit toki olla ensimmäinen ja yllättää positiivisesti, mutta epäilen suuresti.
itse aion käyttää unia merkittävässä osassa tarinaa, kertomassa päähenkilön kehityksestä, suhteessa itseensä ja sukulaisiinsa, niin että unissä päähenkilö ensin kuolee, sitten pääsee pakoo, sitten voittaa taistelun. Onko ideaa? Entä miten erotan unijaksot "tosielämästä", kirjasintyypin muutoksin vai kallistuksella?
"niin että unissä päähenkilö ensin kuolee, sitten pääsee pakoo, sitten voittaa taistelun."
Unen voitto ei tee henkilöstä voimakasta, sillä kuka tahansa voi olla unessa kuningas, jumala tai kuollut. Henkilöä voi pitää voimakkaana vasta sitten kun hän osoittaa sen todellisuudessa.
Näytä (todellisuus), älä kerro (uni).
Kuolema, pakoonpääsy ja voitto ovat väkevämpiä ja tunnepitoisempia tarinan todellisuudessa kuin unessa. Lukija voi aina pitää unen voittoa toiveunena ja unen kuolemaa painajaisena ennen kuin ne tapahtuvat oikeasti tai viittaavat oikeisiin tapahtumiin.
Miten päähenkilön kehitys kannattaa toteuttaa? Todellisuudessa, pienin edistyvin askelin.
Pidä unet lyhyinä. Tässä on esimerkki kolmesta unesta, jotka peilaavat henkilön kehitystä. Unet voivat olla ripoteltuna tarinan alkuun, keskivaiheille ja loppuun.
Kuolema.
Hän itki itsensä uneen. Pimeys ja varjot ympäröivät hänet ja avuttoman tiikerin pennun, jota muut eivät hyväksyneet. Pentu yritti vikisten karkuun, se juoksi ja juoksi, mutta lopen uupuneena sen jalat pettivät ja se kaatui. Muut pennut tarttuivat sitä terävin hampain, ja se uikutti ja uikutti, mutta hampaat eivät lakanneet syömästä, ennen kuin pimeys söi viimeisen toivon pilkahduksen. Hän ponkaisi hereille uikuttaen ja itkien.
Pako.
Hän nukahti viimein. Pimeys ja varjot ympäröivät hänet ja tiikerin pennun, joka oli rankkoja kokenut mutta eli yhä. Muut pennut jahtasivat sitä, ja se yritti karkuun, se juoksi ja juoksi. Tällä kertaa pentu näki valoa edestään ja tunsi rohkeuden sydämessään. Pentu tiesi, etteivät muut saisi sitä kiinni. Pehmeät tassut vahvistuivat ja kantoivat sen kauas. Hän heräsi sängystään huohottaen ja hikisenä.
Voitto.
Hän vaipui sängyn lämpöön ja pehmeyteen. Pimeys ja varjot ympäröivät hänet, mutta ne olivat enää harmaan sävyjä, pelkkiä varjoja, olemattomia. Muut pennut ympäröivät tiikerin pennun, mutta siitä oli kasvanut suurempi ja vahvempi, eikä se enää pelännyt. Taistelu oli kiivas mutta lyhyt. Pentu seisoi voitokkaana lannistettujen edessä, mutta se ymmärsi mitä sille oli käynyt. Pentu lipaisi kielellään toisten kuonoja, kunnes ne ymmärsivät myös ja kehräsivät viimein tyytyväisinä. Hän raotti silmiään, korjasi hymyillen tyynyään ja vaipui raukeasti valoihin ja väreihin.
Huomaa kuinka unet sidotaan tarinan todellisuuteen, kun päähenkilö reagoi niihin sekä nukahtaessaan että herätessään. Huomaa myös, kuinka unissa ei ratkaista asioita vaan käsitellä niitä, realistista.
JESKAMANDEEJAVOIPAHKINEN,
kiitos tästä ylläolevasta
unet.
Olen kiitollinen, ratkaisi juuri yhtä tekstiäni.
Kiitoskiitoskiitos!
Toivottavasti huomaatte muutkin, kuinka
tarpeellista on ammattitaitoinen jeesi.
Ollos hyvä. Mukava kuulla etten suolla satuja eetteriin turhan takia.
tarinan todellisuudessa päähenkilö on pätkätyöläinen joka tekee tylsää työtään tai makaa työttömänä kämpässään märehtien sukunsa sanomisia, joten tarinan valveolosta kertovaan osaan ei sovi taistelu, tappio tai voitto, paitsi sitä työttömyyttä vastaan.
Hmm. Kuulostaako tarinan kuvauksena hieman laimealta?
Yksinkertaistettuna romaanin idean pitäisi olla, että päähenkilöllä on jokin pakottava päämäärä, jota kohti hän pyrkii ja matkalla kohtaa vastustusta, ja että tarinan aikana hän oppii jotain (itsestään, elämästä). Hän esimerkiksi haluaa leikata koiran kynnet, salakuljettaa manillaköyden kotirintamalle, tulla ensirivin työmieheksi, kaupunkipaikan ammattimieheksi ja kirjailijaksi, saada vuokratorppansa omakseen tai tarjota perheelleen kodiksi rintamamiestalon.
Aina ei päämäärä ole näin selvä, mutta silloinkin pitää päähenkilöllä oli jokin intohimo, luonteenpiirre tai tarve, joka asettaa hänet konfliktiin ympäristönsä kanssa.
Päämäärää en kuvauksessasi tunnista, jonkinlaisen konfliktin kyllä, mutta melko passiivisen? Mihin päähenkilösi tarinan lopussa päätyy ja mitä hän tarinan aikana oppii? Tapahtuuko tarinan aikana asioita, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon vireillä? Tapahtuvatko kyseiset asiat syy-seuraus-suhteiden mukaisesti (vaikka hurjienkin syy-seuraus-suhteiden), liittyen samalla oleellisesti perusjuoneen?
Esimerkki melko passiivisesta päähenkilöstä on John Irvingin Vesimiehen Juksu, joka ei tiedä mitä tahtoo eikä jaksaisi sitäkään vähää tehdä, joten ajautuu elämäntilanteesta toiseen, mutta tarinassa kuitenkin TAPAHTUU paljon asioita. (Ja kirjan puolessavälissä perus-Irvingmäisesti tapahtuu erään ikävän tapahtuman jälkiseurauksena käänne, jossa Juksu ryhtyy ottamaan ohjat käsiinsä.)
Unien käyttöön en halua ottaa kantaa, sillä riippuu täysin miten niitä käytetään.