Olin ystävättäreni kanssa lomalla Espanjassa ja niin paljon kuin inhoankin yhden illan juttuja, päädyin humalassa samaan sänkyyn saksalaisen miehen kanssa. Tajusin raskauden niin myöhään, ettei sitä voitu enää keskeyttää.
Olen siis 23-vuotias sinkku, opiskelen yliopistossa ja käyn töissä lähinnä viilonloppuisin ja iltaisin, että saan itseni elätettyä. Nyt kun olisi vauva tulossa, en tosiaan tiedä mitä tehdä. Olen kasvanut uskonnollisessa perheessä ja tiedän, että vanhempani eivät hyväksy (ainakaan ilman hirveää suuttumusta, häpeää jne.) sitä, että rupeaisin yksinhuoltajaksi saatikka sitä, että olen raskaana. Nyt kamppailen yksinhuoltajuuden ja adoption välillä.
Suurin huolenaiheeni ei tässä ole se miten saan meidät molemmat elätettyä vaan se, miten paljon lapsen elämä "kärsii" siitä jos kasvaa ilman isää... Sukupuolen sain tietää ja poika olisi tulossa, joten isän merkitys olisi entistä suurempi.
Rakastan tuota otusta mahassani niin paljon, että tahdon hänelle vain parasta.
Mitä minun kannattaisi mielestänne tehdä? Antaa lapsi adoptioon vai kasvattaa hänet yksin? Tiedän, että osa adoptiolapsista on kiitollisia kun saavat uuden kodin ja toiset elävät suuren katkeruuden kanssa koko elämänsä.
Mahani ei ole kummemmin kasvanut vaikka laskettu aika on jo kahden kuukauden päästä. Vain lähimmät ystäväni tietävät tästä, eikä heistäkään ole kummemmin apua, pohtiessani eri vaihtoehtoja. Jos annan lapsen adoptioon, en välttämättä edes kerro asiasta sukulaisilleni, koska he ovat oikeasti todella vanhanaikaisia.
Toivon, että sanotte mielipiteeni mitä tehdä?! Olen melkoisen sekaisin tässä tilanteessa...
Olen siis 23-vuotias sinkku, opiskelen yliopistossa ja käyn töissä lähinnä viilonloppuisin ja iltaisin, että saan itseni elätettyä. Nyt kun olisi vauva tulossa, en tosiaan tiedä mitä tehdä. Olen kasvanut uskonnollisessa perheessä ja tiedän, että vanhempani eivät hyväksy (ainakaan ilman hirveää suuttumusta, häpeää jne.) sitä, että rupeaisin yksinhuoltajaksi saatikka sitä, että olen raskaana. Nyt kamppailen yksinhuoltajuuden ja adoption välillä.
Suurin huolenaiheeni ei tässä ole se miten saan meidät molemmat elätettyä vaan se, miten paljon lapsen elämä "kärsii" siitä jos kasvaa ilman isää... Sukupuolen sain tietää ja poika olisi tulossa, joten isän merkitys olisi entistä suurempi.
Rakastan tuota otusta mahassani niin paljon, että tahdon hänelle vain parasta.
Mitä minun kannattaisi mielestänne tehdä? Antaa lapsi adoptioon vai kasvattaa hänet yksin? Tiedän, että osa adoptiolapsista on kiitollisia kun saavat uuden kodin ja toiset elävät suuren katkeruuden kanssa koko elämänsä.
Mahani ei ole kummemmin kasvanut vaikka laskettu aika on jo kahden kuukauden päästä. Vain lähimmät ystäväni tietävät tästä, eikä heistäkään ole kummemmin apua, pohtiessani eri vaihtoehtoja. Jos annan lapsen adoptioon, en välttämättä edes kerro asiasta sukulaisilleni, koska he ovat oikeasti todella vanhanaikaisia.
Toivon, että sanotte mielipiteeni mitä tehdä?! Olen melkoisen sekaisin tässä tilanteessa...
Vastaukset 23
Vanhimmat
Yksinhuoltajuus. Adoptio, vai Abortti?
Psykiatri Martti Paloheimolle raskaaksi tullut nainen oli kirjoittanut ja kysynyt neuvoa.
Mikään vaihtoehdoista ei kaiketikaan ole aina se oikea vaihtoehto.
Mietteitä.
Psykiatri Martti Paloheimo käsitteli kirjassa "Ota tai jätä" tapausta, jossa nuori alle 30- vuotias nainen päätyi raskauden keskeytykseen. Kirjan luvussa "Äänetön kevät " Paloheimo kertoi tämän naishenkilön kirjoittamista tuntemuksista ja kokemuksista päädyttyään raskauden keskeytykseen. (KK:n kirjapaino 1964).
Lainaus kirjasta.
Tuon naisen kirjeestä puhuu suunnaton tuska. Hän ei ollut pinnallisesti ajatteleva ja tunteva nainen, eikä suinkaan mikään kevytmielinen ihminen. Hän oli ollut huumautumiseen saakka rakastunut mieheen, josta olisi voinut tulla lapsen isä. Hän oli tiennyt senkin, että sukupuolinen yhdyselämä ilman preventiivitoimenpiteitä saattaisi johtaa raskauteen.
Hän oli kuitenkin tuntenut, että, muulla tavalla hän ei olisi voinut antautua rakastamalleen miehelle. Se ei olisi ollut hänen mielialansa mukaista. Hän halusi kuulua tuolle miehelle kokonaisesti. Hän oli nyt tämän onnettomuutensa keskellä tullut tietoiseksi syvästä alitajuisesta tarpeestaan saada lapsi. Hän oli aina pitänyt lapsista, mutta ei ollut koskaan tajunnut miten kiihkeästi hän tosiasiassa oli kaivannut lasta itselleen - samoin kuin jokainen sielullisesti terve naisellinen nainen. Ja kuitenkin silloin, kun hän olisi sen saanut, hän antoi sen pois - niinkuin hän myöhemmin tajusi - toisarvoisten seikkojen vaikuttaa päätökseensä.
Kevät tuli, lumi suli maasta .Lehdet puhkesivat puihin, koko luonto alkoi elää. Lasta ei tullut. Joka päivä, joka hetki oli lapsi hänen mielessään. Hän tunsi itsensä, ei vaan rikolliseksi, vaan tyhjäksi, kuolleeeksi ja hedelmättömäksi, hän oli heittänyt menemään jotain suunnattoman arvokasta, jotain ainutlaatuista, jotain sellaista mitä mikään ei voinut korvata. Pahin oli se päivä, kun laspsen piti syntyä.
Ajan kuluessa hän kuvitteli mielessään, mitä lapsi nyt tekisi, miltä se näyttäisi. Nähdessään pienen palleroisen sai hän itkukohtauksen, jota kukaan seurueessa ei ymmätänyt. Kenellekään hän ei voinut puhua ajatuksistaan ja tuntemuksistaan.
Nyt lapsi olisi ollut kaksivuotias. Kirjoittajan olo oli ehkä hieman helpottunut, hän oli jotenkin turtunut asian suhteen, saattoi kulua päiviä, jolloin hän ei kertaakaan itkenyt mutta aina se oli silti hänen mielessään. Kirjoittajan epätoivoinen kysymys oli: Miten pääsen tämän asian herraksi?
Miten voin saadaa tämän rikoksen anteeksi?"
---
mikäköhän arvon "mietteitä." pointtisi tuossa on? tuolla aikaisemminhan luki, ettei hän tehnyt aborttia eikä luultavasti edes harkinnut sitä, koska älysi raskauden vasta liian myöhään.
mutta kuitenkin, itse olen yksinhuoltaja äippä ja se on yllättävän helppoa. en väitä, että se olisi helppoa, mutta siitä selviää, ainakin jos on kunnon tukiverkostot. minun vanhempani ovat niin vanhanaikaisia ettei osaa edes kuvitella, mutta kun he kuulivat raskaudestani, eivät he olleet ihme kyllä edes kamalan pöyristyineitä. onneksi he tajusivat, että lapsi ei ole syyllinen siihen, että hankin itselleni lapsen vaikka miehestä ei ollut tietoakaan. he asuvat melko lähellä ja auttavat tarpeen vaatiessa kiitettävästi.
itse en ole ikinä erityisesti pitänyt lapsista, mutta päätin kuitenkin pitää lapsen itselläni ja voin sanoa, että en ole katunut sitä hetkeäkään, vaikka monet baarireissut ja muut ennen niin tärkeät asiat ovat jääneetkin välistä.
nyt neitini on jo kolme ja itse 23 eli sain lapsen todella nuorena, mutta mielestäni olen selviytynyt hyvin. itselläni on opiskelut edelleen kesken ja käyn viikonloppu iltaisin ja joskus öisinkin töissä hankkimassa rahaa. kotiini tulee silloin aina joku ystäväni/sukulainen yms. vahtimaan lasta.
rankaa on välillä, mutta voin melkeinpä vannoa, ettet kadu sitä (ainakaan jälkikäteen) että kasvatat itse oman lapsesi! :)
tsemppiä!
Itse uskon johonkin kohtaloon tai johdatukseen tai johonkin ja olen sitä mieltä, että kun sinulle on lapsi suotu niin pidä hänet itselläsi, vaikka välillä ottaisikin koville. Nykyisin lapseni ovat jo aikuisia, mutta heidän ollessaan 1-,4- ja 5 vuotiaat heidän isänsä kuoli tapaturmassa. Siinä oli kyllä välillä kovilla itse kukin, mutta jos saa tukea ulkopuolelta, niin lapsien kanssa kyllä selviää yksinkin. Toki riippuu myös lapsesta, kuinka vilkas ynnä muuta sellaista sattuu olemaan, mutta kyllä sinä siitä aivan varmasti selviät jos vain itse haluat! :)
Lapsi, kuka on kasvanut koko elämänsä ilman isää ei osaa kummemin sellaista edes kaivata. Toki poikkeuksia on ja myöhemmällä iällä isää saatetaan hakea toisesta ihmisestä, mutta jos on vahva ja rakastava äiti rinnalla, ei lapselta sinänsä mitään puutu.
Jos annat lapsen adoptioon, sekin on niin tapauskohtaista, kuinka lapsi ottaa asian, (jos) ja kun kuulee olevansa adoptoitu. En halua pelotella, mutta tuttavani jo vauvana adoptpidulla lapsella on ollut melko rankkoja aikoja sopeutumisensa kanssa, vaikka perhe on kohdellut erinomaisesti häntä.
Vaikeaita päätöksiä sinulla edessä, mutta uskon, että osaat tehdä varmasti oikean ratkaisun!
Voimia sinulle, mikä ikinä ratkaisusi onkaan! :)
pakko oli isomummukalle antaa plussaa, itse olen myös kuoleman myötä jäänyt isättömäksi, toisaalta se on helpompi hyväksyä kun tietää missä isä on...
Mutta siis... Minä tulin samalla tavalla ehkäisystä huolimatta yhden illan ilosta raskaaksi. Minä olisin ehtinyt tekemään keskeytyksen, mutta pari päivää ennen kyseistä aikaa näin unta missä kuulin syntymättömän lapseni sydänäänet ja huusin unessa etten voi tehdä sitä. Siispä soitin ja peruin abortin.
Nyt neljävuotiaan pojan äitinä pohdin samoja asioita, miten poika kykenee selviämään isättömyydestä. Toisaalta, hienon miehen malleja perheessämme on vaikka kuinka monta joista poikani on ottanut sitä mallia. Olin siis myös 23 kun sain poikani, ja villi elämäni loppui siihen paikkaan kun raskaus selvisi.
Kyllä sinä selviät -minäpävain30-, tekstistäsi jo huomaa että olet kypsä ikäiseksesi. Vanhempasi ei enää määrää mitä teet elämässäsi koska olet aikuinen, se on heidän häpeä eikä sinun, lapsi halusi tulla ja asia on nyt näin että sinusta on tulossa äiti. Olen itsekin hankalina aikoina miettinyt että miksi näin kävi, mutta ilman tuota poikaa elämäni olisi samaa tyhjää elämää, nyt minulla on tarkoitus elämälleni. Olla tuon lapsen vanhempi tuplasti; tuki ja turva.
Mietin myös jossain vaiheessa adoptiota mutta tiesin etten voi tehdä sitä koska rakastin jo mahassa asuvaa möllykkää niin paljon, vaistot heräsi aikaisin.
Enkä usko että sinäkään voit, kun jo rakastat häntä ja ajattelet hänen tulevaisuutta. Kyllä sinä riität hänelle ihan varmasti!!! Usko pois. Ja vaikka vaikeita hetkiä voi olla, ne oikeesti unohtuu kun tulee hyviä hetkiä kuten se kun poikasi tuhisee kainalossasi ja kuiskaa ennen unimaailmaan menoa; äiti minä rakastan sinua.
En tiedä tapaustasi sen tarkemmin, mutta saatko yhteyden mieheen? Voi kuulostaaa melko raa'alta, mutta entä jos ottaisit häneen yhteyttä ja kertoisit miehelle odottavasti hänelle lasta? Lapsi tietäisi, että isä on edes jossain olemassa ja voisivat tavata edes muutaman vuoden välein?
Itse olen kasvanut periaatteessa ilman isää, koska hän oli vuoroin vankilassa vuoroin jossain ojan pohjalla sammuneena. Toki se on vähän eri tilanne, mutta lapsi tarvitsisi isän. Ainakin minä olisin tarvinut. En tiedä sinua, millainen olisit äitinä ja olisiko lapsella joku aikuinen kuka olisi isän roolissa?
Adoptiokin on melko riski lapsen kannalta, koska ei voi tietää kuinka katkera hän tulee olemaan sinua kohtaan.
Sanoisin, että pidä lapsi itselläsi. :)
Itsekin harkitsin juuri tuota, että olisiko se parempi, että isä asustaa jossain Saksassa ja häntä näkisi harvoin vaiko se, ettei isää ole ollenkaan. Tiedän miehen nimen ja kaupungin jossa hän asuu, mutta silti luulen, että jäljittäminen voisi olla loppujen lopuksi melko mahdotonta. Omaan isääni minulla on ihan ok välit, mutta en osaa sanoa olisiko lapsellani ketään kuka ottaisi tavallaan isän roolia. En oikein usko.
Vuorotellen olen sitä mieltä, että lapsella on parempi minun kanssa, vuoroin taas mietin tosissani adoptiota...
Hankalaa :(
Jos nyt vaan antaisit lapsen adoptioon. Kyllä häntä kaipaa, mutta silloin pitää vaan ajatella, että se on lapsen, sinun ja uusien vanhempien parhaaksi. Kaikilla menee taatusti paremmin ja sinäkin löydät aikanaan hyvän miehen, jolloin voitte aloittaa tilanteesta jossa kummallakaan ei ole lasta. Jos pidät lapsen mahdollisuutesi löytää ikäisesi fiksu opiskeleva tai siinä vaiheessa jo akateemisesti koulutettu mies kapenevat kovasti. Harva alle kolmekymppinen haluaa ryhtyä isäksi tuntemattoman tai toisen miehen lapselle ja sinulla on vielä vuosia edes tuohon 30-vuoden piikkiin. Erehdyksiä sattuu, mutta joskus ne voi olla onni jollekin toiselle. Sinulla on vielä koko elämä edessä, anna sen jatkua alkuperäisen suunnitelmasi mukaan ja jonkun toisen nauttia perheestä lapsen kera.
ei kenenkään tarvitse isän roolia lapselle opettaa, vaan miehen mallia hän tarvitsee ja tähän hommaan käy ihan hyvin pappa, setä tai vaikka kummi.Sinun tapauksessasi kehottaisin kysymään lapselle kummiksi jotain miespuoleista, läheistä ihmistä. Painottaisit hänelle, että ymmärtää, haluat lapselle läheisen miessuhteen ja sitten vaan toivot että tämä tähän tehtävään pyydetty pitää lupauksensa. jos sinulla on sisko tai veli jolla onperhe, voit kysyä saisiko lapsi välillä tulla heille esimvkonlopuksi. (siis isompana) hengähdystauko sinulle, normaali perhemalli lapselle ja lapsi saa muitakin tärkeitä aikuisia.
Minä olen huomannut omasta siskostani, että eroni jälkeen hän otti nämä lapset "suojiinsa" ja miehensäkkin teki saman. Hellivät ja lellivät lapsiani, vaikka tapaavatkin isäänsä säännöllisen epäsäännöllisesti.. :)
Provohan tuo on.
Jotenkin tämän palstan lukijat tuntuvat kuvittelevan, että yksinhuoltajuus on onni ja autuus. Vaihtoehtoja on ja usein ne ovat parempia lapsen kannalta kuin väsynnyt, yksinäinen ja kiukkuinen äiti. Lapsi kärsii jos äiti ei ehdottomasti nauti tilanteestaan yksinhuoltajana, sanoi kuka tahansa mitä tahansa. Lapsi kyllä sopeutuu, mutta myös vaistoaa vanhemman mielialan ja se vaikuttaa myös hänen mielialaansa ja elämän asenteeseensa. Lapsen paras on ehdottomasti vanhemmat, jotka elävät onnellisessa parisuhteessa ja lapsi saa elää tasapainoisessa perheessä kuului sihen sitten kuinka monta jäsentä tahansa.
Ei se ole aina tae että on onnellinen ja tasapainoinen parisuhde, kuten on nyt mediassa nähty(perhesurmat). Yksi vanhempi voi riittää ihan yhtä hyvin ja minusta ap kirjoittaja on tasapainoinen, kaikki yksinhuoltajat ei ole sekopäitä..
Lapsen paras riippuu tilanteesta, eikä siitä että on kaksi vanhempaa. Isäni on ihan tasapainoinen ollu vaik yksin meidät kasvatti. Ja meillä on ollut ihan tasapainoinen onnellinen/normaali lapsuus.
Lues lopuun..en sanonnut, että perheeseen pitää kuulua yksi isä ja äiti ja lapset..mutta suhteen pitää olla tasapainoinen ja yh-äiti tai isä on yhtä hyvä perhe jos he ovat onnelisia ja eivät kaipaa muuta. Jos taas lapsi on kunnon parisuhteen korvike, ei tilanne ole kovin tasapainoinen. Ja toisaalta kuinka moni noin 25 v korkeakoulututkinnon suorittanut mies joka olisi aloittajan kaltainen haluaa valmiin toisen ja vielä ulkolaisen isän lapsen? Sanon vaan, että äiti saa olla aika ihme olento jos herättää mielenkiintoa lapsesta huolimatta. Totuus on usein toinen kuin kauniit ajatukset.
No mutta sinullapa on korkea käsitys miehistä :D
Ja mitä helvetin merkitystä sillä korkeakoulututkinnolla on tämän asian suhteen?
Oletko vakavissasi sitä mieltä että lapsen olemassaolo estää parisuhteen? Millä vuosisadalla sinä elät? Ja että "vielä ulkolaisen isän lapsi"? Herranen aika, mitä merkitystä sillä nyt sitten on? Harvinaisen ahdasmielinen ihminen kyllä olet.
"Rakastan tuota otusta mahassani..."
Niinpä. Kuuntele sydämesi ääntä, älä vanhempiasi. Jos he eivät häpeältään hyväksy yksinhuoltajuutta, niin se on heidän ongelma, ei Sinun. Aajn myötä heidänkin kaavoihinkangistuneisuus lannistuu, viimeistään silloin, kun saavat pienen lapsenlapsensa syliinsä.
Kun poika kasvaa, tutustuttaisin hänet isäänsä. Kyllä se nykymaailmassa onnistuu. Tosin, voihan olla, että isällä on siellä perhe jne., mutta silti uskon, että hauaisi itsekin tutusta poikaansa.
Suomessa pärjäät takuulla yksinhuoltajanakin.
Älä hyvä ihminen anna lastasi adoptioon. Kaipaat kuitenkin häntä niin, että et saa rauhaa. Tiedät, että hän on jollain, vaikka hyvässäkin perheessä, mutta se ajatus, että lapsesi ei ole siellä missä lapsen kuuluukin olla, tässä tapauksessa äidin luona.
Tilanteesi ei varmasti ole niin mahdoton tämän päivän Suomessa, etteikö siinä yksi pieni prinssi mukana mene.
Onnea Sinulle ja tulevalle pienelle Pojallesi.
Mulla kävi niin, että päätin antaa lapsen adoptioon suoraan synnytyslaitokselta. En hankkinut mitään tarvikkeita lapselle, enkä muutenkaan varautunut yhtään hänen tuloonsa. Sukulaiset tiesivät raskaudestani ja äitini oli mukana synnytyksessä. Sitten kun lapsi syntyi, kaikki ei mennytkään niinkuin elokuvissa ja lapsen kuolema ei ollut kaukana. Olin kerennyt jo sopia sosiaaliviranomaisten kanssa adoptioon liittyvistä asioista ja oli ulkomaan matka jo varattuna muutaman kuuakuden päähän yms. Siinä vaiheessa kun lääkärit kertoivat tilanteen, en voinut tehdä muuta kuin rukoilla, että lapsi selviäisi. No lapsi selvisi ja nyt olemme asuneet jo kaksi vuotta yhdessä. :) En edes harkinnut lapsen pitämistä aikaisemmin, mutta sitten kun näin hänet ensimmäistä kertaa, en epäillyt enää hetkeäkään. Jotenkin vaan vaistot heräsivät... Eli varaudu myös tähän, vaikka päättäisitkin antaa lapsesi adoptioon.
Täytyy sanoa, että aluksi hieman hirvitti tulevat vuodet kun lapsi itkeskeli miten sattui ja muutenkin alussa oli melkoisia ongelmia, mutta en ole katunut hetkeäkään!
Kaikkea hyvää teille molemmille! :)
Minäkin kyllä moitin sinua, sillä on hirveä teko humalisena mennä varsin vieraan ihmisen kanssa sänkyyn, josta seurauksena on viaton lapsi.
Joten nyt ota jo vastuu ja mene vanhempiesi luo ja kerro koko totuus heille, lapsi on myös heidän lapsenlapsensa. Aluksi saattavat hyvinkin raskaasti ottaa ja sanoa pahastikin, sillä heillä on niin suuri hätä, olethan heidän tyttärensä tehnyt varmasti kasvastustasi vastoin hyvin vastuuttomasti. Olet juonut humalaan itsesi, jo sekin on paha juttu, saatikka sitten loppu.
Kuinkahan monta lasta on saanut alkunsa ihan samoin, humalainen toiminta, jään aina miettimään, että miksi alkoholi tulee aina kuvioihin mukaan.
Tärkeintä olisi sitten, että nämä lapset saisivat turvallisen välittävän kodin, sillä kyllä tuo elämäntapa pitää jättää pois.
Rakastakaa lapsianne.
Jättäkää baarit ja viinajuhlat, kyllä iloa voi saada ihan kahvi-tai teekupin ääressä ja ei tarvitse katua koko elämäänsä.
Mene sinne kotiisi.
Minäkin tässä valvon ja ajattelen myös lapseni elämää ja toivon hänen kävelevän tänne kotiin, sitten vasta saisin yöt nukutuksi, kun tietäisin hänen olevan turvassa. Sielläkin on pienet lapset, jotka kärsivät.
Oma lapsi on kuitenkin aina oma lapsi.
Tuosta kirjoituksestasi huokuu läpi rakkautesi jo tässä vaiheessa lastasi kohtaan.
Älä anna häntä pois. Hänen on kaikista parasta olla oman äitinsä kanssa.
Tulin itsekin vahingossa raskaaksi yhden illan jutusta täysin tuntemattomalle miehelle. Olin melkoisen järkyttynyt, kun huomasin olevani raskaana. Pyörittelin oikeastaan koko raskausajan erilaisia vaihtoehtoja mielessäni, vaikka vahvimpana ajatuksena oli ehkä koko ajan se, että pidän lapsen itse. Se ei ollut kuitenkaan itsestäänselvä vaihtoehto. Olin itsekin aika sekaisin, enkä todellakaan tiennyt, mikä olisi paras ratkaisu kenenkin kannalta. En kuitenkaan päätynyt aborttiin, sillä minussa heräsi jonkinlainen rakkaus lasta kohtaan ja taistelutahto lapsen puolesta jo melko varhaisessa vaiheessa, vaikka tilanne olikin vaikea ja olin tosi yksin ja masentunut tilanteestani. Halusin siis antaa lapselle elämän, mutta silti mietin adoptiovaihtoehtoa raskauden loppumetreille asti, ajoittain, vaikeina hetkinä, jopa vielä lapsen synnyttyä. Ajatukset ja tunteet olivat tosi ristiriitaisia. Tavallaan rakastin lastani yli kaiken jopa jo ennen hänen syntymäänsä, ja toisaalta en tiennyt miten voisin ikinä selvitä yksin lapsen kanssa. Olen myös itsekin vielä opiskelija ja pienituloinen. Minuakin suretti myös se, ettei lapsella olisi isää. Joskus todellakin ajattelin, että hänen pois antamisensa olisi kaikille paras ratkaisu. Ajattelin, että hän ansaitsee oikean perheen, jolla on paremmat resurssit pitää hänestä huolta.
Aina kun olin epätoivoinen tai väsynyt niin ajattelin adoptiovaihtoehtoa, mutta loppujen lopuksi, hän on minun lapseni enkä usko että olisin oikeasti koskaan pystynyt luopumaan hänestä. Hän on nyt 14 kk ja me ollaan pärjätty hänen kanssaan ihan hyvin. On tietysti huonoja päiviä, mutta paljon myös hyviä. Lapsen kanssa ei aina ole helppoa, varsinkin jos on yksin, mutta omaa lasta on kuitenkin vaikea olla rakastamatta ja oman lapsen puolesta on myös valmis taistelemaan vaikeidenkin tilanteiden ja päivien läpi. Itseäni on helpottanut se, että sain lapseni isään yhteyden ja hän tuli mukaan kuvioihin lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Jos vain on suinkin mahdollista jäljittää isää, niin mielestäni kannattaa olla häneen yhteydessä ja kertoa tilanteesta. Hän on periaatteessa yhtä paljon vastuussa tapahtuneesta kuin sinäkin. Eri asia on, onko hän tarpeeksi kypsä kantamaan vastuunsa. Itsekin ajattelin, että lapsen isää tuskin voisi vähempää kiinnostaa minun raskaaksituloni, mutta yllättäen hän ihastuikin tyttöön ja halusi olla hänelle isä ja auttaa minua. Lapsen kanssa kyllä pärjää, jos on jotakin tukea ja apua ympärillä, edes yksi henkilö, joka auttaa ja tukee ja ottaa lasta välillä hoitoon, vaikka se ei olisikaan lapsen isä. Itselläni ei paljon muita tukijoukkoja ole tällä hetkellä lähiympäristössäni kuin lapsen isä, mutta hänen avullaan jaksan eteenpäin, vaikka olenkin yksinhuoltaja. On tärkeää, että pystyy välillä ottamaan etäisyyttä lapseen, lepäämään ja tekemään omia juttuja, muuten väsyy ja hermostuu helposti. Kukaan ei jaksa yksin lapsen kanssa 24/7, eikä tarvitsekaan jaksaa. Apua ja tukea pitäisi olla saatavilla ja sitä kannattaa etsiä. Monissa kaupungeissa kokoontuu myös Tuike-ryhmiä yksin lasta odottaville ja yksin lapsen saaneille naisille. Meitä on muitakin ja mekin olemme selvinneet, mutta täysin yksin ei mielestäni kenenkään tarvitse jaksaa.
Mutta jos päädyt siihen, että adoptio on kohdallasi parempi tai ainut vaihtoehto, niin sekin on ihan ok. On mielestäni hyvä, että tunnistaa omien voimavarojensa rajallisuuden eikä väkisin yritä jotakin sellaista, mihin ei tunne kykenevänsä. Ei tarvitse jaksaa sellaista, mitä ei vaan jaksa. Siksi on olemassa vaihtoehtoja, eikä adoptio varmastikaan ole huono vaihtoehto siinä tapauksessa. Lapsi saisi todennäköisesti hyvän perheen jossa kasvaa ja jossa hän on hyvin toivottu. Mutta kyse on sinun lapsestasi, siitä mitä sinä tunnet häntä kohtaan ja kuinka paljon sinä jaksat ja pystyt, ja sitä sinun tulee punnita itsesi kanssa. Adoptio on kuitenkin niin lopullinen ratkaisu, että sitä kannattaakin miettiä tarkkaan. Ja sinun pitää myös tehdä omat valintasi muiden mielipiteistä tai reaktioista välittämättä, koska kyse on sinun elämästäsi. Nykyään on paljon yksinhuoltajia, se ei ole mikään erikoinen, harvinainen tai hävettävä juttu. Yksinhuoltajuudessa on myös omat hyvät puolensa. Luulisi, että sinulle oikeasti tärkeät ja läheiset ihmiset ymmärtäisivät ja tukisivat sinua, sen sijaan että tuomitsisivat, mikä ei oikein auta yhtään mitään. Lapsi kyllä varmasti tuo paljon voimavaroja tullessaan, vaikka se niitä myös viekin. Itse olen nyt kiitollinen siitä, että minulla on oma lapsi, vaikka kaikki ei hänen kanssaan aina olekaan niin helppoa. Mutta mikä elämässä nyt olisi. :)
Kiitos kovasti teille kaikille, ketkä kerroitte mielipiteitänne! :)
Olen nyt päätynyt siihen, että pidän lapsen itselläni. Kovilla tässä kyllä tullaan olemaan, mutta kaitpa se oma lapsi on tosiaan aina oma lapsi, eikä siitä mihinkään päästä. Vanhemmille kertominen on vielä edessä, mutta eiköhän sekin tästä vähitellen. Luulen, että löysin tuon lapsen isän Facebookista, joten katsotaan mitä tästä tulee! :)
Mutta suurkiitos teille kaikille!! :)
Muista neuvolla että saat äitiysavustus pakkauksen.
Pitää käydä oliko 3kk sisällä.
Hae kunnalta elatustuki ja lapsilisään YH-lisä.
Mitenkäs ratkaisit tilanteen?Suosittelen itse adoptioon antamista koska lapsi voi saada niiltä adoptiovanhemmilta turvatun elämän,ehdotonta rakkautta ja kummatkin vanhemmat.Paljon on yksinhuoltajia jotka pärjäävät omillaan mutta kumminkin lapselta puuttuu joko isä tai äiti.Toivotan hyvää jatkoa ja voimia etteenpäin mihin ikinä asiassa päädyitkin.
en lukenutkaan niin pitkälle mitä olisi tarvinut..Siis oikein paljon onnea sinulle ja pienelle pojallesi!