rv 34 ja ei todellakaan valmis äidiksi

Raskauden aikana on normaalia että tunteet heittelevät onnesta epätoivoon, pelosta suruun :) tämä kaikki kuuluu juuri siihen että alitajuntasi valmistaa sinua tulevaan muutokseen :) juuri tästä samasta syystä toiset näkevät kamalia painajaisia raskaana ollessaan, itse kuulun juuri näihin ja voin kertoa että ne todella ovat kamalia. Kun lapsi syntyy, huomaat että et enää ajattele näitä asioita joita nyt päässäsi pyörii, ainakaan niin paljon vaan keskität kaiken huomion esikoiseesi :) rakkaussidekkään vauvan kanssa ei heti synny itsestään vaan siihenkin menee muutama viikko, kun kaikki on eka niin uutta ja ihmeellistä :) Onnellista loppuodotusta sinulle :)

http://www.faceplantstatus.com/faceplant-77 heheh :D

Rv 30-35 tämä "apua mihin mä oon ryhtyny, saaks tän perua, en pysty tähän, apua apua" -fiilis kuuluu pakettiin. Osa sitä valmistautumista :) Pärjäät kyllä!

Ihan normaalia, kuulostaa todella tutuilta ajatuksilta ensimmäistä lasta odottaessani. Monesti mietin että jos tämän vain voisi peruuttaa, ja just siinä loppuvaiheessa ne ajatukset. Nyt minulla on kolme lasta, ja vaikka niitä huonoäiti-fiiliksiäkin välillä on, niin olen onnellisempi kuin koskaan. On ihana olla tärkeä pienille ihmisille! Välillä tulee ajatus, että mitäs sitten kun nuo joskus muuttavat pois kotoa...ja se ajatus ei ole ollenkaan iloinen eikä helpottunut. Lapsista on tosi paljon iloa, sitä ei vain siinä kauhuskenaarioissa tulevasta 18 vuodesta niin aina muista ajatella.

Hyvä äiti sinusta varmasti tulee, ja joskus vielä hymyilet noille ajatuksillesi.

Kiitos kaikille positiivisista kommenteista! Pelot valtaavat välillä ajatukset vieläkin, mutta toisaalta ei malttaisi enää millään odottaa pienokaisen syntymää.

Moi Pimpula. :)

Mulla on kans vähän samoja "paniikkituntemuksia" ollut viikoilla 30-35. Nyt ihan tässä muutama päivä sitten vasta (rv 36) tajusin että alan olla sinut lähestyvän synnytyksen ja pian syntyvän vauvan kanssa.

Varsinkin viikot 33 ja 34 oli ihan helvettiä kun mietin sitä synnytystä, tulevaa unen vähyyttä ja imetyksen onnistumista. Luulen että mulla oli suurena syynä neuvolan synnytysvalmennukset, jotka oli noihin aikoihin. Ne videot, varsinkin imetysvideo, herätti mussa ristiriitaisia ja ahdistuneita tunteita. Rintapumpussa hytkyvä isonänninen vetelä rinta ja ahnaasti imevä vauva ja neuvolan tätien imelät jankutukset "jokainen äiti on synnytyksensä keskipiste" avasivat mun päässä jonkun hirveän lukon. Valmennuksesta kotiin tullessa vaan itkin, olin satavarma että imetys ei ikinä onnistu koska video herättikin mussa ristiriitaisia tuntemuksia eikä pelkästään positiivisia.

Sit otin aikalisän kaikesta, ja nyt huomasin että nämä asiat alkavat tuntua nyt pikku hiljaa paremmille. Synnytyksensä kulkuun ei voi vaikuttaa, joiltain äideiltä tulee maitoa paremmin ja toisilta huonommin ja vapautin itseni jollain tapaa näistä tulevaisuuden pelottavista velvotteista. Ajattelen nyt niin, että teen parhaani synnytyksessä, imetystä opetellessa ja lasta hoitaessani ja se riittää. Lapsen murrosikää enkä edes vielä kouluun menoa, murehdi. Kyllä kaikesta pärjätään, kun vauvaan tutustuu ja hänet oppii tuntemaan ihmisenä. Uskon että vauvamme opettavat meitä hoitamaan itseään ja että on ihan normaalia välillä itkeskellä tämän ison vastuun edessä. Näkisin että se on osa kasvua äidiksi. :)