Hei,
Olen nyt rv 34 ja kaikki tähän asti mennyt hyvin. Lapsi on ollut todella toivottu ja olemme odottaneet mieheni kanssa uutta tulokasta todella innolla.
Lapsen hankintaa harkittiin puolitoista vuotta ja puolisenvuotta meni lapsen yrittämiseen. Eli lasta ei todellakaan hankittu mitenkään hetken mielijohteesta.
Nyt kuitenkin muutamat viime viikot ovat olleet todella raskaita.
Mietin jatkuvasti, että en ole valmis äidiksi. Lapsen tulo pelottaa todella kovasti ja minua on alkanut ahdistaa lapsen tuoma vastuu ja oman ajan puute. Oikeastaan vasta pari viikkoa sitten tajusin, että lapsi on meidän vastuulla ainakin seuraavat 18 vuotta ja sitä ei voi antaa pois kun se "kyllästyttää". Mietin miten jaksan fyysisesti hoitaa vauvaa ja mieten kestän valvomisen.
Onko tälläinen normaalia raskauden loppuvaiheessa? Tottakai tälläiset ajatukset saavat minut tuntemaan suurta syyllisyyttä. Tuntuu, että olen ihan rikki, enkä uskalla puhua tunteistani mieheni kanssa. Hän varmasti pitäisi minua täytenä hulluna ja tunteettomana hirviönä.
Onko muilla ollut samankaltaisia tuntemuksia?
Olen nyt rv 34 ja kaikki tähän asti mennyt hyvin. Lapsi on ollut todella toivottu ja olemme odottaneet mieheni kanssa uutta tulokasta todella innolla.
Lapsen hankintaa harkittiin puolitoista vuotta ja puolisenvuotta meni lapsen yrittämiseen. Eli lasta ei todellakaan hankittu mitenkään hetken mielijohteesta.
Nyt kuitenkin muutamat viime viikot ovat olleet todella raskaita.
Mietin jatkuvasti, että en ole valmis äidiksi. Lapsen tulo pelottaa todella kovasti ja minua on alkanut ahdistaa lapsen tuoma vastuu ja oman ajan puute. Oikeastaan vasta pari viikkoa sitten tajusin, että lapsi on meidän vastuulla ainakin seuraavat 18 vuotta ja sitä ei voi antaa pois kun se "kyllästyttää". Mietin miten jaksan fyysisesti hoitaa vauvaa ja mieten kestän valvomisen.
Onko tälläinen normaalia raskauden loppuvaiheessa? Tottakai tälläiset ajatukset saavat minut tuntemaan suurta syyllisyyttä. Tuntuu, että olen ihan rikki, enkä uskalla puhua tunteistani mieheni kanssa. Hän varmasti pitäisi minua täytenä hulluna ja tunteettomana hirviönä.
Onko muilla ollut samankaltaisia tuntemuksia?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Raskauden aikana on normaalia että tunteet heittelevät onnesta epätoivoon, pelosta suruun :) tämä kaikki kuuluu juuri siihen että alitajuntasi valmistaa sinua tulevaan muutokseen :) juuri tästä samasta syystä toiset näkevät kamalia painajaisia raskaana ollessaan, itse kuulun juuri näihin ja voin kertoa että ne todella ovat kamalia. Kun lapsi syntyy, huomaat että et enää ajattele näitä asioita joita nyt päässäsi pyörii, ainakaan niin paljon vaan keskität kaiken huomion esikoiseesi :) rakkaussidekkään vauvan kanssa ei heti synny itsestään vaan siihenkin menee muutama viikko, kun kaikki on eka niin uutta ja ihmeellistä :) Onnellista loppuodotusta sinulle :)
http://www.faceplantstatus.com/faceplant-77 heheh :D
Rv 30-35 tämä "apua mihin mä oon ryhtyny, saaks tän perua, en pysty tähän, apua apua" -fiilis kuuluu pakettiin. Osa sitä valmistautumista :) Pärjäät kyllä!
Ihan normaalia, kuulostaa todella tutuilta ajatuksilta ensimmäistä lasta odottaessani. Monesti mietin että jos tämän vain voisi peruuttaa, ja just siinä loppuvaiheessa ne ajatukset. Nyt minulla on kolme lasta, ja vaikka niitä huonoäiti-fiiliksiäkin välillä on, niin olen onnellisempi kuin koskaan. On ihana olla tärkeä pienille ihmisille! Välillä tulee ajatus, että mitäs sitten kun nuo joskus muuttavat pois kotoa...ja se ajatus ei ole ollenkaan iloinen eikä helpottunut. Lapsista on tosi paljon iloa, sitä ei vain siinä kauhuskenaarioissa tulevasta 18 vuodesta niin aina muista ajatella.
Hyvä äiti sinusta varmasti tulee, ja joskus vielä hymyilet noille ajatuksillesi.
Kiitos kaikille positiivisista kommenteista! Pelot valtaavat välillä ajatukset vieläkin, mutta toisaalta ei malttaisi enää millään odottaa pienokaisen syntymää.
Moi Pimpula. :)
Mulla on kans vähän samoja "paniikkituntemuksia" ollut viikoilla 30-35. Nyt ihan tässä muutama päivä sitten vasta (rv 36) tajusin että alan olla sinut lähestyvän synnytyksen ja pian syntyvän vauvan kanssa.
Varsinkin viikot 33 ja 34 oli ihan helvettiä kun mietin sitä synnytystä, tulevaa unen vähyyttä ja imetyksen onnistumista. Luulen että mulla oli suurena syynä neuvolan synnytysvalmennukset, jotka oli noihin aikoihin. Ne videot, varsinkin imetysvideo, herätti mussa ristiriitaisia ja ahdistuneita tunteita. Rintapumpussa hytkyvä isonänninen vetelä rinta ja ahnaasti imevä vauva ja neuvolan tätien imelät jankutukset "jokainen äiti on synnytyksensä keskipiste" avasivat mun päässä jonkun hirveän lukon. Valmennuksesta kotiin tullessa vaan itkin, olin satavarma että imetys ei ikinä onnistu koska video herättikin mussa ristiriitaisia tuntemuksia eikä pelkästään positiivisia.
Sit otin aikalisän kaikesta, ja nyt huomasin että nämä asiat alkavat tuntua nyt pikku hiljaa paremmille. Synnytyksensä kulkuun ei voi vaikuttaa, joiltain äideiltä tulee maitoa paremmin ja toisilta huonommin ja vapautin itseni jollain tapaa näistä tulevaisuuden pelottavista velvotteista. Ajattelen nyt niin, että teen parhaani synnytyksessä, imetystä opetellessa ja lasta hoitaessani ja se riittää. Lapsen murrosikää enkä edes vielä kouluun menoa, murehdi. Kyllä kaikesta pärjätään, kun vauvaan tutustuu ja hänet oppii tuntemaan ihmisenä. Uskon että vauvamme opettavat meitä hoitamaan itseään ja että on ihan normaalia välillä itkeskellä tämän ison vastuun edessä. Näkisin että se on osa kasvua äidiksi. :)