Minulla kuoli koira melkein puoli vuotta sitten, jouduin lopettamaan sen vakavan sairauden takia. Se oli jo aika vanha ja ollut minulla kauan, ja kuolema tuli kauheana yllätyksenä, koska lääkäri sanoi koiran paranevan. Tiedän sen olevan paremmassa paikassa nyt, mutta itse en pysty itkemättä edes ajattelemaan sitä. Minusta tuntuu että kukaan ystäväni tai läheiseni ei ymmärrä suruani. Itken vieläkin lähes päivittäin, useimmiten kun olen yksin ja varsinkin illan/yön tullen, ja tuntuu että ikävä vain pahenee päivä päivältä eikä helpota ollenkaan. Onko tämä normaalia, muistan lapsena sureneeni kuollutta koiraamme paljon, outojen ja surullisten piirrustusten kautta. Haluaisin vain tämän kivun hellittävän.
Koiran menetys
melkein30v
9133
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
onko mahdollista ottaa uusi koira? se on parasta lääkettä. Harmia ja huolta kourat täyteen, ettei ehdi surra. Olen itse käyttänyt sitä lääkettä kolmasti. Lisäksi olen tehnyt edesmenneestä koirasta elämäkerrat, valokuvin ja kirjoituksian, ihan vaan tavalliseen valokuva-albumiin, parkunut ja kirjottanut, kunnes tuska sulaa. Koiransa kyllä muistaa lopun ikäänsä, mutta suru hellittää.
haluaisin ottaa uuden koiran, ja vaikka ei saisi ajatella tulevankin koiran menetystä, niin silti se painaa takaraivossa, että miten kestän tämmöisen tuskan uudestaan. Mutta kuitenkin ne ihanat muistot enemmän painavat, ja olisi ihana ottaa uusi koira, jotenkin vain tuntuu että kun edellisen kuolemasta on niin "vähän" aikaa, että onko nyt liian aikaista. Kiitos ideasta, elämänkerta voisi todellakin olla hyvä, sitä voi sitten myöhemminkin katsella ja muistella lämmöllä ystäväänsä.
Itsellänikin edelleen suruaika..minulla se kestää yli vuoden ennen kuin edes kykenen ajattelemaan uutta koiraa vanhan rakkaani tilalle.
Kerran erehdyin ottamaan liian varhain ja annoinkin pennun pois melko pian..Suru on yksilöllistä ja kaikille ei sovi että heti uuden ottaa. Ei ainakaan minulle. Vasta nyt olen kykenevä ottamaan uuden. Tee niinkuin sydämmesi sanoo. :(
Meidän todella rakas koira kuoli puolitoista vuotta sitten. aivan yhtäkkiä koira alkoi oksennella ja meni parissa päivässä niin huonoon kuntoon, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin piikki. minä ja äitini jouduimme kumpikin sairaslomalle viikoksi koiran kuoleman jälkeen, koska kummallakin oli vaikeuksia päästä edes sängystä ylös ja öisin heräsin useasti itkien. vieläkin itken aina kun ajattelen koiraani.
vaikka kaikki ystäväni lohduttelivat ja sanoivat ymmärtävänsä, mutta tietenkään kukaan ei ymmärrä. suru on niin suuri. äitini sanoi, että tuntuu kuin olisi menettänyt yhden lapsistaan.
silloin päätimme, ettemme ota enää koskaan koiraa, koska menetys on niin kamalaa. nyt kuitenkin meillä on 5kuukautinen koiranpentu josta on ollut niin paljon lohtua! ennen tätä en pystynyt edes katsomaan tiibetinspanieleita (edesmennyt koiramme oli tipsu) tai koiranpentuja ilman että purskahdin itkuun!
nykyinen koiramme ei ole tipsu, koska pelkäsimme että alamme muuten vertailla sitä niin täydelliseen entiseen koiraamme. kuitenkin puolet koirasta on tipsua ja tästä on tulossa varmasti yhtä ihana otus kuin edellisestäkin
Olen tuntenut olevani jotenkin "epänormaali" koska suren koiraani kuin olisin menettänyt lapsen, asun yksin ja se oli ainoa ystäväni 24 tuntia vuorokaudessa, ja yksin kotona oleminen on vieläkin vaikeaa ja mieleen tulee usein "tässä vieressä rakas nyt nukkuisi" ja usein aamuisin odotan koirani tulevan herättämään minut niinkuin ennenkin. Usein toivon myös että saisin edes yhden lisäpäivän hänen kanssaa, jotta voisin hemmotella ja kertoa miten paljon sitä rakastan ja kuinka paljon tulen kaipaamaan ja haluaisin pyytää anteeksi niitä kertoja kun sille tiuskin. En usko että saman rotuista otan kuin edellinen, mutta toivon että pystyn vielä joku päivä ottamaan ihanan koiranpennun pelkäämättä sen menettämistä. Kiitos viestistäsi tipsupinseri, sanat toivat todellakin lohtua minulle.
Minä olen menettänyt yhden perhekoiramme pikkuisena ja toisen oman koirani mutta olin jo muuttanut kotoa opiskeluun ja koira oli paukkuarka eikä sopeutunutkaan uuteen kotiin. Jätin lapsuudenkotiini koiran ja kun lopetin surin paljon. Kuitenkin sen jälkeen kun olin surutyöni tehnyt otin uuden samanrotuisen.
Ihan erilainen oli uusi pakkaus ja kiinnyin vahvasti paljolti johtuen erilaisista vaikeuksista mitä kohtasimme. Vaikea otus oli kuitenkin ja välillä harmittaa kun hermostuin suotta. No matkamme oli välillä koetteleva eroahdistuksen, valeraskauksen(leikkuutin lopulta kun koira ramppasi yöt pitkät hereillä) epilepsia puhkesi ja sairauksia sairauksien(koravtulehdus,silmätulehdus etc perään. Hoidin koiraani tiiviisti ja eroahdistuksen sain jonkin sortin kontrolliin lopussa ei ollenkaan eroahdistusta(epilepsia lieni osasyy).
Muuten koira kuin enkeli tottelevainen ja kiltti mutta melkoinen vilkas sähly. Koira vaati yllättävän paljon minulta ja lopussakin tein kaikkeni koiran eteen ja seurasin epilepsiatasoa ja lääkitystä...olin kuin omaishoitaja. Lopussa kun koira oli vanhus vein yölläkin pissalle ja aamulla aikaisin töihin ja sitten kiireesti töistä kotiin koiraa hoitamaan. Koiralle tuli kaihi ja kuulo meni ja oli viestittävä toisella tapaa eli kosketin tietyllä tapaa nenänpäätä että tiesi minun olevan lähellä.
On uskomatonta tavallaan jälkeenpäin aatella miten hoidin koiraani ja edelleen valtava suru ja näkisin vaivaa jos vain olisi mahdollista koirani takaisin saada. Haluaisn sanoa koiralleni niin paljon mutta pikkuhiljaa koirani katosi sairauksien ja vanhuuden taakse ja vain välillä pilkahti se oma itsensä. Jouduin lopulta lopettamaan koirani lääkityksen/vanhuuden aiheuttaman munuaisvian takia ja se oli todellista tuskaa kun ensin suojelee kaikelta ja yrittää auttaa ja nyt onkin päästettävä irti. Itku tulee nytkin ja kulunut jo puolitoista vuotta. Toivoisin ettei minun tarvitse seuraavan koirani kanssa mennä tuota samaa läpi..vaikka antoi ja opetti paljon.
voimia kaikille jotka painii koiran menettämisessä.
Meidän 12,5v. cockeri jouduttiin nukuttamaan pois viikko sitten. Sumussa on mennyt tämä aika ja kurkussa on siitä asti ollut kuristava tunne. Kotona on kauhean hiljaista. Mikään ei huvita, eikä ruoka maistu, mutta töissä on pakko käydä :( Kovasti sairas oli jo hän (sydämen vajaatoiminta). Tilannetta ei helpota se, että ihmiset kyselee iloisena, että milloin tulee uusi koira... ikään kuin sillä olisi asia kuitattu. Parempaa ystävää saa hakea, ihmisistä ei semmoisia löydy :( Voimia.
Tänään jouduin luopumaan koirasta. Surutyö on tehtävä. Siinä menee se aika mikä menee.
En voi auttaa