Hukassa

Hmm.. Se on kyllä tosi paska tilanne jos jää ihan tyhjän päälle. Ja mitä kauemmin on, niin sitä vaikeampaa on saada sitte taas opiskeluista ja normiarjesta kiinni.
Kuulostaa sen verran huolestuttavalta tuo sinun tilanne, että suosittelen jotta kokeilisit puhua vanhempiesi tai sisarusten tai ylipäätään jonkun mukavan tyypin kanssa ongelmasta, koska joskus "jaettu ongelma on pienempi ongelma", ja samalla voi ehkä omat ajatukset selkiytyä ja konkretisoitua vähän.
Ja sitte mitä kannattaa ehottomasti tehhä on se, että yrität päästä kuntasi etsivän nuorisotyöntekijän puheille, siis jos sellainen on (luultavasti on). Sieltä suunnalta saa usein neuvoja ja ideoita siihen suuntaan mitä kannattaa tehdä jos on vähän hukassa tulevaisuuden kanssa. Työkkäristä saa 18-vuotiaana ainakin yleensä ammatinvalinnanohjausta, sinne kannattaa soitella ja kysellä vaikka ammatinvalintapsykologille aikoja. Jos kaikki tuntuu vaikealta, niin kyllä jostain mielenterveyspuolelta voi ja pitääkin hakea apua, ja kun olo helpottuu (koska se helpottuu, vaikeatki tunteet menee ohi) oma tulevaisuuski näyttää yleensä ees pikkasen paremmalta. Ja ehkä selkeämmältäkin. Yksin ei vaan kannata jäädä.
Ärsyttävää tässä nykymeiningissä on jotenkin se, että heti pitäis olla valmis työntekijä ja ihminen; pitäis olla suurinpiirtein vauvana jo varma että miusta tullee DI, täytyis ennustaa ja tietää mihin keskittyä kouluaikana jotta kaikesta olis mahollisimman paljon hyötyä koulutukseen haussa, pitäis olla suurinpiirtein sadan alan ammattilainen, itseänsä markkinoiva, täydellinen, osaava, tietävä. Epävarma ei saa oikein ymmärrystä tässä tuottokeskeisessä maailmassa. Koulutuspaikkahausta ja aikuistumisesta on tullu ainakin syrjäytyneiden määrää katsellessa ihmeen evoluutiotaisto - vain vahvimmat selviävät. Mutta ei se sais olla niin. Kyllä inhimillisyyttä pitäis jostain kiskoa tänne missä ihmiset tappaa toisiaan ja ittejään.
Itellä on ollu ja edelleen vähän sama ongelma, ei tienny mitä halus ja oli ihan sekasi ja halus vain jotenki päättää elämänsä, olla jo vanhus niin ei tarttis miettiä yhtään mitään. Nyt on vähän parantunu fiilikset, käyny hakeen apua. Onhan täällä ihmisiä, eikä kenenkään pitäis joutua pärjäämään ihan yksin.

Ihmettelen tosi paljon että siut on ylipäätänsä jätetty vähän oman onnesi nojaan, eikö kukaan kysele perään esimerkiksi just nuorisotyöstä tai jostain? Varsinkin jos olet alle 18-vuotias. Ihme hommaa, luulis että syrjäytymistä pidettäis vähän more serious problemina.

Nyt vaan soittele työkkäriin ammatinvalintapsykologille aikaa! Mikään koulutus menee tuskin hukkaan, että ei haittaa vaikka aloittaisit jonkun koulun joka ei olis tulevaisuuden ammattisi, kunhan vain olis ees jotenkin mielenkiintoinen ala. Jos ala ei natsaa, niin hyvällä tuurilla reppu on täynnä uusia kokemuksia, itsevarmuutta ja ehkä kavereitakin :)
Useat ihmiset vaihtaa alaa useastikin, ei se haittaa oikeasti vaikka vähän seilais eestakasin. Mutta se haittaa enemmän, että jää paikalleen ja itsensä ja pelkojensa vangiksi. Kokeile soitella työkkäriin, etsivälle nuorisotyöntekijälle tai vaikka mielenterveystoimistoon, jooko? Nyt siun häätyy saada jostain kiinni, niin saat helpommin koko elämästäsi kiinni.
Monet on hukassa nykyään, kun pitäis löytää heti joku paikka yhteiskunnassa, mutta kyllä se vaatii yleensä aikaa. Tärkeintähän koneiston pyöräksi lukittautumisen sijasta on kuitenkin löytää onnellisuus, itsensä toteutus jotenkin tasapainoinen ja ehjä minä. Älä ota paineita ympäriltä, vaan hae ja apua jostain ongelmiisi ja hae johonkin kouluun, kyllä ne asiat muovautuu ja helpottuu joskus. :)

Kiitos sullekin! Mul on se ongelma etten oikein jaksa kokeilla mitään kun se saattaa olla väärä valinta. Se vie niin paljon voimia sit taas "alottaa alusta" jossain uudessa paikassa ja ylipäätään ensin häipyä siitä vanhasta paikasa, vaikka miten vois sitten uskotella itselleen että "no nyt mulla on taas enemmän kokemuksia jne." vaikka se sinällään pitäis paikkansa. En vaan jaksais enää harhailla vaan tahtoisin löytää oman juttuni, mut pelkään että sellasta ei ole. Kadehdin heitä jotka on löytäneet jonkin aidosti itseään kiinnostavan alan/koulutuksen. Enkä mä sillä että olis pakko olla joku mikä työllistää suht varmasti, kunhan olis mielenkiintonen...! Tai no miksei toisinkin päin et ei niin hirveen kiinnostava mut työllistäis tai nojoo ehkei, en oikein sit kyllä jaksa keskittyä jos se ole mun juttu. Pari kuukautta voin olla mukana mut sit se menee sellaseks... no en vaan viitti mennä paikalle. Esim. lukiossa kävi niin, en saanu tehtyä tehtäviä dead-lineen mennessä jne.

En mä tiedä onko se sit vaan laiskuutta tms. mut ei mul vaan ole oikeen mitään motivaatiota yleensä ja sit alan just lintsata jne. Sit jos siit esim. "keskustellaan" opettajien kanssa niin se on käytännössä sitä että ne kertoo kuinkA huono mä olen.

Mutta kaikesta huolimatta mä sain jotain aikaseks: soitin nuorisotyöntekijälle (työkkärissä ei vastattu joten mä ajattelin että haistakaa...). Ens viikolla menen juttelemaan. Toivottavasti saan edes jotenkin selkoa tähän tilanteeseen tai jotain suunnitelmia.