viikot, minuutit ja vuodet
vaeltavat kalenteria
sydäntä koskettamatta
pimeän ikkunan
janoinen kaktus
verhon takana ilman multaa
ja purkki ylösalaisin
---------
kiitoksia, tämän kirjoittaminen vähän helpotti
vaeltavat kalenteria
sydäntä koskettamatta
pimeän ikkunan
janoinen kaktus
verhon takana ilman multaa
ja purkki ylösalaisin
---------
kiitoksia, tämän kirjoittaminen vähän helpotti
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hieno runo, surullinen vain. Mutta niin se usein on, suru tuottaa kauneimmat helmet.
Kiitos tee.
Surullinenpa hyvinkin, juu - täysin johtuen omasta tyhmyydestäni. Ei kukaan käske pysymään ystävyysavioliitossa homon kanssa.
Kiitos kivasta runoiluseurasta pitkältä ajalta. Minulle tämä oli viimeinen runo. Yritän keksiä jotain piristävämpää tekemistä
Palaan vielä, kun muisteleman Uuno Kailaan runo jäi vaivaamaan, vaikkapa sopiva asiayhteyteen taisi olla oli juuri se viimesäe. Silti, tässä:
Syysaamu
Katselen aamuun kalpeaan.
Vanha tarhuri siellä
kulkee puiston tiellä
viikate olallaan.
Muistan erästä vainajaa.
Muistan erään runon.
Hyvä on olla, kun on
lähellä kuolemaa.
Ketä on aurinko polttanut,
sade ja tuuli nuollut,
mielellään on kuollut.
Etkö rukoillut
sinäkin, sieluni, uupuen:
Tarhuri, tule ja niitä!
Siitä on kauan, siitä.
Tänään hymyilen.
Kuulehan ystäväni, älä puhu mistään viimeisestä runosta, vaikka joskus siltä tuntuu. Niin on tuntunut joskus minustakin.
Mutta runo elää sinussa, kirjoititpa tai et. Luulen, että on parempi kirjoittaa, koska paitsi että se helpottaa, se auttaa oman minän sisäistä rakentamista eikä sellainen ole pahasta.
Sinä aikana kun toipuu sielun haavoista, pitää suunnata katse muualle kuten luontoon, sellaisella on parantavaa voimaa. Yllättäen huomaa, että luonnoissakin on paljon runon arvoista.
Tekisi mieli laittaa tähän eräs Kailaan surusta kertova runo, mutta ikäväkseni en muista sitä kokonaan, vain lopun: "- tänään hymyilen." Toipumista surusta toivon sinullekin. Ja ihan itsekkäästi ettei tämä palsta menettäisi sinun kaltaistasi helmeä, jota ei voi korvata.