Etkö ole koskaan seurustellut?!!

Enkä ole koskaan seurustellut. Syy tähän epätoivoiseen tilanteeseen löytyy epäilemättä heikoista ihmissuhdetaidoistani ja kontaktikyvyttömyydestäni.

syy siihen, että itselläni
ei ole koskaan ollut ketään on se, että
minulta puuttuvat täysin sosiaaliset kontaktit,
ei opiskelupaikkaa, ei mitään.
olen joskus erehtynyt ihastumaan, koskaan vastakaikua saamatta.
olkaa te "aikuiset" onnellisia ystävistänne, harrastuksistanne. teillä on sentään jotain, mikä tuo aina toivoa tutustua ihmisiin. nyt jo syrjäytynyt ja ahdistunut, syvä tulevaisuuden pelko.

Syy seurustelemattomuuteen on se, että en ole löytänyt sitä oikeata. Kerran törmäsin mukavaan tyyppiin ja muutamia kertoja katsottiin toisiamme silmiin. Kerran lähetin hänelle tekstiviestin jossa kerroin tunteistani häntä kohtaan. Hän vastasi viestiini ja kertoi viestissään, että hänellä on eukko ja jälkikasvua ehkä tulossa. Mä totesin, että ne kaikki pitkät katseet olivatkin pelkkää peliä. Ei hän sitten oikeasti ollutkaan minusta kiinnostunut. Sille ei mahda mitään, että tyyppi on varattu mutta en osaa muistakaan miehistä kiinnostua. Mun tilanteessani on ehkä paras olla yksin. Enkä mä usko löytäväni itselleni sopivaa kumppania.

Heips!

Ikää miehellä siis 27 ja koskaan en ole seurustellut. Nuorempana vaivasi ujous ja ne kerrat, kun jotain yritin kyhäillä, niin sain kynsille.

Nykyään tuntuu vaivaavan kontaktien puute. Ketä tässä nyt osaisi treffeille pyytää, kun saa osakseen vain välinpitämättömiä katseita. Toivossa on kuitenkin hyvä elää ja aion vielä seurustella. :)

..Nuorempana olin ujo,epävarma,hiljainen..,identiteetti oli hakusessa,joten vaikka saatoinkin ihastua johonkin tyttöön,niin todellinen lähestyminen oli täysin utopiaa..,niin paljon pelkäsin.. ,)
Näin jälkeenpäin kun asiaa katsoo,niin ehkä tuo kaikki on kuulunut jonkinlaiseen kasvuprosessiin,ja olen oppinut hyväksymään sen.. Yksinäisyys/rakkaudettomuus muuttaa ihmistä,ja vaikka sen kaiken surun,ikävän,ja epätoivon keskellä ei näe mitään valoa,niin silti muutosta tapahtuu parempaan suuntaan,jos tuo kaikki opettaa esimerkiksi _tajuamaan_ ,miten käsittämättömän suuri *LAHJA* on se ~~oma Rakas~~,ja hänen Rakkautensa... Jos "Häntä" koskaan tulen kohtaamaan... Who knows.....
..Ehkä kaikki negatiivinen mitä olen kokenut,on kasvattanut mut näkemään mikä elämässä on KAIKKEIN _tärkeintä_ ,Kaunista_ Vilpitöntä_ Puhdasta_ Hyvää_ ,elämää suurempaa...
Ehkä vasta nyt,kun olen oppinut itseni ja rakastamaan itseäni siinä missä tunnen olevani arvokas ja ainutlaatuinen..,olen valmis Rakastamaan toista,ja tekemään hänet onnelliseksi kaikella sillä mitä minussa on...
..Mutta,mitään varmuutta minulla ei ole siitä,tulenko koskaan kohtaamaan Naista,joka kykenee sydämeeni näkemään.. rakastamaan minua kokonaan.. Suoraan sanoen alkaa mennä usko,et tässä pinnallisessa,kyynisessä,"tyhjiä" asioita palvovassa maailmassa enää olisi sellaisia naisia.. tai ainakaan sellaisia,jotka _todella_ haluaisivat jotain *parempaa*..,ja olisivat valmiit toimimaan sen saavuttamiseksi.. niin monet naiset purkavat katkeruuttaan miehistä,jotka pettävät ja jättävät,mutta aina uudestaan rakastuvat samanlaisiin renttuihin..,mutta eivät vahingossakaan huomaa sitä miestä,joka ei jatkuvasti yritä olla esillä..,sitä muita hiljaisempaa,hymyilevää,"kilttiä" miestä,joka voisi kaiken muuttaa.....
Minä en aio,enkä halua muuttaa itseäni "pinnalliseksi tyhjäpääksi" vain yrittääkseni saavuttaa "tyhjien" naisten tyhjää suosiota.. hylätä sitä Kauneutta,jonka olen saanut oppia,ja Sydämeeni tallentaa...


__Be good for Goodness sake___

37 vuotta mennyt kivasti yksin ja tulee menemään tästä eteenkin päin. Miksi seurustella kun ei ole tarvis? Ulkopuolisetkaan eivät enää häiritse typerillä uteluilla.

Enkä ole varsinaisesti koskaan seurustellu. Ainut kerta oli kun pääsin aikoinaan koulusta (amis) niin rinnakkaisluokalainen Tyttö iski minut kun oltiin koulunpäättäjäisiä viettämässä. Sen jälkeen parikertaa soiteltiin, tavattiin ja oltiin yksi yö yhdessä, vain nukkumassa!! Kun lähdin inttiin niin siihen se jäi. Kun tulin intistä kuulin että seurustelee onnellisesti ja siitä jonkin aikaa eteenpäin tyttö oli heittänyt lusikan nurkkaan, Harmitti isolla veellä. Siitä asti en ole seurustellu.

Nuoremmalla iällä aika tuli käytettyä tehokkaasti kilpaurheilun parissa, jolloin jäin hieman seurustelukuvioiden ulkopuolelle. Nykyisin suurin syy seurustelemattomuuteeni on se, että en viihdy baareissa ja enkä juurikaan juo, Suomessahan sosiaalinen elämä pyörii aika pitkälti alkoholin ympärillä. Lisäksi kokemattomuus tällä iällä nostaa aloitekynnyksen todella korkealle, jos tarjoutuisi tilaisuus aloittaa seurustelu, niin en tiedä miten pitäisi edetä. En ole edes koskaan suudellut, seksistä nyt puhumattakaan. Seksin puute ei niin hirveästi haittaa, mutta toisen lämpöä ja läheisyyttä joskus kaipaan. Täytyy vielä lopuksi todeta, että en ole ruma, lyhyt, en edes kovin ujo, enkä sosiaalisesti rajoittunut kun kerta kavereitakin on aika paljon. Hyvä tietää etten ole aivan yksin asian kanssa.

Joo, eipä ole oikein ketään kohdalle sattunut. Vasta nyt olen alkanut kutsua itseäni sinkuksi ja hyväksymään sen, että semmonen minä taidan olla, siis sinkku. Pikku hiljaa olen myös alkanut hyväksymään sen tosiseikan, ettei minua varten ole ketään.

25 vuotta takana, ei minkäänlaista menestystä naisrintamalla.

Syitähän on helppo löytää. Ulkonäöltäni en ole haluttava, tilin saldo ei päätä huimaa, ja luonteeltanikin olen "tylsä nörtti". Harrastukseni ja mielenkiinnon kohteeni eivät ole kovin trendikkäitä, ja porukat joissa näiden tiimoilta pyörin ovat valitettavan miesvaltaisia. Ja missä muualla niitä naisia tapaisi, kun ei baarissa viihdy ja niihin tulee eksyttyä ehkä 5 kertaa vuodessa. Viimeisenä naulana arkkuun olen vielä romanttinen luonne, mikä ei näinä kyynisyyden aikoina tunnu olevan mikään kysytty ominaisuus.

Outoa sinänsä, mutta itsetuntoni on kaikesta tästä huolimatta kohtuullisen korkea. Aina näin ei ollut, mutta joskus ~22 ikävuoden paikkeilla tajusin, että asiat voisivat olla paljon pahemminkin. Elettävää kuitenkin riittää kiitos kavereiden, harrastusten ja opiskelun/työn, joten ei ehdi 24/7 naisettomuutta murehtia. Mutta näin iltaisin yksinäisyys tuppaa hiipimään mieleen, kun päivän hommat on tehty ja ympärillä hiljenee.

Ympäristöltä ei kauheasti paineita kasaannu. Jotain hyvää löytyy siitäkin että on näin totaalisen toivoton tapaus: kaikki huomaavat jo ensinäkemältä mahisteni olevan olemattomat eivätkä täten vaivaudu painostamaan. Poikkeuksena vanhemmat, joiden suunnasta on viime aikoina alkanut kuulua hienovaraista vihjailua..

Joka tapauksessa, voimaa kaikille muillekin jotka ovat vastaavassa tilanteessa. Ainakaan emme ole ongelmamme kanssa yksin.

24v miespuolinen, enkä ikinä seurustellut.
Suurimmat syyt, masennus ja huono itsetunto.

Välillä huomaa kiinnostuneita katseita, mutta minkäs teet, kun ei auta "ota nyt itseäs niskasta kiinni ja mee jutteleen"-asenne.
Olo on hitaasti kohoamassa, että ehkä ennen 30v saattaisin löytää jonkun jota voin rakastaa ja joka voi rakastaa mua..toivossa on hyvä elää.

Onhan sinkkuudessa hyviäkin puolia, mutta aina viimeistään silloin, kun tulee olo, että haluaa toisen läheisyyttä (en nyt tarkoita seksiä) niin muistaa miksei halua olla sinkku.

Välillä ottaa ihan aidosti päähän, kun huomaa, että suurimmalla osalla omanikäisistä ja itseä nuoremmillakin on kanssaeläjä tai ollut suhteessa aikaisemmin. No onnea heille vaan...kun ovat löytäneet elämänkumppaninsa.

samoilla linjoilla ollaan ei tunnu löytyvän sitä nais ystävää mistää "30v" mittarissa missä lie vika mut menee kait se näinkin tää elämä eteen päin : (

mä nostan myös käden pystyyn, olen 25v mies enkä ole seurustellut.

lukioiässä olisi ollut tsänssit yhteen ihanaan tyttöön, sekin oli kiinnostunut musta, mutta huono itsetunto esti tekemästä aloitetta. parinkympin yli päästyä meikäläisen itsetunto on kyllä parantunut selvästi, mutta en ole edelleenkään hirveän sosiaalinen. Oikeastaan mä olen kiinnostunut niin harvoista asioista että monesti tulee tunne että esim. porukassa ei ole puhuttavaa. Jos juttelen samanhenkisten tyyppien kanssa kuin itse olen, osaan olla rento ja puheliaskin. Mutta taas jos olen porukassa missä puhutaan itseäni vähemmän kiinnostavaa asiaa, olen pidättyväisempi.

kaverit ovat menneet eri suuntiin, eikä uusia ole juurikaan tullut tilalle, joskus pystyi kaverien kautta tutustumaan naisiin, nyt on aika hiljasta sitä kautta.

Olen seurustellut hyvin lyhyitä aikoja, yhteensä kaiken kaikkiaan muutaman kuukauden. Siitäkin ajasta suurimman osan vie viimevuotinen lyhyehkö suhde, jota melkein sanon ainoaksi oikeaksi seurustelukseni. sitä ennen on ollut 2 yritystä, lyhyt ja erittäin lyhyt. Ajallista väliä niillä oli 3 vuotta.
Ei tämä muuten niin ihmeellistä olisi, mutta kun ikää on tullut mittariin jo 34! On ollut aikoja, jolloin on kovastikin ollut haluja pariutua, ja on ollut erittäin kova paikka, kun pariutumisesta ei ole tarvinnut juuri unta nähdä. Nykyään olen jo siinämäärin ikääntynyt, ja tilanteeni hyväksynyt, että olen varsin tyytyväinen itseeni ja tilanteeseeni, enkä juuri kaipaile ketään rinnalleni. Itsekseen on ihan hyvä olla.

Mutta syy siihen, että jotkut jäävät aivan tyystin paitsioon, on nykyisessä ajan kuvassa. Halutaan kaikki heti paikalla. Naiset haluavat heti paikalla miehen olevan miehekkään karhea ja maskuliininen. Eivät ymmärrä, että juuri ja juuri parikymppinen poika ei vielä voi olla sellainen, tai jos on, niin se on sitten kolmikymppisenä jo aivan liian karhea ja jännittävä. Miehet haluavat, että naisen pitää olla kurvikas ja isorintainen heti ja välittömästi. He eivät ymmärrä sitä, että juuri ja juuri parikymppinen likka on vielä hoikka kuin pajunvitsa. Tai onhan niitä kurvikkaita ja isorintaisia parikymppisiäkin, he ovat kolmikymppisenä aivan liian kurvikkaita ja liian isorintaisia. Maan vetovoima ja ikä tekee tehtävänsä. Samalla, kun tietty osa nuoresta väestöstä vaihtaa seurustelukumppaniaan usein, ja ovat liian aktiivisia seksielämässään, vastapuolella on jäljelle jäänyt osa nuorisosta, jotka jäävät paitsioon. Molemmat osat voivat huonosti, pohjimmainen syy on sama.
Minä olen saanut kuunnella, kun nainen sanoo, että on tapaillut viimeisen kymmenen vuoden aikana ihan vääränlaisia miehiä. Niinpä, ja sitten kun tapaa sen vähän vähemmän vääränlaisen, on jo aivan myöhäistä. Itse olen sitä mieltä, että kun en kelvannut aikanaan tytöille, niin ei tarvitse perääni haikailla enää kenenkään.

En ole seurustellut vakavasti, mikä on mielestäni huolestuttavaa. Vakavalla suhteella tarkoitan esimerkiksi yhdessä asumista. Sen sijaan on ollut kaikenlaista säätöä ja sähläystä, jotka eivät ole edenneet seurusteluun asti. Muutaman kerran olen ollut toinen nainen, pisin tällainen juttu kesti puoli vuotta. No, ehkä sitä voisi pitää seurusteluna. Sitten olen satunnaisesti tapaillut jotakuta vapaata miestä, mutta suhteelle ei ole ollut edellytyksiä. Liian erilaiset elämäntilanteet, liian suuri ikäero jne. Tämän lisäksi olen tietysti käynyt ahkerasti treffeillä netistä tapaamieni ihmisten kanssa, mutta sitäkään kautta pidempiaikaista seuraa ei ole löytynyt.

Pari vuotta elämästäni on kulunut itseni etsimiseen. Huonojen mieskokemusten jälkeen päättelin pitäväni pelkästään naisista. Etsin jonkin aikaa intensiivisesti naisseuraa. Ei löytynyt mieleistä tai jos löytyi, en saanut vastakaikua kiinnostukselleni. Aina sama kuvio naisten kanssa - siis se, ettei tunne ole molemminpuolinen ja se, etten edes osaa iskeä naista eikä kukaan yritä minuakaan - alkoi noin vuosi sitten kyllästyttää, ja huomasin katselevani taas miehiä, ihastuinkin muutamaan. Nyt olen suhteessa naimisissa olevan miehen kanssa, taas. Hän on kuitenkin eroamassa vaimostaan. Enpä tiedä, tuleeko tästäkään mitään. Ihailen naisia, jotka onnistuvat löytämään kunnollisia miehiä. Ja ihailen ylipäätään ihmisiä, jotka osaavat solmia kestäviä parisuhteita.

Enkä ole koskaan seurustellut.Syynä on ujous,joka
on estänyt minua alkamaan mihinkään vakavampaan.
Sinkkuna olen ollut koko ajan ja sinkkuna tulen myös pysymään (tällä menolla).
Onhan niitä tilaisuuksia ollut mutta olen itse ne
tyrinyt juuri ed. mainitun ujouden takia.Ei suutaan saanut auki ja sen takia vielä kiusatuksikin joutunut.Ei siinä itsetunto paljoa kohoa, Ei voi luottaa ihmisiin jne.

Ei kait se auta kuin tyytyä kohtaloon ja ottaa päivä kerrallaan.

Enkä ole koskaan seurustellut. Syyt? Niitä olen pohtinut jo monta vuotta, eikä vastausta ole löytynyt. Tuntuu vain, että kai se jotakin minussa täytyy olla...en muutakaan selitystä keksi.

Peruskoulussa kiusattiin lihavuuden takia, josta aiheutui todella huono itsetunto ja kelpaamattomuuden tunne. Nykyään olen jo kohtalaisen hyvin "toipunut", eli minulla on ystäviä enkä enää pelkää ihmisiä niin kuin joskus ennen. Työpaikallakin olen ihan "reipas" enkä jännitä. Ainoastaan kelpaamattomuuden tunne on jäänyt siinä mielessä, etten vieläkään usko kenenkään voivan rakastaa minua. Varsinkaan, jos olen näin ruma ja lihava (vaikka todellisuudessa olen ihan normaalin näköinen, liikakiloja ehkä n. 10 mutta en nyt mikään hirveä plösö enää). Jos joku mies minua lähestyy ja osoittaa kiinnostustaan, iskee hillitön paniikki ja haluan tilanteesta äkkiä pois. Kotona kuitenkin kaduttaa, etten antanut tuttavuudelle mahdollisuutta. Neitsyys sentään meni viime syksynä hirveässä humalassa jonkun tyhjänpäiväisen baarituttavuuden kanssa, joten kai tässä vielä on toivoa. ;D

Hei,

olen kohta 33 v. oleva mies, eikä minulle ole vielä suotu mahdollisuutta seurustella kunnolla.

Olen omasta mielestäni ihan fiksu ja kunnollinen kaveri, mutta en ole vaan onnistunut pääsemään tekemisiin sopivien ehdokkaiden kanssa. Työ ja harrastukset ovat sellaisia, että niissä en juurikaan naisia tapaa. Kavereilla on sama tilanne, joten naisia näen lähinnä työmatkalla ja kaupassa, joissa iskeminen ei tunnu oikein sopivalta. Sokerina pohjalla on raittiuteni, joka tuntuu olevan myrkkyä monille naisille. Ja minä kun olen aina kuvitellut, että se on pelkästään positiivinen asia! Netissä olen sitten yrittänyt tuttavuuksia solmia, mutta huonoin tuloksin. Viimeistään tapaaminen on osoittanut, että olen vetänyt vesiperän. Vain kerran on rakkauden liekki syttynyt, mutta siihenkin tuli muita esteitä.

Helppoa ei ole ollut, mutta periksi en kyllä aio antaa. Niin kauan etsin, kunnes rakkaani löydän. Haluan toivottaa tässä onnea muillekin etsijöille ja toivon, että kukaan ei joudu olemaan yksin vasten tahtoaan!

Täytyy tässä lainata Anna Eriksonin hittibiisin sanoja: aina yksin, aina sydän syrjällään...ehkä syntymässä sielun kovin rikkinäisen sain.." Siinäkö syy ikisinkkuuteeni?

Olen nelikymppinen nainen, enkä ole koskaan seurustellut, saati sitten solminut vakavampia suhteitä. Deittaillut kyllä ja miespuolisia ystäviä on vieläkin. Helpotti, kun tajusin muutama vuosi sitten, etten tule saamaan sellaista miestä, kuin haluan, ei voi mitään. Ihastun kympillä aina sellaisiin miehiin, jotka eivät siedä minua edes ihmisenä, saati että naisena. En kuitenkaan ole halukas tekemään kompromisseja, joten olen totutellut ajatukseen, että yksin ollaan loppuelämä. Onneksi on sentään ystäviä.

Selibaatissa olen elellyt viime vuodet, kun seksin saantikin oli kehnoa. Mieluummin ilman sitäkin vähää sitten. Ne harvat miehet, joita minä vedin puoleeni, halusivat vain lämpöä ja läheisyyttä. Sellaisiakin miehiä on, vaikka äiti aina muuta opettikin.

21-vuotias enkä ikinä ole tavannut miestä, joka olisi halunnut minusta mitään enempää kun hetken huumaa. Minulla on paljon miespuolisia kavereita (käyn koulua jossa 95% miehiä), ja aina saa nähdä saman hämmästyneen ilmeen kun kertoo että on vapaalla jalalla, ja aina ollut. Minua kehutaan usein kauniiksi ja erittäin mukavaksi. Olen erittäin nauravainen ja iloinen ja nautin ihmisten kanssa seurustelusta. Nuorempana olin isossa kaveriporukassa, n.50 henk., joista muodostui pareja. Aina minä olin se joka jäi ulkopuolelle. Miehet tulevat minun luokseni baarissa seksin kaipuussa, tai muualla juttelemaan ja kysymään neuvoja eri asioihin. Eli olen niitten mielestä kuulemma kauhian mukava ja fiksu tyttö, hyvännäköinen ja kaikkea muuta. En ole kevytmielinen, vaikka tykkäänkin pitää hauskaa.
En ymmärrä mistä johtuu, että minusta ei ole kukaan kiinnostunut vakavin mielin, tai vedänkö puoleeni "vääriä miehiä". Itse haluaisin kovasti löytää sen jonkun, jonka kanssa perustaa yhteinen elämä. Baarista en jaksa etsiä, sieltä on vain huonoja kokemuksia, mutta on vaikea tietää mistä muualta etsiä...
Sitten vielä sitä on saanut pettyä niin usein, että on vaikeuksia luottaa miehiin, mikä lisää epäonnistumista kaikissa säpinöissä, kun ei osaa luottaa.

Mutta, kai minäkin jonain päivänä löydän sen prinssini, vaikkei sellaisia oikein ole, :), mutta sen, jonka kanssa on hyvä olla, ja joka pitää minusta sellaisena kuin olen... joskus.... olen muuten tyytyväinen elämääni, eli en hae ketään täyttämään jonkun tyhjän paikan elämässä, mutta vaikka kaikki on hyvin kaikinpuolin, niin sitä hellyyttä ja kumppanuutta voi vain toisen sukupuolen edustaja antaa.... sitä odotellessa...

Joo, minäkin oon jo 22-vuotias miehenalku enkä koskaan ole vakavasti seurustellut. Ties mistä johtuu, ehkä omasta hiljaisuudesta ja "nörttiydestä". Olen hiljainen enkä mikään aggressiivinen ja äänekäs iskijätyyppi. Osaan kyllä jutella naisille, mutta ehkä en sitten oikealla tavalla... :)

Joskus harmittaa kun ei seurustele, kyllä sitä seksiä ja läheisyyttä kaipaa. Mutta täytyy pitää aina toivo mielessä; kyllä se joskus nappaa! Yksinelämisessä on se hyvä puoli että voi olla niin kuin huvittaa, tehdä elämänsä omat ratkaisut itse.

Eipä ole minkäänlaista lähempää kokemusta kertynyt vastakkaisesta sukupuolesta (olen siis hetero). Syynä ennen kaikkea heikosta itsetunnosta johtuva kontaktikyvyttömyys. En jaksa uskoa, että kukaan voisi olla ihan tosissaan kiinnostunut tämmöisestä luuserista. Olen aina ajatellut, että parinmuodostushommelit on ihan muita ihmisiä varten ja yritän vain sopeutua tilanteeseen, vaikka yksinäisyys välillä ahdistaakin.

Joo ikää on 27 eikä ole ensitreffejä tullut koettua.
Sitä ne "liian terveet" elämäntavat ilmeisesti teettää sosiaalisia kontakteja on jokseenkin mahdotonta saada, kun ei viihdy tupakansavuisissa paikoissa/-,ympäristössä vaan enemmän harrastusten parissa ja kotosalla.

Olen 26v ja aloitin ekan seurusteluni ja samalla seksisuhteeni ollessani 23v, suhde päättyi juuri..
Ja nyt tuntuu että menee taas seuraavat 23 vuotta yksin, tai ehkä loppu ikä.
En ymmärrä sitä prosessia, miten muut saavat suhteita käynnistymään.
Tuossa ainukaisessakin suhteessani mies vain tuli ja otti minut itselleen, muuten sitäkään ei varmaan olisi tapahtunut ollenkaan.
Ja tuskin sellaista miestä osuu ihan heti kohdalle joka vain tulee ja ottaa minut..;)

Yep, enpä ole seurustellut, sen verran tarkennan, että tapailin vuonna 2000 kolmesti yhtä tyttöä, mutta se siitä.

Ja jos nyt vielä jatketaan, kahdesti olen naista suudellut, plus mitään muuta en ole heidän kanssaan tehnyt. Enkä todellakaan ole samasukupuolihakuinen.

No syitä tähän ovat mm. aina koulussa kiusattu, ja tyttö-pahaisetkin olivat juonessa mukana. Sanotaan, että itsetuntoa on romutettu, mutta enpä usko sen enää vaikuttavan.

Toiseksi, tämä nainen jota tapailin, dumppasi meitin, koska minulla ei ollut tarpeeksi rahaa. Muutenkin kun näen ja kuulen kavereitteni naisten puheita, tapoja, jne, tulee mieleen, että tuntuu naisia kiinnostavan herrat, jotka pystyvät tarjoamaan kaiken (rahaa) heti ja NYT. Itse en vanhempien rahoilla elele, tai rakenna pilvilinnoja.

Joten, mikä johtaa meikän itse-elelyyn on se, että jos edes yrittää lähestyä naista, ne sanoo mene tiehesi, tai vastaavaa, eikä edes anna mahdollisuutta sen vähän vertaa tutustua.

Tällä hetkellä tuntuu ihan hyvältä olla itsekseen, ja uskon, että en koskaa tarvitse ketään, mutta kun minulla on tarpeeksi valuuttaa, potkaisen yhtä naista takamukseen..... =)

en ole ikinä seurustellut yhtään sen vakavammin. olen deittaillut tyttöjä ja harrastanut satunnaista seksiä joidenkin kanssa, mutta koen olevani pirullisessa tilanteessa. en onnistu hurmaamaan niitä naisia, joiden kanssa haluaisin jotain vakavampaa. ja sitten ne naiset, jotka haluaisivat itse mennä pidemmälle, eivät taas kelpaa minulle.
tähän tilanteeseen totuttuani olen oppinut nauttimaan vapaudestani. lähdin ulkomaille opiskelemaan, koska pystyin lähtemään ilman mitään sitoumuksia mihinkään suuntaan. urheilen paljon ja reissailen hetken mielijohteesta sinne tänne. kaipa sitä joskus kolmekymppisenä sitten löytää jonkun samanhenkisen leidin (taisin ajatella tällä tavalla noin 5 vuotta takaperin). kirves ei suinkaan ole kaivossa, päinvastoin. pidän itseäni kuitenkin niin hyvänä saaliina, että löytänen itselleni juuri haluamani naisen. :-D

....hyttysiä!!!

Tiedän yhden yli nelikymppisen naisen joka ei ole koskaan ollut pidemmässä suhteessa. Syynä tähän on hänen todella kammottava ja ylinarsistinen luonteensa.

Kuinka kukaan voisi koskaan sietääkään tuota ihmistä. Hyi hel*etti !

Sama tarina kuin muillakin. En ole saanut mitään aikaiseksi, enkä edes tiedä miksi.

Muutama vuosi sitten tajusin, että en todennäköisesti löydä elämänkumppania koskaan. Kuulun siis siihen 10% väestöstä, jotka eivät solmi pysyvää parisuhdetta elämänsä aikana. Mieli kyllä tekisi saada joku jakamaan arjen ilot ja surut, mutta taidan olla jo liian erakko sellaiseen. Kaavoihin kangistunut vanha kääpä.

Täällä. Jos ei kuukauden oloa toisena miehenä (ei sellaista suhdetta, kuin varmasti suurin osa luulee) lasketa. Muuten vain suuria pettymyksiä kun kaikki aina sanoo kiitos ei kun jotain tarjoaa. Ikää on nyt 26 vuotta.
Syinä lienevät se, ettei ole ollut isähahmoa elämässä ja huonot geenit? Kapea elämänkokemus? Ulkonäkö? Luonne?

Ajattelin olevani tämän asian kanssa yksin, mutta ilmeisesti meitä on melkoinen määrä. Lohduttaahan se tieto tavallaan, mutta mieluummin olisin kyllä harvinaisempi poikkeus.

Kyseessä siis se tavallinen tarina, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Hieman introvertti ja synkkämielinen luonne ei ole näissä jutuissa valttia, varsinkin kun ulkonäköäkään ei ole siunaantunut sen kummemmin. Vaikka olisi sopusuhtainen eikä ihan ämpäriruma, niin helposti tässä hommassa näyttää jäävän Musta Pekka käteen.

Samaa menoa on ollut ylä-asteesta lähtien, kertaalleen on päässyt humalaisen vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa hieman lirkuttelemaan, mutta siihen se sitten jääkin. Kaveripiirissäni on näitä tapauksia muutama muukin, ihan perussiistejä suomalaisia miehiä, jotka tuntuvat kiinnostavan naisia osapuilleen yhtä paljon kuin viikko sitten pöydälle jäänyt maito.

Tänäänkin tuli istuttua baarissa ihastuksen vieressä, vaan kun toinen on jo varattu, niin minkäs teet. Muutoin kyllä menisin sanomaan mitä häntä kohtaan tunnen, mutta... Vaan kaipa tuo jo on lukenut naamaani kuin avointa kirjaa, on vain ehtinyt jo löytää onnensa muualta. Hauskinta tässä on se, että kuten moni muukin täällä, minäkään en kaipaa valloitusta tai panoa vaan omaa kultaa kainaloon suukoteltavaksi.

Sattuuhan se niin perkeleesti, mutta mikään ei kestä ikuisesti, ei edes tuska.

"Must not all things at the last be swallowed up in death?" -- Plato

Täällä näyttäisi olevan niin saman henkistä porukkaa, että laittakaahan sähköpostit vaihtoon ja tutustukaan toisiinne.

Ei pitäisi olla paineita koska olette samalla viivalla ja ei se maata kaada vaikkein siitä sitten mitään tulisikaan.

Itsekkin olen sinkku. Pari pitempää seurustelua takana ja nyt voisi sinkkuilla jonkin aikaa. Tuntuu, että nuoruus mennyt hukkaan seurusteluiden takia. Ei ole sellaista nuoruuden huumaa ollut ollenkaan.. tai en osaa sanoa.

niin ja ikää oli 26 ja sukupuoli mies.

hyvät jatkot kaikille!

Miksi? En vieläkään tiedä. Liian ruma, liian ujo, liian vaativa? En tiedä.

Rakkauteni ovat olleet yksipuolisia rakastumisia, vaikka imartelen itseäni ajattelemalla, että elämäni suurimman rakkauden suhteen mahdollisuuksia oli. En osannut, en uskaltanut niitä käyttää. Tai ehkä mahdollisuuksia ei ollut. En tiedä. Enkä pysty olemaan objektiivinen. Mutta täytyy myöntää, että jos ajattelee, että tyttö ei ole edes tästä maailmasta, saattaa ujoa poikaa ruveta ujostuttamaan hiukan liikaa.

Nimimerkistäni vielä. Ns. teknisessä mielessä olen kyllä mies, nykymaailmassahan on erilaisia mahdollisuuksia, myös maksullisia.

Viime vuonna asetin takarajan, että kun täytän 22, niin siihen mennessä olen jonkun jostain löytänyt. Noh löytyihän sitä parikin hyvää ehdokasta, mutta hyvin alkaneen alun jälkeen mitään vakavempaa ei taaskaan syntynyt. En ymmärrä, olen tutustunut niin moniin miehiin ja välillä on ollut omasta mielestäni hyvätkin mahdollisuudet pysyvämpään suhteeseen, mutta aina tulee jotain. Yksi syy on, että loppupeleissä musta halutaan "vaan" kaveri. Joku sanoi joskus että olen hyvä jätkä.. Yhden illan jutut on liian tuttuja ja uskon jopa, että sitäkin kautta voisi jonkun löytää. Niin kävi viimeksikin, mutta 4 kuukauden tapailun jälkeen sekin juttui loppui yhtä nopeesti kuin alkoikin. Ei ymmärrä!!!!

Juu, ikää siis karvan vailla 28 ja suvereeni ikisinkkuus painaa. Vuosien varrella saaduista nais-kontakteista saldona vain pari halausta ystäväpohjalta.

Syitä tilanteeseen lienee ujous, mikä nykyään kohdistuu lähinnä nuorehkoihin naisiin. Suunnaton itsekritiikki, mitä mahdollisiin lähestymisyrityksiin tulee. Kaikki, mitä voisi kuvitella naista lähestyessä sanovansa, alkaa tuntua todella typerältä ja jää siis sanomatta. Lisäksi kohtullinen raittius ja fanaattinen savuttomuus.

Muilta osin elämä on ihan mallillaan, mutta toisinaan kaipaisi läheisyyttä ja lämpöä ympärilleen. Ja näin kesäisin iskee erityinen kaipuu, kun kauneutta tulvii joka puolelta ja itse tuntee jäävänsä siitä paitsi.

Valoisampaa loppukesää kaikille kohtalotovereille!

kohta 24-vuotta. Seurustelua takana tasan nolla päivää. Tai jos ihan tarkkoja ollaan niin ehkä sellanen 2 kuukautta jonkin näköistä säätöä tossa puoli vuotta sitten.
Se vaan on niin että tällasena ujona tuppisuuna ei saa naista vaikka miten haluais. Siinä ei auta edes oma pituus eikä ulkonäkö.
Ulkonäkökin on sellainen että tytöt ei uskalla edes kunnolla kattoa, saati sitten tulla mitään sanomaan.
Baareissakin harvoin käyn ja jos meen ni sitten yleensä tassilattialla kaikki oman ikäiset ja nuoremmat naiset kääntää selkänsä.
Tää on aika säälittävää.
No ei. Oma itsetuntoni on kohonnu aika reilusti tossa viimeisen vuoden aikana.
Sen voin sanoa, että kannattaa lopettaa se etsiminen. Se on ollu ainakin itselleni se ainoa tie löytää tärkeä ihminen. On jotenki helpompi hakeutua vastakkaisen sukupuolen seuraan ja kysyä vaikka kahville.

johtuu varmaan siitä kun olen vähän "muotista" ulostullut eli isokokoinen, eihän semmoisen kanssa viitsi missään käydä... mutta kaikkeen tottuu aikanaan vaikka se vaikeaa onkin.. ja ikää löytyy kohta 24!

40v mittarissa ja enkä oo koskaa seurustellu,enkä tuu sitä virhettä tekee koskaan:))).Hulut ja tolot ne serusteleepi....antaa niijen touhuta rauhasa.

Olen 24-vuotias heteronainen, sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, nätti, hoikka, tulen hyvin toimeen miesten kanssa (minulla on paljon miehiä kavereina), huumorintajuinen, hauska (keppostelijakin joskus), rento jne.jne. Hyvä saalis jollekin miehelle! Silti en ole kokenut kuin yhden pikasuhteen... Nuorempana syy seurustelemattomuuteen oli se, että olin hieman masentunut ja sitten kun piristyin niin oma elämäni oli niin täyttä ja kiireistä ettei siihen olisi mahtunut toista ihmistä.

Tosiaankin muuten tuntuu että Suomessa on mahdoton löytää miestä, jossei käy baareissa. (Nettideittailua olen kokeillut ja pettynyt siihen). Syy siihen miksi en käy baareissa on se, ettei minulla ole siihen hommaan sopivia ystäviä. Lähimmät ystäväni elävät jo parisuhteessa ja haluavat viettää illat kotonaan. Toiseksi en tykkää juoda paljon, yleensä juon vain 1-2 siideriä muiden seuraksi. En kuitenkaan tuomitse muiden juomista eikä se häiritse minua yhtään!

Tässä sitten kerran pari kuukautta sitten kuitenkin pääsin baariin, kun tuttu kauempaa tuli kylään. Ja heti kävi flaksi! Tapasin aivan ihanan, fiksun & komean miehen. Tästä seurasi 6 viikon lyhyt seurustelu, jonka aikana koin ensisuudelmani, ekan yhdyntäni, ekat romanttiset kävelyt käsikädessä jne. Suhde kuitenkin kaatui, koska miehen työ on kiireinen, vie häntä ulkomaille jne. eikä hän jaksanut ylläpitää seurustelusuhdetta.

Toisaalta olen onnellinen, että sain kokea edes tuon lyhyen suhteen, toisaalta koko ajan surettaa, kun kaipaan sitä toisen ihmisen läheisyyttä: kädestä pitelyä, halaamista, yhdessä nukkumista jne. Tiedän, että baarista voisin ehkä löytää jonkun toisen (paremmankin), mutta ihastuin niin syvästi tähän mieheen, että tekee pahaa ajatellakin jonkun muun koskettavan minua kuten hän. Mies ei minua pahemmin kaipaa, sen tiedän...silti en pääse hänestä irti, sillä takaraivossa hakkaa ajatus: mitä jos hän olikin minulle se ainoa oikea maailmassa ja hän pääsi karkuun! Olenko lopun elämääni yksin... =/

Tässä yksi tapaus lisää. Ikää on 22v, mutta en ole ikinä seurustellut, harrastanut seksiä tai edes suudellut. Baareissa käyminen ei kiinnosta ollenkaan. Eikä se oikea sieltä kyllä löytyisikään, koska haluan löytää naisen, joka ei myöskään viihdy baareissa. Seksin harrastamiseen on kyllä tullut tilaisuuksia, mutta haluan menettää poikuuteni vasta sille oikealle, jos sellaista nyt koskaan löytyy. Naisen toivoisin omaavan samanlaisen ajatusmaailman, mutta aika harvassa tuntuu sellaisia ihmisiä enää olevan. Lisäksi olen hiukan ujo, eikä sekään tilannetta ainakaan helpota. Ulkonäön pitäisi kyllä olla ihan kohdallaan, ja on minua joskus komeaksikin kehuttu. Mutta se on vain pinnallista... Toivoisin löytäväni naisen, joka kiinnostuu jonkun muun asian kuin ulkonäön vuoksi.

Luin äsken kaikki viestit läpi ja vain aivan muutamissa osattiin olla tyytyväisiä sinkkuudesta. Ilmeisesti ajattelen sitten huomattavan poikkeuksellisesti mutta mulle tulee aina erinomainen olo kun ihmiset joko valittavat partnerin puuttumista tai kehuvat kuinka ihanaa on kun on joku.

Tällöin tunnen olevani aina jotain erityislaatuista ja hienoa koska itse en koe tarvitsevani pakosta ketään elämänkumppania, ainakaan vielä. Olen siis tavallaan tavallisten ihmisten "yläpuolella" koska minua eivät kosketa normaalit pariutumistarpeet. Tämä antaa minulle mahtavan riippumattomuuden tunteen ja samalla mahdollistaa sen ettei tarvitse tyytyä kehenkään vaan voin valita sitten tilaisuuden tullen itselleni hyvin sopivan elämänkumppani.

Olen miettinyt että onko tämä ajattelumalli jonkinlainen ovela defenssimekanismi mutta oli miten oli niin mainiosti toimii! Onko muita jotka ajattelevat samoin?

Nimim. mies24, pari kuukautta kevyttä seurustelua elämän aikana.

Sitä olen tässä itsekin pohtinut että mikseivät ihmissuhteet ala toimimaan niin että löytyisi se oma kulta vierelle. Turhan monta kertaa olen toiveita elätellyt ja joka kerta olen saanut pettyä ja kuulla eri selitykset miksi suhteesta ei tuisi mitään. Omasta mielestäni olen ihan normaali ja muutenkin positiivinen luonteeltani. Ehkäpä olen sitten vain huonolla tuurilla törmännyt joka kerta sellaiseen naiseen joka ei uskalla rakastua syystä tai toisesta.

Elämä on joskus kovin laiffia. Löytyneekö tuota naista vierelle milloinkaan?

Pääkirjoitus oli tarkoitettu yli kaksikymppisille, mutta otan silti vapauden kirjoittaa. Miksi en ottaisi sillä samalla lailla nuoremmillakin voi olla vaikeaa tämän asian kanssa!

En ole ikinä seurustellut saati sitten suudellut tai harrastanut seksiä. Syy siihen on minussa sillä paikkakuntani nuorilla on voimakas juoma kulttuuri ja minä en ole lähtenyt siihen mukaan. Pikku hiljaa jäin kokonaan ulkopuoliseksi ikäisteni nuorten tavoista ja ainoa sosiaalinen side oli koulu ja muutama kaverini jotka kyllä olivat ytimessä. Ja koska satuin menestymään matematiikassa sain otsaani nörtin leiman. Kysyn usein itseltäni onko minulla tulevaisuutta seurustelun suhteen? Vastausta en tiedä.

En ole minäkään (28) koskaan seurustellut. En ole ujo tai arka, sosiaaliset taitoni ovat kunnossa, ihan siedettävän näköinen, urheilullinen, älykäs ja hauska. Mutten silti näytä kelpaavan kenellekään. Ympäristö painostaa, mutta vielä enemmän painoa on omassa sydämessä.Minun täytyy olla todella paha ihminen jäädäkseni näin yksin.

Huomenna hän tulee?

Ikää siis kohta 23v (nainen),enkä ole koskaan seurustellut.Syyn tiedän kyllä varsin hyvin...
Minua ei kiinnosta ruveta seurustelemaan vain sen takia että "kunhan on joku".Enkä halua tapailla ketään jos vaikka "sattuisin ruveta tykkäämään" jostakin miehestä.

En koe olevani nirso,ronkeli tms.En vain ole tavannut ketään miestä,joka olisi saanut minut pauloihinsa.Onhan niitä kivoja miehiä ollut,mutta ei sellaista että seurusteleminen olisi alkanut olla ajankohtaista.Ystäväpiirini koostuu lähinnä miehistä,joten on täytynyt yhdistää intohimo ystävyys,mutta se ei ole kuitenkaan yhtä kuin seurustelu.Ja on toiminut ihan kiitettävästi.

Olen aina ihmetellyt ihmisiä,jotka hyppäävät suhteesta toiseen.Voiko niin nopeasti kiintyä johonkuhun?!Ollaan jonkun kanssa pari kk ja vaihdetaan toiseen.Noh,mitäpä minä tiedän kun en ole koskaan kiintynyt kehenkään.Enkä suuremmin kaipaakaan sellaista.Vanha klisee "kyllä se tulee jos on tullakseen".Sitäpaitsi,kavereitten kanssa on paljon mukavampaa :D Saa liikuskella miten ja missä haluaa,ilman että tarvitsee olla tilivelvollinen kenellekään.

Lohduttavaa tietää, etten ole ainoa, joka ei ole seurustellut, suudellut saati sitten harrastanut seksiä. Johtunee varmaan siitä, että olen aika hiljanen kaveri. Olin nuorempana esiintymis alttiimpi, mutta yläasteella kiusauksen seurauksena eristäydyin itseeni enemmän. Olen käynyt aika syvällä, mut päässyt tilaan jossa siedän itseäni; välillä jopa iloitsen siitä mikä olen. Yläasteen loppupuolella pelasin silmäpeliä yhden tytön kanssa, mutta se ei johtanut ehkä ujouteni takia mihinkään. Säälittävää eikös? Enkä pahemmin viihdy baareissa; en oikeastaan käytä alkoholia kuin "sopivan" tilanteen tullen. Viimeksi olen vissiin ollut humalassa vuosi sitten ylioppilasjuhla-päivänäni. Minulla ei myöskään ole kovin seksikkäät/trendikkäät harrastukset, joten se siitä... Intissä oli se hyvä puoli, että ei tarvinnut pahemmin ajatella näitä asioita; tosin harmitti, kun tuvassa puhuttiin tyttöystävistä, ja minulla ei ollut.

Nyt kuitenkin alotan syksyllä opiskelut toisella puolella Suomea, että voisin yrittää löytää kumppanin puhtaalta pohjalta; pitäis vissii mennä baareihinkin istumaan ja yrittää hillitä jännitystäni. En halua kuitenkaan elää elämääni yksin. Pahin pelkoni on, että kun kuolo minut korjaa, niin kukaan ei muista minua.

ps. olen itsekin kokeillu nettideittejä, ja eivät ole johtaneet mihinkään mainittavaan.

Olen säilyttänyt "poikuuteni" jo 26v. ikään asti ja olen edelleen sinkku eli naimaton. Ei tämä helppoa ole ollut, mutta palkitsevampaa kuin irtoanaiset seksisuhteet jotka vain haavoittavat ja tuhovat ja joissa ihminen tekee syntiä itseänsä vastaan ja myös lähimmäistään ja Jumalaakin vastaan. Seksuaalisuus on yksi iso osa elämää ja Herra haluaa antaa ihmisille parasta. Jos haluat tietää tästä enemmän niin klikkaa kotisivuani ja lue lisää.


http://www.free-webspace.biz/heavenlyjerusalem/mysite.html

Olen nyt 30v ja vasta nyt tuntuu siltä että olisin valmis pitempään seurusteluun/parisuhteeseen,olen aina ollut on/off-tyyppi,seurusteluni eivät ole kestäneet kuin korkeintaa 4-5kk koska en halunnut/pystynyt niihin täysillä sitoutumaan.

Naiset oli ihan hyviä ja kaipaan niitä hetkiä päivittäin mutta kun oli sellainen tunne että jotain puuttui niin lähdin,ja joskus nuorempana lähdin siksi että tyttö ei ehtisi lähteä ennen minua.

Mutta kaipaan hyvää suhdetta jatkuvasti,niin että melkein koskee,mikään ei tunnu miltään yksin ollessa ruoka ei maistu,telkkari ei kiinnosta,liikunta yksin on tylsää,on kuin olisin syväjäässä kun ei ole naista vierellä öisin,ei ole lämpöä ja välittämistä ja hellyyttä,ei kunnon elämää ei seksiä.

En ole masentunut,mutta elän puolella teholla ja elämä vain parisuhteen odottelua.
Ongelma vain on siinä että en tapaa mukavia naisia luonnollisesti,baareissa kaikki pyörivät omissa porukoissaan ja työssä ihmissuhteet ovat vain ammatillisia.Netti treffeillä ole joskus käynyt mutta enää se ei kiinnosta koska ne ovat olleet pettymyksiä,katse kohtakti on tärkein ja sitä ei netistä saa.

Ihme sinänsä koska en vaadi naiselta mitään mahdotonta,kunhan on vain kysyä välittää ja vähän hellyyden kaipuuta,taitoa kuunnella ja keskiverto ulkonäkö.
Itse olen kuulemma ihan hyvännäköinen,ainakin olin, nyt on tullut muutama kilo lisää,itseäni se ei haittaa ja tunnen itseni varmemmaksi kuin nuorempana ja huumorintaju on laajentunut,ehkä itsekritiikki on vähentynyt tai jotain.
Eniten kuitenkin muistelenkin niitä naisia jotka ovat olleet tunteikkaimpia ja välittäneet eniten.Vaikka ne eivät olleet parhaimman näköisiä,se on vanhempana tärkeämpää.Pistäkää viestiä jos tuntui tutulta!

En ole seurustellut ollenkaan vaikka olen jo 22v mies. En tiedä tarkalleen mistä se johtuu mutta ehkä siitä että en pysty tekemään aloitteita (ja tämä koskee vain sosiaaliset tilanteet, myös kun tehdään jotain ystävien kanssa en ole aloitteentekijä, mutta töissä ja muissa tilanteissa olen aktiivinen).

Viimeisten kahden vuoden aikana on tullut kaksi tilaisuutta suhteen aloittamiseen.
Tapaus 1: Tavattiin juhlassa ja meillä oli kivaa. Tuli ilmi että oltaisiin samassa paikassa seuraavana päivänä, ja olin valmis "iskemään" silloin, mutta ei koskaan tavattu.
Tapaus 2: Opiskelijakaverin kanssa tutustuttiin ja meillä synkkasi. En taas tehnyt aloitetta aluksi ja antanut tilanteen edetä pidemmälle. Oli paljon työtä ja ei nähty pitkään aikaan ja vaikka ollaan nähty sen jälkeenkin en ole oikeastaan tehnyt mitään koska oli jo mennyt niin pitkä aika.

Vaikka käyn usein baareissa ystävien kanssa en ole koskaan tehnyt mitään uusien tuttavuuksien eteen baareissa. Ehkä jotenkin pelkään muiden läheisyyttä. Myös kaikki ystävät olen tavannut opiskelun kautta ja mun suhde heihin ei ole kovin syvä.

Seurustelun aloittaminen vaikenee koko ajan seurustelemattomuuteni takia. Koen kokemattomuuteni näissä asiossa ongelmana ja miten muut suhtautuisivat siihen. Ehkä ongelman ydin on että ajattelen koko ajan mitä muut ajattelevat minusta.

empä ole minäkään ikinä seurustellut tai saanut minkäänlaista kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen...

20 v mies olen ja ylipainoa löytyy, pituus on 185 cm ja paino vissiin jossain 110 kg tietämillä...

naiset vaan sanoo että "mee helvettiin läski!" jos kysyy vaikka kellonaikaa... ei ole vielä kertaakaan saanut keskustelua aikaiseksi ja nykyään en uskalla edes yrittää kun tietää miten tulee käymään...

jos täällä on yksinäisiä seuraa hakevia naisia, ihan minkä ikäisiä tahansa (ei ole pitkiin aikoihin itselläni ollut minkäänsortin kriteerejä), niin mailia voipi laittaa : [email protected]

olisi mukava tutustua, edes kirjekavereina. myös miehet saavat toki viestiä laittaa, mukavahan tuo on kuulumisia kohtalotovereiden kanssa vaihdella mutta varoitan jo nyt että olen puhdas hetero....

on tästä ketjusta sentään lohtua, tiedän etten ole yksin tämän ongelmani kanssa... tuntuu vaan pahalta että meitä on näin paljon emmekä saa kontaktia luotua edes toisiimme...

rakkautta itsestänne. missä muualla se voisi olla?

20v Synttärit ihan ovella. Ja vittuttaa armottomasti. Elämä on kaatanut paskaa niskaan monin eri tavoin. Teini-iästä jäi käteen katkerat muistot ja surkea itseluottamus. Ja tulevaisuuteni näen täällä toisten viesteissä. hirveesti ei ole yli 30vuotiaiden viestei, ne on joko löytäny jonkun tai vetäneet itsensä hirteen, joku kaunis jouluaatto.

Yksin ollaan täälläkin. Kamalinta on vastailla sukulaisten kysymyksiin, että eikö sulla vieläkään ole poikaystävää? Miksi? Tai kuunnella kommentteja, eihän siinä ole mitään vikaa, jos tykkää tytöistä. Ei niin, mutta kun asia ei niin satu kohdallani olemaan. Ihastunut olen moneenkin mieheen ja ollut heidän kanssaan kaveria. Ehken osaa näyttää ihastumistani tarpeeksi selvästi tai he eivät sitten todellakaan ole minusta kiinnostuneita. On vaan ikävää olla se "kaikkien kaveri" ja "hyvä jätkä" ja "paikan pelle", joka aina jää yksin. tuttavat vaihtuvat tuhkatiheään, koska tipahdan yksinäisenä aina joukosta pois, kun kaverit alkavat pariutumaan.
Ei yksinäisyydessä muuta vikaa ole - en osaa sanoa millaista olisi olla suhteessa, kun en ole kokenut sitä - mutta ainainen yksin jääminen ja porukasta ulos putoaminen, muiden ihmettelyt... ne satuttavat.

Koskaan en ole seurustellut ja tänä vuonna tulee ikää 25. Säälittävän tilanteeni selittänee epäsosiaalinen luonteeni ei niinkään hehkeä ulkomuotoni.

onpas vanha viestiketju, olen mies ja tuolloin olin 29v, nyt 35v enkä edelleenkään ole koskaan seurustellut. Näin mennään hautaan asti sillä olen paatunut yksineläjä.

Olisi kiva tietää onko ketään tähän ketjuun vastanneista onnistanut kuluneen kuuden vuoden aikana.

0 päivää seurustelua takana. Syy: huono itsetunto ==> en kehtaa tehdä aloitteita. Olen tosin ihastunutkin vain yhteen tyttöön elämäni aikana. Toinen syy on myös se, että en käy oikeastaan muualla kuin koulussa, töissä ja salilla. Luennoilla ei ainakaan deittimielessä tutustu ja salillilani ei ole toistaiseksi käynyt kiinnostavia muijia. Kai sitä pitäisi jossakin alkaa käymään, kunhan ensiki saisi kerättyä itseluottamusta...

Kuulostaako mahdottomalta yli 2*20?

"Mitkä teidän omasta mielestä ovat syyt tähän ikuiseen sinkkuuteen?"

Tiedä en, kertoisitko sen. Suoraan sanottuna naisten julmuus on tuntunut viime vuosikymmeninä siltä. Ja ehkä vastaavasti synnynäinen itserakkaus.

"...jostakin syystä minulle vain on jaettu huonot kortit."

Koita sitten arvata minkälaiset kortit ovat yhä pöydälläni. Tosin ne taitavat olla jo niin antiikkisia, että itse Wentzelkin maksaisi jo hyvän hinnan niistä.

No minä olen jo vähän yli 30-vuotias mies, joka ei ole koskaan seurustellut.

Suurin syy tähän on oma luonteeni. Olen introvertti ja hitaasti tutustuva. Omien sukulaisteni ja työkaverieni lisäksi minulla on tuttavia lähinnä erilaisista järjestöistä ja muista yhteisöistä. Minulle kunnollinen tutustuminen toiseen ihmiseen vaatii useita tapaamisia, ei se tapahdu ihan yhtäkkiä.

Pystyn kyllä olemaan naistenkin kanssa ihan vain kaveri mutta en pysty kerta kaikkiaan tekemään mitään aloitetta ketään naista kohtaan, koska ajattelen jo lähtökohtaisesti ettei nainen kuitenkaan ole kiinnostunut. Enkä ole juuri koskaan huomannut kenenkään naisenkaan tekevän minkäänlaista aloitetta minua kohtaan.

Eniten tässä seurustelukokemuksen puutteessa haittaa ja ärsyttää sen täydellisyys. Jos olisi edes kerran ollut jotain säpinää jonkun naisen kanssa, niin osaisi sitten seuraavalla kerralla tietää valmiiksi, mistä voisi edes aloittaa, ja toisaalta jos ei syntyisi mitään niin tietäisi ainakin jo olleensa kokenut jotain. Mutta kun ei ole kerrassaan mitään. Eikä varmasti juuri kukaan nainenkaan huoli yli 30-vuotiasta miestä, jolla ei ole koskaan ollut minkäänlaista suhdetta kehenkään naiseen.

Vois sanoa että olen suhteellisen kokematon vaille kolmekymppiseksi mieheksi.

Joitakin seurusteluja on takana, mutta ei pitkiä suhteita. Viime aikoina vain joku hassu tapailu/treffailu.

Syitä löytyy joka lähtöön. En ehkä sovi suomalaisen miehen malliin, en ole tarpeeksi hyvän näköinen, ei ole sen tyyppistä seksuaalista itsevarmuutta ja hurmaushenkeä. Hieman olen jäykän oloinen ulospäin uudessa seurassa. Sosiaalisesti olen myös rajoittunut kun ei ole kattavia kaveripiirejä.

Jotakin mahdollisuuksia on ollut mutta sitten olisi pitänyt luopua kaikista omista tavoitteista ja unelmista kumppanin suhteen.

Kyllä ne on ne kortit jotka mättää. Ei mahda mittää...

Olen 23 vuotias nuori nainen. Seurustelin 18 vuotiaana 4 kuukautta yhden pojan kanssa, seksiä en ole harrastanut koskaan. Kävin vähän aika sitten elämäni ensimmäisillä treffeillä, mies haluaa kuitenkin olla jatkossa pelkkä kaveri. Pari vuotta minua piti eräs kolmekymppinen mies lieassa. Humalassa baarissa kun näin hänet, lankesin aina. Hänellä oli jokin ihme voima kietoa minut pauloihinsa. Hänen vuokseen en pystynyt tutustumaan muihin miehiin, paitsi nyt tähän yhteen vihdoin ja viimein.

En tykkää käydä sukujuhlissa, koska siellä saa kuulla kommettia omasta sinkkuudesta. Oikeasti haluaisin miehen ja lapsia, mutta valehtelen pokkana kaikille, etten edes pidä lapsista, etten koskaan aio niitä hankkia. Totuus on kuitenkin toinen. Osasyynä sinkkuuteen on myös oma kelpaamattomuuden tunne. Usein sitä naisena saa itsensä kiinni siitä, että hokee itselleen olevansa liian ruma, läski jne. Vaikka en minä kai ihan vastenmielinen voi miesten mielestä olla, kun on sitä silloin tällöin saanut juttuseuraa? Mutta kun miehet hokevat sitä, että "ei vika ole sinussa vaan minussa" niin vittu, eihän sitä enää usko, kun on sitä tarpeeksi monta kertaa kuullut! Että kai se vaan on hyväksyttävä, että minusta puuttuu se jokin naisena, ettei kukaan mies voi minusta oikeasti tykätä "sillain". Yksi mies on elämäni aikana halunnut seksiä kanssani. That's it!

Aika säälittävää.

Olen seurustellut kaksi kertaa, mutta kumpikin olivat erittäin lyhyitä suhteita. Puhuttiin siis ekan kohdalla 4-5 kk ja tokan kohdalla 3-4 kk ajanjaksosta.