naiminen

Kokeillaans vielä, mitä Eniro nyt tuumaa.Nyt piilotan tämän kyllä sellaiseen paikkaan, ettet Eniro löydä, vaikka etsisit kuinka.
No niin, seuraava kertomus on siis Einari Lepistön kirjasta "Jumalan sanan perustalla".

LEVOTTOMUUDEN AIHEITA

Muutaman vuoden ajan oli eräiden pappisveljien saarnoissa ilmennyt erilaista käsitystä sakramenteista ja seurakuntaopista kuin mitä kristillisyydessä oli aikaisemmin opetettu.
Heidän saarnoistaan ei kuulunut puhtaana Kristuksen oppi. Olin miettinyt tätä asiaa seuramatkoilla.
Heitä kuunnellessani tuli aivan pelko: voi, kun he eivät poikkeaisi Kristuksen opista.

Heillä ilmeni saarnoissaan esimerkiksi synninpäästön julistamisen väheksymistä. keskusteluissa he saattoivat olla sitä mieltä, että evankeliumin pyytäminen saarnan aikana kirkossa ja ehtoollistilaisuudessa häiritsee toimitusta. Eräs pappisveli sanoi: -Ehtoollisen vietto on niin pyhä toimitus, ettei sitä saa häiritä siunauksen pyytämisellä.

Huolenaiheet lisääntyivät Kuopion suviseuroissa 1957. Siellä oli seurakuntavanhinten ja puhujien kokouksessa esillä kasteen sakramentti. Alustajina olivat kristillisyydessä tutut puhujat, tuomiorovasti L.P.Tapaninen Oulusta ja maanviljelijä Toivo Leppänen Kannonkoskelta.

L.P.Tapaninen toi alustuksessaan esille, että kastamattomille lapsille ei kuulu taivaan valtakunta. Hän esitti myös, että uudestisyntyminen - Jumalan lapseksi tuleminen - tapahtuu kasteessa.
Alustus aiheutti syvää levottomuutta. Jumalan seurakunnassa oli aina ymmärretty Vapahtajan opetuksen mukaisesti, että lapset ovat uskonsa tähden autuaita. Laestadiuskin kirjoitti: "Lapsille kuuluu taivaan valtakunta jo ennen kastetta heidän uskonsa nojalla siitä syystä, ettei heillä ole mitään epäuskoa--."

Nyt oli esitetty uudenlainen käsitys. Samana keväänä Utajärvellä pidetyssä pappisveljien kokouksessa asetuttiin tukemaan Tapanisen näkemystä. Opilliset eroavaisuudet tulivat kesän ja syksyn kuluessa laajasti tietoisuuteen.

Konttorilla pohdimme Eino KImpimäen kanssa, pitäisikö meidän kysellä hieman laajemmin veljien mielipidettä ongelmasta, varsinkin kun olimme SRK:n palveluksessa.
Olisko maallikkopuhujien hyvä kokoontua keskustelemaan tilanteesta?
Vanhoillislestadiolaisia puhujia oli yhteensä noin 300, joista 70-80 oli kansankirkkomme pappeja.
Keskustelimme ensin Oulun puhujaveljien kanssa.
Tämän jälkeen kutsuimme koolle puhujia eri puolilta maakuntaa, muun muassa Kajaanista, Kemistä, Oulusta, Raahesta ja Ranualta.
Yhden iltapäivän keskustelimme Eino KImpimäen olohuoneessa nummikadulla. Kysyimme, mikä oli veljien käsitys asiasta. Teimme sitten yksimielisen esityksen työvaliokunnalle, että puhujat kokoontuisivat laajemmin keskustelemaan tilanteesta.
Maallikkopuhujien kokous pidettiin Oulun rauhanyhdistyksellä 6.-7.11.1957. Siinä ilmaistiin huoli siitä, että opillisten harhojen myötä Jumalan valtakunnan rajat olivat joiltakin pappisveljiltä hämärtymässä. Oltiin huolissaan erityisesti heidän kasteopetuksestaqan. Kokous laati julkilausuman, jossa todettiin entisen ymmärryksen mukaisesti, että lapsi on uskovainen ja saanut Pyhän Hengen jo ennen kastetta.
Julkilausumassa todettiin muun muassa:

- Puhujain kokous tahtoo Raamatun hengen mukaan todeta, että lapsi on uskovainen ja Pyhän Hengen saanut jo ennen kastettakin ja että kasteessa hänet otetaan uskovaisena hyvän omantunnon liittoon Jumalan kanssa. Ehtoollinen on uskovaisille asetettu armoateria uskon vahvistukseksi.
Kun näissä sakramenteissa ja syntien anteeksiantamisessa esiintyy usein epäraamatullisuutta ja arkuutta, tahtoo maallikkopuhujaveljien kokous terottaa sitä, että autuutemme asia on niin kallis, että meidän on pysyttävä tinkimättä Kristuksen opissa ja tunnustuksessa--.
(maallikkopuhujien kokouksen julkilausuma 7.11.1957)
Kokouksessa ilmeni omakohtaisen uskon hoitamisen halua. Veli toisensa perään nousi tekemään parannusta kertoen:
- Kyllä me olemme niin paljon valvoneet tässä asiassa ja kuivanneet sydämemme. Olemme asioita värittäneet ja hosuneet silloinkin, kun ei ole vielä ollut Jumalan aika. Tällaista yleistä itsensä löytämistä tapahtui.
Koimme siunattuna asiana, että Jumala hoiti meitä evankeliumillaan.

MURHEELLISTA KEHITYSTÄ

Yhteiskunnassamme 1960-luvulla alkanut arvojen murros jatkui 1970-luvulla. Lapsirajoitusten ja abortin lisäksi alkoi avioliiton pyhyyttä murentaa avoliitto. Avioerot lisääntyivät, ja niiden saamista helpotettiin lainsäädännöllä.
Jumalan säätämän lepopäåivän arvo laski. Kansan siveellisen elämän rappeutuminen näkyi räikeänä.

keskioluen tultua myyntiin elintarvikemyymälöihin ja kahviloihin oli yhä suurempi osa kansasta ja nuoremmista ikäluokista luisunut käyttämään alkoholia. Tämä oli johtamassa jossakin määrin myös huumeiden käyttöön. Ongelma näkyi hälyttävänä siinä määrin, että SRK:n puhujienkokouksessa 1974 tähdennettiin, että alkoholi on johtamassa kansaamme rappioon, ellei ryhdytä kiireellisiin toimenpiteisiin sen käytön vähentämiseksi.

Suurimmat vaikeudet kasvatustyössä aiheutuivat koululaitoksessa tapahtuneista muutoksista. Uskonnon tuntimäärät laskivat, ja monista oppikirjoista ohentuivat keskeisimmät kristinopin perusasiat. Kouluihin oli tullut elokuvia, teatteria ja tanssiopetusta, ja oppilaille ryhdyttiin antamaan ehkäisyvalistusta.

Ajan henki suosi vapaata kasvatusta. Lasta ei saanut neuvoa, eikä kieltää, vielä vähemmän nuhdella tai rangaista. Tämän seurauksena oli kasvamassa vanhemmilleen tottelematon sukupolvi, josta raamattu varoittaa. Monet vanhemmat koettivat kuitenkin kasvattaa lapsiaan hyviin tapoihin, kuuliaisuuteen vanhemmille ja esivallalle sekä Jumalan kunnioitukseen.

Kristityitä neuvottiin pysymään elämässään Jumalan sanan turvallisella perustalla. Tärkeintä oli omakohtaisen uskon säilyttäminen hyvässä omassatunnossa. Kasvatustehtävässä nähtiin tärkeimpänä evankeliumin kylvö lasten sydämiin. Samalla korostettiin myös sitä, että oli tärkeää kasvattaa lapset jo pieninä tottelevaisiksi ja hyviä tapoja noudatettaviksi.

Kunnat saivat ohjeita ehkäisyneuvonnan järjestämisestä. Lääkärien ja terveystyöntekijöiden oli ryhdyttävä antamaan ehkäisyvalistusta. Uskovaiset terveystyöntekijät olivat ahdistuneita tästä suunnitelmasta. Monet ottivat yhteyttä SRK:lle kysellen, mitä voisimme tehdä.
Kutsuimme uskovaiset terveystyöntekijät koolle keväällä 1974. Paikalle saapui yli kaksisataa alan henkilöä. Tilaisuudessa olivat esillä abortti, perhesuunnittelu ja muut kansanterveyslain tuomat ongelmat. Keskustelun pohjaksi kuultiin kolme alustusta, joiden pitäjinä olivat lääkäri, terveyssisar-kätilö ja lakimies.
Keskustelun puheenvuoroissa tuli yksimielisesti esille, ettei kristitty tahdo osallistua aborttiin, sterilisaatioon ja ehkäisyneuvontaan omantunnon syistä.
Ihmiselämän lopettaminen on murhan synti, tapahtui se vaikka sikiöasteella. Myös syntymä on Jumalan kädessä, ei ihmisen päätettävissä. Eräät työntekijtä kertoivat hakeneensa erivapautta omantuntonsa vastaisista tehtävistä. ja heille oli järjestetty muuta työtä.
Eräässä opetussairaalassa uskovaiset hoitajat ja opiskelijat olivat joutuneet vaikeuksiin, kun he eivät halunneet osallistua abortin valmisteleviin toimenpiteisiin. Lähetimme sairaalan johtajalle kirjeen. Toimme siinä esille, että kristityt hoitajat haluavat tehdä työnsä tunnollisesti. Toivoimme, etteivät heidän työjärjestelynsä aiheuttaisi omantunnon ristiriitoja.