Eli aloitteleva sukututkija täällä kyselee tyhmiä...
Aloin siis ihmetellä tuota aihetta nimien suomentaminen. Siis että mihin perustuu käsitys siitä, että ihmiset suomessa eivät olisi voineet käyttää itsestään ruotsinkielisiä nimiä, vaan että ne ehdottomasti käännettiin suomeksi arkikielessä.? Toki tiedän, että 1800-luvun lopulla oli suomalaistamisaalto, jolloin sukunimen ja etunimen muuttaminen suomenkielisiksi oli erittäin suosittua. Mutta entä tätä ennen ?
Ja ylipäänsä kielikysymys on aika mielenkiintoinen, etenkin kun puhutaan etelä- ja länsisuomesta. Ruotsinkielisiä ihmisiä oli ensinnäkin huomattavastiu enemmän kuin nykyään (en valitettavasti muista lähdettä, mutta jostain muistaisin lukeneeni, arvioita, että suurimmillaan 20, vai oliko peräti 25 % suomen asukkaisista olisi puhunut äidinkielenään ruotsia). Ja tästä jää lisäksi vielä pois ne ihmiset, jotka olivat käytännössä kaksikielisiä, ja joita varmaankin oli vieläkin reilummin.
Aloin siis ihmetellä tuota aihetta nimien suomentaminen. Siis että mihin perustuu käsitys siitä, että ihmiset suomessa eivät olisi voineet käyttää itsestään ruotsinkielisiä nimiä, vaan että ne ehdottomasti käännettiin suomeksi arkikielessä.? Toki tiedän, että 1800-luvun lopulla oli suomalaistamisaalto, jolloin sukunimen ja etunimen muuttaminen suomenkielisiksi oli erittäin suosittua. Mutta entä tätä ennen ?
Ja ylipäänsä kielikysymys on aika mielenkiintoinen, etenkin kun puhutaan etelä- ja länsisuomesta. Ruotsinkielisiä ihmisiä oli ensinnäkin huomattavastiu enemmän kuin nykyään (en valitettavasti muista lähdettä, mutta jostain muistaisin lukeneeni, arvioita, että suurimmillaan 20, vai oliko peräti 25 % suomen asukkaisista olisi puhunut äidinkielenään ruotsia). Ja tästä jää lisäksi vielä pois ne ihmiset, jotka olivat käytännössä kaksikielisiä, ja joita varmaankin oli vieläkin reilummin.
Vastaukset 13
Vanhimmat
"mihin perustuu käsitys siitä, että ihmiset suomessa eivät olisi voineet käyttää itsestään ruotsinkielisiä nimiä, vaan että ne ehdottomasti käännettiin suomeksi arkikielessä"
Veikkaan, että siihen, että suomenkieliset nimet kuuluvat - suomenkieleen. Eli täällä puhuttiin muutenkin suomea ja annettiin taloille suomenkielisiä "isäntänimiä" (esim. Mikkola, Anttila, Pekkala, Maijala jne.). Voisi myös ajatella, että jos nimistä olisi käytetty ruotsinkielistä versiota, mistä olisi yhtäkkiä suomalaistamisaallon aikana "revitty" suomenkielinen nimiperinne? Mistä silloin olisivat ilmestyneet kaikki Maijat ja Liisat? Nämä siis ovat omia veikkauksiani, kieli- ja nimitieteilijät osannevat pätevämpiäkin selityksiä. Niiden lisäksi oma havaintoni on, että ihan ilman mitään suomalaistamisaaltojakin länsisuomalaisissa kirkonkirjoissa, kun papin käyttämä kieli vaihtui suomeksi, myös nimet automaattisesti suomalaistuivat (eli ehkäpä muuttuivat siihen muotoon, joka papille ääneen lausuttiin ja jonka hän aiempina aikoina ruotsalaisti?).
Muutenhan tämä on aiheena aina semmoinen, että siitä saa kiskottua hyvän polemiikin ainakin enemmän aiheesta kiinnostuneilla palstoilla - sekö oli tarkoituskin? Täällä aitoa sukututkimusväkeä liikkuu sen verran vähemmän, ettei kovin suurta kalabaliikkia ehkä irtoa.
Sukutukimus on tulkintaa. Kiistattomia totuuksia on sitä vähemmän, mitä kauemmas menneisyyteen mennään.
Ennen vanhaan kirkonkirjat pidettiin ruotsiksi ja useimmat papeista olivat lähtöjään ruotsinkielisiä. Niinpä etunimet kirjattiin ruotsin kielen mukaan. Suku- ja talonnimiä ei sukutukijan onneksi väännetty ruotsinkielen mukaisiksi vastineiksi.
Eräs Kainuun korvissa elänyt esi-isäni kantoi kirkonkirjojen mukaan etunimiä Carl Gustav. Hänen 1800-luvun lopulla syntynyt pojanpoikansa oli kirjoissa ja kansissa rehellisesti Kalle.
Nykynäkökulmasta ehkä vaikeasti ymmärettävä asia on se, että asiakirjat eivät olleet läheskään niin tarkkoja kuin nykyisenä tietokoneaikana. Vähänkin sukututkimusta harrastanut huomaa, miten horjuvia samankin henkilön nimen kirjoitustavat ja syntymäaikamerkinnät ovat eri asiakirjoissa hänen elämänsä varrella olleet.
Kun kirkonkirjat pidettiin ruotsiksi, niin nimetkin saivat ruotsinkielisen asun.
Nyt niitä sitten arviokaupalla "suomennetaan" sukutauluihin. Kuka tietää, mitä nimeä joku Johan todellisuudessa käytti!
Vaihtoehtoja on niin paljon, että samaa sukua tutkivat sukututkijat "suomentavat" samat niemet eri tavalla ja aiheuttavat lukijalle harmaita hiuksia, kun lukija ei ymmärrä, että kyseessä on sama henkilö, jonka nimi rippikirjassa on siis esim. "Johan".
Olen omissa tauluissani käyttänyt rippikirjan kirjoitusmuotoa johdonmukaisesti. Papitkin kirjoittivat eri tavalla, kun tiesivät esim. että vaikka henkilöillä on sama sukunimi, he kuuluvat eri sukuihin. Silloin erotukseksi papit kirjoittivat hiukan poikkeavalla tavalla sukunimen. Se auttaa esim. minua suuresti, kun etunimivalikoima 1700-luvulla oli hyvin pieni. (Tarvain/Tarfvain, Pulkkin/Pulckin)
Luulen, että rippikirjojen pitämisessä oli aika paljon vaikeuksia monien Matts Mattsonien ja David Davidsonien kanssa.
Niinpä.
Meille on esim syhtynyt lukuisia uusia sukunimimuunnoksia sen vuoksi, että ruotsia kirjoitetaan ja lausutaan eri tavalla. Nuo e- ja ä-vokaalit ovat sen aiheuttaneet.
Nyt tietokoneaikana ne ovat siis eri sukuja.
Nimien suomentaminen eli normaalistaminen on kovin hankalaa kun siinä tulee taas yksi nimivariaatio lisää. Eräs sukuuni kuuluva oli kirkonkirjoissa Sofia, mutta puheessa Fiiju tai Viiju/Viija eikä taatusti itse kirjoittanut nimeään noin suomennettuna. Minusta puhekielessä käytettyä nimeä ei pitäisi automaattisesti olettaa oikeaksi. Mieluummin käyttää kirkonkirjan nimeä, jos kirjoitetusta tiedosta ei löydy muuta. Margaretha voisi kyllä olla Margareetta, mutta ei missään nimessä Maija eikä Marketta. Eric voi olla Erik, Eerikki mutta ei Erkki.
Sitä olen ihmetellyt että miksi nimiä pitää muutella jälkikäteen, minusta se on väärentämistä. Olen omiin tutkimuksiini merkinnut kirkonkirjoista löytyvät viralliset nimet sellaisenaan. Lisäksi olen merkinnyt ns. käyttönimet sellaisenaan.
Kirkonkirjojen nimi: Vasili Petrov Koverskoi
Kutsumanimi : Romoin Vas'a
Sodan jälkeinen virallinen nimi: Vilho Kovero.
Tämän viimeisen nimen antoi pappi kun Vasili haki papintodistusta.
Nimien suomalaistaminen oli tietysti nationalismia, yksi maa, yksi kieli, yksi uskonto. Vieraskieliset tai sen tyyppiset nimet piti ehdottomasti suomalaistaa. Hurreja ja ryssiä pilkattiin.
Nationalismia oli myös suomalaisten nimien ruotsalaistaminen ja venäläistäminen. Suomalaiset tai sen tyyppiset nimet piti ehdottomasti ruotsalaistaa tai venäläistää. Finnejä tai tsushnia pilkattiin.
Koverskoin kertoma esimerkki ei ole ollenkaan sitä, mistä aloituksessa puhuttiin. Siinä oli kysymys ennen 1800-luvun loppua eläneistä ihmisistä ja oletettavasti vielä suomenkielisillä alueilla eläneistä. Siihen aikaan ei ollut mitään "virallisia nimiä", oli vain nimi, jonka ihminen itse tiesi (vaikkapa Matti Mattila eli Mattilan talon Matti-isäntä). Ja sitten oli nimi, jonka pappi kirjasi kirkonkirjaan på svenska, kun muuta virallista kieltä ei ollut. Silloin Matista tuli Matts ja mahdollisesti vielä Mattsson, jos isäukkokin oli sattunut olemaan Matti.
Ei siis kannata sotkea asioita, sodanjälkeinen aika ei ole ollenkaan sama asia kuin menneiden vuosisatojen aika.
"Siinä oli kysymys ennen 1800-luvun loppua eläneistä ihmisistä ja oletettavasti vielä suomenkielisillä alueilla eläneistä."
Ja eräs mielenkiintoinen kysymys voidaan esittää myös siitä, että kuinka tarkkaan voidaan tietää, oliko tietty perhe suomen- vai ruotsinkielinen, kun kaikkien nimet oli merkitty muistiin ruotsiksi.
Kuten aloitusviestissäkin mainittiin oli ruotsinkielisen ja kaksikielisen väestön määrä aikaisemmin huomattavasti suurempi, joten voi olettaa, että äidinkielenään ruotsia puhuvia, että kaksikielisiä perheitä on asunut myös alueilla, jotka nykyisin ovat täysin suomenkielisiä
Mihin perustuu ajatus ruotsin- tai kaksikielisen väestön suuremmasta osuudesta entivanhaan? Olisiko jotain lähdetietoa tähän? Siis jos ajatellaan nykyään lähes tai täysin suomenkielisiä alueita.
Säätyläisissä kaksikielisyyttä saattoi esiintyä, mutta heitä taas oli suhteessa vähän. Jos nykyään teettää työtä ja tuskaa saada kansasta kaksikielinen "pakkoruotsilla", niin millä todennäköisyydellä tavallinen kansa nykyisillä lähes tai kokonaan suomenkielisillä alueilla oli muinoin kaksikielistä? Kenellä tavallisen kansan jäsenistä riitti aikaa "toisen kotimaisen" opiskelulle? Kuka heille sitä opetti?
Huomasin keskustelun ja ajattelin osallistua.En tiedä juuri muista Suomen alueista mutta Etelä-Pohjanmaalla kyllä on paikkakunta, ainakin yksi (jossa omia esivanhempiani on asunut) ja jossa vielä 1900-luvun alussa puhuttiin ruotsia, oli siis ruotsinkielinen paikkakunta, mutta sittemmin täysin suomenkielistynyt.En tiedä onko samanlaisia tapauksia miten paljon, mutta näin yksi ainakin tietooni tullut.
Olen vuosia harrastanut sukututkimusta ja voin sanoa, että ei minua ole koskaan askarruttanut sukupolvien puhuma kieli. Rippikirjassa on usein merkintä kielestä, samoissa sarakkeissa kuin arvostelu Luteeruksen opin tuntemisesta ja rokotuksesta.
Kirjoissa on nimet, jotka pappi on sinne kirjoittanut, usein ruotsinkielinen pappi, jolla ei ole ollut taitoa suomen kielen kirjottamiseen. Ilman muuta hän on muuttanut Taavetin Davidiksi ja Maijan Mariaksi, koska se hänen mileestään on niin kuulunut tehdä.
Minua ei ole koskaan haitannut, pääasia että olen löytänyt samat nimet kaikista seurakunnan kirjoista.
En myöskään ole "suomentanut" nimiä yhteenvetoihini, koska en voi edes tietää, miksi on "Johania" nimitetty. Mikä minä olen ristimään uudelleen esipolviani!
Olen havainnut, että kirkonkirjoissa on jopa paikkakuntien nimissä ruåtsalainen vivahde, kun pappi ei ole ymmärtänyt suomenkielistä paikannimeä. Esim. Lahti/Lahdi, Jaakkola/Jakola jne. Ne pystyn "suomentamaan", koska ovat aina sama paikka.
Nimet eivät ole minusta niin tärkeitä, vaan sukupolvien ketju. Taitamattomana ja itseoppineena olen joutunut tyytymään kirkonkirjojen tietoihin,. Muut lähteet ovat minulle vaikeat jo huonon ruotsin kielen taidon vuoksi. Kieli on muuttunut ja samoin kirjoitus, joten en aina ymmärrä lukemaani.
Mutta kun se tuttu nimi ponnahtaa esiin jostakin, ilahdun ikihyväksi.
Minä taas otan riskin, että muuttaessani nimet suomenkieliseen muotoon en välttämättä osu juuri oikeaan nimimuotoon. Siis siihen, jota ihminen itse käytti. Otan riskin, koska epäilen, että suomenkielisellä alueella suomenkielisessä puheessa nimi ei kuitenkaan ollut se, mikä kirkonkirjoista löytyy.
Kun ajatellaan, kuinka kankealta tuntuu lukea tekstiä vaikka näin "Hendrich syntyi... ja hänen isänsä Jöran ja äitinsä Margreta...". Kuinkahan suurella todennäköisyydellä esivanhempamme tekivät elämästään hankalaa ja puhuivat toisistaan noin? ;D Niinpä kirjoitan saman helppolukuisempaan muotoon "Heikki syntyi... ja hänen isänsä Yrjö ja äitinsä Marketta...". Ja jos iskä Yrjö ei sitten puheessa ollutkaan Yrjö vaan olikin Yrjänä, niin tuskin hän kuitenkaan oli Jöran.
Perusteeni on myös se, että en halua hukata esivanhempieni suomalaista taustaa "hienompien" ruotsinmuotoisten nimien alle. Ja toisaalta näin pystyn erottamaan jo tekstissä ne esivanhemmat, jotka mahdollisesti olivat aidosti nimeltään Jöraneja, olivat umpiruotsalaiselta alueelta tai peräti Ruotsista.