Olin 9, kun se tapahtui ensi kerran. Olen todella pienestä kylästä, ja jostain syystä silloinen ala-asteen kovin tyttö, joka oli ennen ystäväni (asuimme naapureittain), ei halunnut olla mun kaveri. Eikä silloin kukaan muukaan halunnut.
Tuntui hirveälle, mitä ihmettä nyt tekisin?
Selvisin jotenkin kouluun vaikeista aamuista huolimatta. Olen aina ollut luonteeltani iloinen, reipas, positiivinen ja puhelis ja sain nopeasti uusia ystäviä.
Välit "kiusaajaankin" paranivat noin vuoden syrjinnän jälkeen.
Olin seitsemännellä luokalla, kun se tapahtui uudelleen. Silloiset parhaat kaverini hylkäsivät minut, koska vein heidän mielestään liikaa huomiota heiltä porukassamme, pojilta.
En koskaan pyrkinyt olemaan esillä, niin vain aina tapahtui. Se on kai minulle luontaista.
Olin uudessa koulussa, tuntemattomien keskellä. Ja yksin.
En luovuttanut taaskaan. Päätin saada uusia ystäviä, ja niin sinnikkäästi tutustuin paremmin ihmisiin, jotka jo tunsin harrastusten parista ja omiin luokkalaisiini. Ja ennen kuin huomasinkaan, minulla oli taas ystäviä.
Olin kasilla kun se kävi kolmannen kerran. Oman luokkani tytöt eivät enää halunneet olla kanssani, koska heidän mielestään olin liian hyvä kaveri poikien kanssa. He kun halusivat vain flirttailla ja pelkkä kaveruus poikien kanssa oli aivan mahdotonta.
Jälleen tunsin suurta surua, miksi aina minä?
Päätin, ettei minua edelleenkään lannisteta. Olin kaveripoikieni kanssa ja kavereideni kanssa muilta luokilta ja lopulta tytötkin kasvettuaan ymmärsivät, että pojat voivat olla myös vain kavereita.
Se mitä haluan sanoa, on ettei pidä luovuttaa! Kun päättää sinnikkäästi, ettei jää yksin, niin se kyllä onnistuu! Uudet harrastukset ovat esim. mainio keino löytää ystäviä!
Tuntui hirveälle, mitä ihmettä nyt tekisin?
Selvisin jotenkin kouluun vaikeista aamuista huolimatta. Olen aina ollut luonteeltani iloinen, reipas, positiivinen ja puhelis ja sain nopeasti uusia ystäviä.
Välit "kiusaajaankin" paranivat noin vuoden syrjinnän jälkeen.
Olin seitsemännellä luokalla, kun se tapahtui uudelleen. Silloiset parhaat kaverini hylkäsivät minut, koska vein heidän mielestään liikaa huomiota heiltä porukassamme, pojilta.
En koskaan pyrkinyt olemaan esillä, niin vain aina tapahtui. Se on kai minulle luontaista.
Olin uudessa koulussa, tuntemattomien keskellä. Ja yksin.
En luovuttanut taaskaan. Päätin saada uusia ystäviä, ja niin sinnikkäästi tutustuin paremmin ihmisiin, jotka jo tunsin harrastusten parista ja omiin luokkalaisiini. Ja ennen kuin huomasinkaan, minulla oli taas ystäviä.
Olin kasilla kun se kävi kolmannen kerran. Oman luokkani tytöt eivät enää halunneet olla kanssani, koska heidän mielestään olin liian hyvä kaveri poikien kanssa. He kun halusivat vain flirttailla ja pelkkä kaveruus poikien kanssa oli aivan mahdotonta.
Jälleen tunsin suurta surua, miksi aina minä?
Päätin, ettei minua edelleenkään lannisteta. Olin kaveripoikieni kanssa ja kavereideni kanssa muilta luokilta ja lopulta tytötkin kasvettuaan ymmärsivät, että pojat voivat olla myös vain kavereita.
Se mitä haluan sanoa, on ettei pidä luovuttaa! Kun päättää sinnikkäästi, ettei jää yksin, niin se kyllä onnistuu! Uudet harrastukset ovat esim. mainio keino löytää ystäviä!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.