Juuri kirjoitettuani tuskan takana olleen ja työlään, vähän yli 30 000 merkkiä pitkän matsin, en voi kuin ihmetellä kuinka nämä kaksi painijaa vetävät asiat mitä kirjoitin niin nopeasti, niin sulavasti, niin hyvin! Kaikki on niin helppoa, kaikki tapahtuu niin hienosti...ja heidän ilmeensä! Jokainen isku tuntuu omiin munaskuihin asti kun Sugiura irvistää kuin pahinkin peikko Tonttumaasta, KENTA:n potkut ja karjunnat tuovat kylmät väreet esille pimeistä koloistaan ja yleisön nostattama, kokoajan kasvava desibelimäärä luo surrealistisuuden tunnetta vahvemmin ja vahvemmin ja vahvemmin ja vahvemmin...aina loppuun saakka, kun tuomari laskee kolmeen.
Tuomareista puheen ollen...RAKASTAN HEITÄ. He laskevat hitaasti ja rauhallisesti, mutta kovaäänisesti ja voimakkaasti, kolmeen, heidän äänensä kaikuen koko helvetin hallissa. Ja mikä on avainsana? Hitaasti. Vihaan nykyisiä tuomareita tuolla isossa paikassa lännessä, jotka laskevat kolmeen kuin he oltaisiin hippaa ja he olisivat etsijöitä. Painija ehtii hädin tuskin rekisteröidä ensimmäistä iskua mattoon kun toinen tulee jo. Nearfallit, ns. eivät tunnu sellaisilta eivätkä ole yhtä jännittäviä/eeppisiä, tuomareiden takia! Vihaan nopeita tuomareita. En ole pitkään aikaan nähnyt Jenkeissä yhtäkään tuomaria joka olisi laskenut hitaasti, YHTÄKÄÄN! Ja tiedättekö, arvelen tietäväni kuka tämän ilmiön aloitti. Kyllä, syyttävä sormeni osoittaa wakawanhaa edesmenneen ECW:n, nykyisen MLW:n tuomaria...John Finnegania. John on tietääkseni ensimmäinen tuomari joka aloitti nopean laskemisen ECW:ssä. Kärsimättömyys, joka asustaa faneissa edelleen, iskostui tämän Joulupukkia muodoltaan muistuttavan nuoren pojan mieleen, ja sai hänet tekemään ennätyksen: 3 sekuntia 1 sekunnissa. Hyvin tehty, John, oletko nyt tyytyväinen? Sinun ansiosta peitot eivät enää ole niin hauskoja. Olet tehnyt peitoista epähauskoja. Toivon että seuraavan kerran kun lasket kolmeen MLW:ssä, sydämesi pysähtyy kakkosen kohdalla. Tai seuraavassa 1,000,000 Barbwire Crabs Deathmatchissa ravut hyökkäävät kimppuusi ja tekevät sinusta extempore-eunukin.
Hei, mutta matsi loppui jo. Sugiura voitti upealla Angle Slamilla. Matsin jälkeen hän sanoo jotakin hauskaa (yleisö nauraa, minä en koska en ymmärrä japania läheskään täydellisesti) ja lyö päänsä kameramiehen kiiltävään, mustaan, nahkaiseen kameraan kääntyessään. Repeän.
Yuji Nagata & Hiroshi Tanahashi vs. Kenta Kobashi & Tamon Honda GHC Tag Team-mestaruuksista. RAKASTAN JAPANILAISTEN NIMIÄ! Nautin siitä kun saan lausua jälleen kerran yhden uuden kielihirviön, kun aksentti englannin kohdalla on japanilainen, kun huudan "Roaring Elbow" Rolling Elbown sijasta, koska japanilaiset eivät osaa lausua L:ää...ja tämä johtaa jälleen yhteen rakkauksistani, joita on monia, uskokaa pois...rakastan japanin kieltä. En osaa kuin pari törkeää sanontaa ja muutaman yksinkertaisen lauseen/sanan, mutta rakastan kaikkia niitä. Chii. Watashi wa hentai. Sou desu ne.
YAMAKAWA RYUJI! HONMA TOMOAKI! ICHI, NI, SAN, DAI NIHON!
RAKASTAN JAPANILAISTEN PAINIJOIDEN BIISEJÄ, jotka soivat kun he astuvat areenalle! Special K:tä lukuunottamatta, Amerikassa ei koskaan soi tekno kun painija astuu sisään, oli se sitten suuri jääkiekkoareena tai liikuntasali Indianassa. Japanissa, yhdellä lajin parhaimmista painijoista soi sisääntulonsa aikana tekno. Voiko hienompaa ollakaan? Junp, junp, junp, junp...
RAKASTAN JAPANILAISIA FANEJA. Lopulta, paikka missä chantit eivät riko hiljaisuutta, vain aploodit kaikuvat, resonoiden. Matsit jotka ansaitsevat huutoa, sitä ne saavat. Kunnioitus faneja kohtaan on jotakin yliluonnollista...kuin tämä olisi ylösalaisin maa, vastakohtien kuningaskunta. Ei syljeskelyä, ei vittuilua, ei keskisormia, ei mitään, vain puhdasta kunnioitusta. Kun painijat tekevät sisääntulonsa, fanit ryntäävät aulan laitamille, vain saadakseen mahdollisuuden koskettaa painijaa. Ilo täyttää jälleen yhden japanilaisen katsojan suuren naaman kun hän pääsee koskettamaan Haruka Eigenin vasempaa roikkuvaa rintaa. Kuka-hän-nyt-olikaan sanoi sen parhaiten, yksinkertaisimmat asiat tuottavat eniten iloa. Kyyneleet eivät kiirineet silmääni, mutta se oli perkeleen lähellä kun näin kuinka nuori, punaista hupparia päällä pitävä fani ojensi kätensä ja Nagata, röyhkeä ilme naamallaan kätteli sitä. Fani juoksi takaisin omalle paikalleen ja kamera unohti hänet, mutta minä en koskaan unohda sitä onnea minkä näin hänen naamallaan.
Rakastan pieniä koomisia hetkiä, naurua joka syntyy kun vanha, parrakas mies vetää mestaruuden pois KENTA:n lähettyviltä, kuin itse vetäisit kätesi pois kun kaverisi yrittää kätellä sitä ja sitten sutaisisit hiuksiasi kuin paraskin Elvis. Et ole Elvis, olet paskiainen joka ansaitsee kuolla.
Kaikki kiteytyy lopussa painiin. Ja minä RAKASTAN PAINIA, uskokaa tai älkää, mieluummin uskokaa, koska se ei olisi hauskaa jos ette uskoisi.
Tämä kolumni voi olla ehkä pienellä mahdollisuudella vähän sekava. Se on ok, koska sain inspiraation tehdä tämän klo 4.30 aamulla. Kello on nyt 5.30 ja olen saanut tämän valmiiksi. Silmäni eivät ole enää rikki. Hurraa.
Tuomareista puheen ollen...RAKASTAN HEITÄ. He laskevat hitaasti ja rauhallisesti, mutta kovaäänisesti ja voimakkaasti, kolmeen, heidän äänensä kaikuen koko helvetin hallissa. Ja mikä on avainsana? Hitaasti. Vihaan nykyisiä tuomareita tuolla isossa paikassa lännessä, jotka laskevat kolmeen kuin he oltaisiin hippaa ja he olisivat etsijöitä. Painija ehtii hädin tuskin rekisteröidä ensimmäistä iskua mattoon kun toinen tulee jo. Nearfallit, ns. eivät tunnu sellaisilta eivätkä ole yhtä jännittäviä/eeppisiä, tuomareiden takia! Vihaan nopeita tuomareita. En ole pitkään aikaan nähnyt Jenkeissä yhtäkään tuomaria joka olisi laskenut hitaasti, YHTÄKÄÄN! Ja tiedättekö, arvelen tietäväni kuka tämän ilmiön aloitti. Kyllä, syyttävä sormeni osoittaa wakawanhaa edesmenneen ECW:n, nykyisen MLW:n tuomaria...John Finnegania. John on tietääkseni ensimmäinen tuomari joka aloitti nopean laskemisen ECW:ssä. Kärsimättömyys, joka asustaa faneissa edelleen, iskostui tämän Joulupukkia muodoltaan muistuttavan nuoren pojan mieleen, ja sai hänet tekemään ennätyksen: 3 sekuntia 1 sekunnissa. Hyvin tehty, John, oletko nyt tyytyväinen? Sinun ansiosta peitot eivät enää ole niin hauskoja. Olet tehnyt peitoista epähauskoja. Toivon että seuraavan kerran kun lasket kolmeen MLW:ssä, sydämesi pysähtyy kakkosen kohdalla. Tai seuraavassa 1,000,000 Barbwire Crabs Deathmatchissa ravut hyökkäävät kimppuusi ja tekevät sinusta extempore-eunukin.
Hei, mutta matsi loppui jo. Sugiura voitti upealla Angle Slamilla. Matsin jälkeen hän sanoo jotakin hauskaa (yleisö nauraa, minä en koska en ymmärrä japania läheskään täydellisesti) ja lyö päänsä kameramiehen kiiltävään, mustaan, nahkaiseen kameraan kääntyessään. Repeän.
Yuji Nagata & Hiroshi Tanahashi vs. Kenta Kobashi & Tamon Honda GHC Tag Team-mestaruuksista. RAKASTAN JAPANILAISTEN NIMIÄ! Nautin siitä kun saan lausua jälleen kerran yhden uuden kielihirviön, kun aksentti englannin kohdalla on japanilainen, kun huudan "Roaring Elbow" Rolling Elbown sijasta, koska japanilaiset eivät osaa lausua L:ää...ja tämä johtaa jälleen yhteen rakkauksistani, joita on monia, uskokaa pois...rakastan japanin kieltä. En osaa kuin pari törkeää sanontaa ja muutaman yksinkertaisen lauseen/sanan, mutta rakastan kaikkia niitä. Chii. Watashi wa hentai. Sou desu ne.
YAMAKAWA RYUJI! HONMA TOMOAKI! ICHI, NI, SAN, DAI NIHON!
RAKASTAN JAPANILAISTEN PAINIJOIDEN BIISEJÄ, jotka soivat kun he astuvat areenalle! Special K:tä lukuunottamatta, Amerikassa ei koskaan soi tekno kun painija astuu sisään, oli se sitten suuri jääkiekkoareena tai liikuntasali Indianassa. Japanissa, yhdellä lajin parhaimmista painijoista soi sisääntulonsa aikana tekno. Voiko hienompaa ollakaan? Junp, junp, junp, junp...
RAKASTAN JAPANILAISIA FANEJA. Lopulta, paikka missä chantit eivät riko hiljaisuutta, vain aploodit kaikuvat, resonoiden. Matsit jotka ansaitsevat huutoa, sitä ne saavat. Kunnioitus faneja kohtaan on jotakin yliluonnollista...kuin tämä olisi ylösalaisin maa, vastakohtien kuningaskunta. Ei syljeskelyä, ei vittuilua, ei keskisormia, ei mitään, vain puhdasta kunnioitusta. Kun painijat tekevät sisääntulonsa, fanit ryntäävät aulan laitamille, vain saadakseen mahdollisuuden koskettaa painijaa. Ilo täyttää jälleen yhden japanilaisen katsojan suuren naaman kun hän pääsee koskettamaan Haruka Eigenin vasempaa roikkuvaa rintaa. Kuka-hän-nyt-olikaan sanoi sen parhaiten, yksinkertaisimmat asiat tuottavat eniten iloa. Kyyneleet eivät kiirineet silmääni, mutta se oli perkeleen lähellä kun näin kuinka nuori, punaista hupparia päällä pitävä fani ojensi kätensä ja Nagata, röyhkeä ilme naamallaan kätteli sitä. Fani juoksi takaisin omalle paikalleen ja kamera unohti hänet, mutta minä en koskaan unohda sitä onnea minkä näin hänen naamallaan.
Rakastan pieniä koomisia hetkiä, naurua joka syntyy kun vanha, parrakas mies vetää mestaruuden pois KENTA:n lähettyviltä, kuin itse vetäisit kätesi pois kun kaverisi yrittää kätellä sitä ja sitten sutaisisit hiuksiasi kuin paraskin Elvis. Et ole Elvis, olet paskiainen joka ansaitsee kuolla.
Kaikki kiteytyy lopussa painiin. Ja minä RAKASTAN PAINIA, uskokaa tai älkää, mieluummin uskokaa, koska se ei olisi hauskaa jos ette uskoisi.
Tämä kolumni voi olla ehkä pienellä mahdollisuudella vähän sekava. Se on ok, koska sain inspiraation tehdä tämän klo 4.30 aamulla. Kello on nyt 5.30 ja olen saanut tämän valmiiksi. Silmäni eivät ole enää rikki. Hurraa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.