Onko täällä ketään joka on perheen sisäisellä adoptiolla tullut ns äidiksi? Ja kotiäitinä? Välillä on todella vaikeaa keskustella heteroäitien kanssa, koska heillä olettamuksena on, että olen hetero, kun olen päivällä lasten kanssa vaikka puistossa. He haukkuvat miehiään, itse en puolisostani sanoisi mitään sellaista. Tosin meillä lasten hoitoon osallistuu molemmat täysin. Toivoisin vähän keskustelua vaikka vain yleensä äitiydestä tällaisessa perheessä.
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
En ole kotiäiti, perh. sis. adoptioäiti kuitenkin. Kieltämättä neuvolassa ja muualla tuntee itsensä välillä oudoksi linnuksi. Vähän jännittää, miten päivähoidossa tullaan meihin suhtautumaan. Hiekkalaatikkokeskusteluista ei ole vielä kokemuksia, mutta yleensä en välitä selitellä perheemme taustoista tuntemattomille tai muille, joiden ei tarvitse siitä mitään tietää. Puolison haukkumisella mainostaa vain sitä, että oma arvostelukyky on huono - itsehän sen puolison on valinnut.
Siltä kyllä vaikuttaa, että naisparit jakavat vanhemmuusvastuun ja käytännön hommat selvästi tasaisemmin kuin heteroparit, tai ainakin mulle sanotaan usein että teen paljon enemmän kuin keskivertoisä. Hyvä niin :)
Neuvolassa meillä on mennyt kaikki hyvin, oikeastaankin yllättävän hyvin. Näillä näkymin olen lasten kanssa kotona kunnes aloittavat eskarin. Mutta varmasti hoitopaikassa keskustelua riittää.
Itsekkään en ole hiekkalaatikolla / puistossa mainostanut etten ole biologinen äiti tms, välillä vain tulee tunne, että on hiukan ulkopuolinen. Ja tosiaan varmastikkin suhtautuminen lapsiin on ikäänkuin isän suhtautumista lapsiin. Jos vanhempi lapsi (poika) kiipeilee, niin annetaan pojan kiivetä, ei siinä tarvitse hössöttää.
Hienoa kuulla, että teilläkin jaetaan kotityöt tai lastenhoito. Mielestäni on kummallista, ettei meitä hyväksytä, vaikka tällaisessa perheessä annetaan malli siihen, että kaikki tekevät kaikkea.
Niin, mä en tiedä, hyväksytäänkö meitä. Kukaan ei ole päin naamaa kritisoinut, jopa konservatiivisemmat sukulaiset on olleet ystävällisiä ja antaneet lapselle lahjoja jne. Omassa päässä kuitenkin on sellainen outo nakerrus, että meidän pitää olla täydellisiä - jos lapsen kanssa tulee ongelmia, ihmiset pääsevät sanomaan, että eihän siitä mitään tule kun on kaksi äitiä. Ehkä se kuitenkin on vain omaa epävarmuutta. Vähitellen on alkanut selvitä, että ei muutkaan vanhemmat ole yhtään sen pätevämpiä lapsenhoitoasioissa etukäteen :)
Synnytysvalmennuksessa tuli hiukan ulkopuolinen olo ja siksi emme olekaan hakeutuneet mihinkään toimintaan tms. jossa olisi muita pienten lasten vanhempia. Ehkä kontakteja muihin lapsiperheisiin tulee luonnostaan sitten myöhemmin, kun lapsi kasvaa.
Mun mielestä on tärkeää opettaa lapselle, että jokainen osallistuu yhteisiin kotitöihin ja oppii niistä ainakin sen verran, että pysyy sitten aikuisena puhtaissa vaatteissa, ruoassa, talvirenkaissa jne.
Ei meilläkään ole sukujen puolelta ongelmia ollut. No tiedän yhden, joka ei hyväksy, mutta pitää asian omanaan.
Jotenkin sellaista on ollut havaittavissa ympäristössä, että meillä kun on terveet lapset, ja tuttavan lapsella vamma, joka on ollut jo raskauden aikana tiedossa, niin meille ei ikäänkuin kuuluisi / suotaisi terveitä lapsia. Tuttavapariskunnalle, joilla vammainen lapsi on, niin asiat ovat ok, mutta muille ei ehkä niinkään. Sama tunne on muutaman avioeroperheen taholta. Heidän lapsillaan on ongelmia esim. keskittymisessä. Joten meilläkin pitäisi olla ongelmia.
Olemme myös miettineet, että olisi hyvä jos lapset tapaisivat muita lapsia, jotka elävät samankaltaisessa perheessä. Eivät tuntisi itseään oudoiksi, kun elävät kahden äidin kanssa. Vanhempi lapsi on jo asiaa pohtinutkin, mutta pitää meitä ihan luonnollisena perheenä.
Se täytyy vielä sanoa, että lesbot tai homot joutuvat miettimään lapsen tulevaisuutta jo alkuvaiheessa, ja ne asiat pitää myös kertoa sosiaalitantoille, jota muiden ei tarvitse tehdä. Heterot voivat erota, juoda jne jne meillä pitää olla töitä ja tulotkin selvitettyinä ennen lapsen hankintaa. Ehkä pohdinta olisi paikallaan muillakin.
Taitavat monet meikäläisten lapset olla taidokkaampia vähän kaikessa, kuten teilläkin lapsi otetaan kaikkeen mukaan. Samoin meillä siivouksesta ja ruoanlaitosta autonrenkaikaiden ja halkojen hakkaamiseen asti.
Mukavaa viikonloppua.
Harvalla muullapa on virallinen paperi, joka osoittaa, että on kelvollinen vanhemmaksi! Niin mä ainakin lohduttelin itseäni, kun piti selvittää raha-asiat, koulutus ja kasvatusperiaatteet sosiaalitädille.
Arkkitehdin määritelmä "henkilö joka etsii syytä loukkaantuakseen".
Eli kun avaajanillittäjä hakemalla etsii merkkejä negatiivisesta suhtautumisesta, hän niitä löytää. Nillittäjäavaajamme saisi vielä enemmän paskaa niskaan ns. "heterosuhteessa".
Meillä nämä "sosiaalitädille käynnit" vasta edessä.. kun vauva vatsassa kasvamassa.
Edessä siis perheen sisäinen adoptio.. mitäköhän kaikkea siellä kysytään sitten? Olen sos.virastoon soittanut ja kyselly vähäsen asiasta, mut sieltä sanottiin että paperit saadaan viikossa kuntoon eli ei mikään isompi homma..
Meillä koko prosessi kesti useita kuukausia. Minulta kysyttiin lomakkeessa henkilötiedot, työnantaja ja työnkuva, koulutus, varallisuus ja velat, asumismuoto ja asunnon koko, terveys/sairaudet, päihteiden käyttö, motiivit lapsen adoptoimiseksi jne. Tapaamisissa (2, joista toinen kotikäynti) sosiaalityöntekijän kanssa keskusteltiin ylipäänsä prosessista ja lasten kasvattamisesta, omasta lapsuudesta ja suhteesta omiin vanhempiin, suhteestamme ja sen taustoista jne. Sosiaalityöntekijä myös antoi kirjallisia tehtäviä pohdittavaksi, ja niistä keskusteltiin. Lisäksi kaupunki tarkisti, olinko ollut sosiaalitoimen asiakas tai muuten kunnostautunut eri rekistereissä.
Ehkä käytännöt vaihtelevat eri kaupungeissa jonkin verran.
Meillä meni myös saman kaavan mukaan. Tuntuu oudolta, että myös lasten biologiselta äidiltä kysyttiin tulot jne jne lapsethan ovat hänen joka tapauksessa, oli tulotaso mikä hyvänsä. Jos lasten äiti katsoo, että olen sopiva toiseksi huoltajaksi, niin sen pitäisi riittää. Näinhän heteroillakin asia menee.
Tiettyjä asioita ymmärrän, kun on kyse lapsen adoptoinnista ulkomailta, tai kun kumpainenkaan ei ole biologinen vanhempi.
Kyllä sosiaalitätien tapaaminen vähän jännitti, mutta olimme keskustelleet puolisoni kanssa asioista. Toisen lapsen kohdalla täti totesi, että hän käy luonamme, meidän ei tarvitse mennä sinne. Halusi kuulemma nähdä miten minun ja lapsen suhde toimii, lapsi oli silloin 1,5 kk ikäinen, eli pidin lasta sylissä ja siinä se, suhde oli ok. Pitäisiköhän vähän tarkistaa miten toimivat.
Jos vanhempien suhde on ok, asiointi sosiaalityöntekijöiden kanssa ei varmastikkaan tule ongelmia.
Tämmöiset toimet ja tarkistukset pitäis olla heteropareillekkin!
Tiiän niin paljon pareja joiden ei pitäis hankkia lapsia ja perheitä joilla ei pitäis olla lapsia.On velkaa, päihteitä sun muuta ongelmaa.Sitten eletään tuilla ja sossu kustantaa lapsen elatuksen....Tehdään uus lapsi ettei putoo pelkän työttömyysturvan varaan kun edellinen lapsi on niin vanha että joutais töihin mennä.
Meitä ei ole ääneen juurikaan kummeksuttu, emme ole saaneet huutoja peräämme tms. Mutta lasten syntyessä, sairaalassa olimme kyllä puheenaihe.
Olen samaa mieltä, että on kummallista miten heteroparit voivat ikäänkuin pelata lasten tekemisellä, tehdään lapsi ettei tarvitse mennä töihin. Lapsi ikäänkuin elättäää vanhemmat. Muistan kerran jonkun kysyneen, että hyödyttekö miten paljon lasten saamisesta. Vähän sieppasi. Kyllä se aika hinnakasta oli.
Eikä lapsen tosiaan tarvitse olla biologisesti oma, kyllä välittäminen ja rakkaus on niin voimakasta. Meillä lapset ainakin ovat täysin "Meidän Yhteiset", ei pelkästään paperilla. Kaikille odottaville pareille toivotan jänniä ja iloisia aikoja. Ja sille ei biologiselle äidille, usko vaan niin rakastut siihen pieneen kääröön / toukkaan.
Niin ja se käärö/toukka rakastuu ihan takuuvarmasti myös ei biologiseen äitiin! :)
Onnea kaikille lesbo-lapsiperheille, perhettä perustaville ja vauvaa odottaville naispareille
Meillä tilanne on hiukan erilainen, koska olemme uusperhe ja lapsi on avovaimoni biologinen lapsi. Arjessamme elämme melkolailla tavallista perhe-elämää, sillä meidät toki nähdään perheenä - huolimatta siitä, että lapsella on olemassa toinenkin biologinen vanhempi (mutta sitähän vieraat ihmiset eivät tiedä).
Meihin on mielestäni suhtauduttu hyvin esimerkiksi päiväkodeissa (koska olemme vaihtaneet paikkakuntaa, on myös päiväkoti vaihtunut). Nykyisen päiväkodin tutustumiskäynnillä oli kyllä havaittavissa joidenkin hoitajien tuijotusta, mutta emme antaneet sen häiritä. Olemme itse sosiaali- ja terveysalalla, joten se on ehkä myös helpottanut asioita. Toisaalta olen alusta saakka ottanut eräänlaisen toisen kasvattajan roolin perheessämme, joka varmasti näkyy myös ulospäin. Uskon, että kun toimimme ja hoidamme itse asioitamme mahdollisimman luonnollisesti, myös ihmiset omaksuvat usein samantyyppisen asenteen meitä kohtaan.
On varmasti olemassa myös päiväkoteja, joissa asioihin ei suhtauduta yhtä mutkattomasti, mutta varmasti omalla toiminnallakin on paljon merkitystä. Toisaalta ajattelen myös, että kun päiväkodissa havaitaan, että lapsi on hyvin kehittynyt ja eikä poikkea muista lapsista mitenkään erityisillä tavoilla, rauhoittaa se tilannetta omalta osaltaan. Itse olemme saaneet molemmista päiväkodeista positiivista palautetta lapsen käyttäytymistavoista, sosiaalisista taidoista ja osaamisesta eri alueilla. Päiväkodissa on myös havainnoitu, että lapsi käsittää meidät ensisijaiseksi perheekseen. Uskon sen auttaneen henkilökuntaa havaitsemaan, että lapsi kokee oman perheensä luonnollisena asiana riippumatta siitä, millainen perhe on.
Lapsi on vielä niin pieni, ettei osaa itse kyseenalaistaa perhemalliamme. Toisaalta myöskään vanhemmat sukulaislapset eivät sitä kyseenalaista, vaan suhtautuvat perheeseemme hyvin mutkattomasti ja haluavat esimerkiksi viettää luonamme pidempiä aikoja. Itse mietin aikaa, jolloin lapsi lähtee kouluun tai tulee murrosikään. Haasteena näen ennen kaikkea kaveruussuhteet ja kavereiden vanhempien reaktiot perhettämme kohtaan.
Mielestäni ympäristön suhtautuu meihin pääosin hyvin. Emme ole olleet mukana esimerkiksi perhekahvilatoiminnassa, joten meillä ei ole sen kaltaisista ympäristöistä kokemusta. Liikkuessani lapsen kanssa kahdestaan ihmiset ajattelevat välillä minun olevan lapsen biologinen äiti ja tilanteesta riippuen joko sivuutan asian tai korjaan sen. Lapsellamme on toistaiseksi ollut yksi harrastus, jonka parissa meihin suhtauduttiin hyvin tavallisesti.
Lapset eivät onneksi kyseenalaista perhemallia. Me olemme myös miettineet koulun alkua tai eskarin alkua. Miten se vaikuttaa juuri kaverisuhteisiin. Koulussa tietysti kiusaamista on ihan mistä tahansa asiasta.
Harrastuksissa olen myös huomannut, että minua pidetään automaattisesti biologisena äitinä, se on tietysti ihan ymmärrettävää, mutta välillä sen sivuuttaminen on vähän vaikeaa. En kuitenkaan katso että nämä ihmiset olisivat olleet sellaisia joille olisin halunnut kertoa perheestämme. Ehkä tietysti olisi voinut vain todeta etten ole biologinen äiti.
Olen huomannu muutamissa hetero tuttavissamme sellaisen piirteen, ettei siellä juurikaan halata lasta. Tai pidetä sylissä tai hellitellä muuten. Onko se juuri sitä, kun me joudumme miettimään asioita, eikä lapsi voi tulla ikäänkuin vahinkona maailmaan. Yksikin tuttava sanoi, kun lapsemme halasi tämän lasta heidän lähtiessä meiltä, ettei heillä juurikaan halailla. Tuttavan lapsi meni aivan hämilleen halauksesta.
Toiselle tuttavalle pohdin, että mistä sitä miehen mallia arkipäivään kehittelisi lapsille. Tuttavani tokaisi, että eikös teillä isoisä ole pitänyt lapsille makkaranpaistoiltoja jossa on ollut esim enot mukana. Ja muutenkin ovat isoisän kanssa paljon. Heillä kun isä ei osallistu millään tavalla lasten kanssa olemiseen. Heidän vanhempi lapsensa ei edes suostu jäämään isän kanssa kotiin, jos äiti menee kauppaan. Koska isä ei tee mitään. Ei ole ikinä kuulemma vaihtanut vaippaa kummallekkaan lapselle.
Kuulostaa aika pahalta.
Kolmannessa perheessä isä ei osallistu minkäänlaisiin juhliin, koska hänenkään isänsä ei osallistunut mihinkään. Silti tämä kahden lapsen isä on sanonut minulle, että se tunui äärettömän pahalta, kun isää ei kiinnostanut mikään heidän asia. Ja nämä kaikki heterot ovat sitten niitä ns parempia ja vain heillä pitää olla lapsia.
Toivon, että saamme kasvatettua lapsemme niin, että heillä on hyvä itsetunto. Voivat kulkea iloisina ja reippaina kouluun uskoen itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa. Heillä on kaksi samaa sukupuolta olevaa vanhempaa, jotka rakastavat heitä.
Minunkaan mielestäni kaikkien ei tarvitse tietää meidän perheemme asioita. Olen yrittänyt kiinnittää tietoisesti huomiota esimerkiksi siihen, miten puhun lapsesta muille ihmisille. Tietyissä tilanteissa saatan todeta lapsen olevan avovaimoni biologinen lapsi. Joissakin tilanteissa puhun meidän lapsestamme, toisissa saatan mainita meidän olevan uusperhe, josta voi päätellä, ettei lapsi ole molempien biologinen lapsi.
Ajattelen, että lapsella on oikeus omiin biologisiin juuriinsa, enkä halua sivuuttaa toista biologista vanhempaa "esittämällä" "oikeaa" vanhempaa. Toisaalta ajattelen, että varsinkin jos saamme lisää lapsia, lapsi voi kokea itsensä ulkopuoliseksi, jos hänen juuriaan aina korostetaan ja hänestä tuotetaan aina puhetta ulkopuolisena. Sen vuoksi olen alkanut enenevissä määrin puhumaan meidän lapsestamme, tai esimerkiksi kerrottaessa mainitsen yleensä hiukan asiaa kiertäen, että perheeseemme kuuluu yksi lapsi.
Lapsi ei juuri itse tuota puhetta isästään, josta hän puhuu lähinnä kysyttäessä. Mielestäni on lapsen päätettävissä, miten hän haluaa tuoda esille omat taustansa kasvaessaan vanhemmaksi. Itse tuomme lapsen isän esille lähinnä sellaisissa tilanteissa, jossa kerromme perheemme arjesta, johon myös lapsen vierailut isänsä luona kuuluvat. Tietyllä tapaa ajattelen, että isän olemassaolo on eräänlainen takaportti lapselle joskus tulevaisuudessa, jos hänen elämisensä kahden naisen perheessä kyseenalaistetaan.
Lapsen tärkein miessuhde on kuitenkin hänen isoisänsä. Myös muutamat muut miespuoliset sukulaiset saattavat kiilata lapsen mielessä hänen oman isänsä edelle. Lapsen lähipiirissä on läheisiä miehiä, mutta toisaalta kritisoisin ajattelua miehen mallista. Ajattelen, että jokainen ihminen on oma yksilönsä sukupuolesta riippumatta. Se, että kantaa tietynlaista vartaloa, ei sinänsä tee ihmisestä tietynlaista ja kritisoin ajatusta siitä, että tietyn sukupuolen edustaja esittäisi tietynlaista mallia. Valitettavasti myös miehen mahdollisuus olla oma itsensä nyky-yhteiskunnassa on mielestäni melkolailla rajoittunut ja kapea. Mielestäni meille naisille annetaan enemmän liikkumatilaa, mitä tulee erilaisiin rooleihin ja yleiseen olemassaoloon. Ihanne olisi, jos lapsen lähipiiriin kuuluisi mahdollisimman monenlaisia ihmisiä, jolloin lapsi ymmärtäisi, että omaa elämäänsä voi elää monella tapaa.
Miehen mallin pohtiminen voisi ehkä olla perheessämme eri tasolla, jos emme itse tekisi tai harrastaisi niin sanottuja miesten töiksi tai asioiksi usein ymmärrettyjä asioita. Kuitenkin meillä on paljon erilaisia mielenkiinnon kohteita, enkä koe, että lapselta jäisi oppimatta mitään erityistä, tai että hänellä ei olisi mahdollisuutta tehdä eri asioita, vaikka hän kasvaakin juuri meidän perheessämme.
Me olemme myös siinä tilanteessa, että lapsemme voivat halutessaan saada tietää ns luovuttajan. Vanhempi ei sitä saisi tietää, mutta kun nuoremmalla on sama luovuttaja, niin tokihan vanhempikin lapsi saa sen tietää. Ja jos he joskus sen haluavat tehdä, niin se on ok. Olemme asiaa näin käyneet läpi. Hänellähän ei kuitenkaan ole oikeuksia lapsiin.
Itse olen myös kriittinen käyttämään termiä miehen malli, tai yleensä en jotenkin pidä ajatuksesta. Vaikka edellisessä kirjoituksessa sitä olinkin pohtinut, mutta yleensä malli elää nyky yhteiskunnassa ja olla suvaitsevainen ihminen, tehdä töitä kuin töitä, jotka häntä (lasta) kiinnostaa, ovat sellaisia asioita, että jos saamme ne annettua malliksi niin asiat ovat aika hyvin.
Meillä on myös paljon sellaisia asioita, joita teemme, jotka ovat ns miesten töitä. Lapset saavat niistä sellaisen mallin, että niitä voi tehdä kuka tahansa. Kykyjensä mukaan tietty. Ehkä näin onkin parempi, koska niin sanotut heterot "nykynaiset" vaativat puolisoiltaan osallistumista perheen toimintaan, ja eikö tällaisissa meikäläisten perheissä ole juuri kasvamassa sellaisia nuoria miehiä, jotka tekevät kaikkie ja vielä mieluusti. No yksilöitähän heistäkin kasvaa. Mutta pohdittavaa riittää.
Mä olen toisaalta ajatellut niin, että varsinkin poikalapselle voi varsinkin tietyissä ikävaiheissa olla tärkeää se, että on poika ja tekee poikien/miesten juttuja muiden kanssa. Niinhän pienille pojille usein on. Tytöllekin on hyvä, ettei toinen sukupuoli jää kovin vieraaksi tai eksoottiseksi. Siksi yritämme järjestää niin, että lapsella on tilaisuuksia viettää aikaa esim. isoisän ja joidenkin muiden miesten kanssa.
Ylipäänsä on hyvä, että viettää aikaa monenlaisten ihmisten kanssa eikä aina esim. ihmisten kanssa, jotka ovat samalta seudulta, joilla on sama sosiaalinen tai etninen tausta, samaa tulotaso ym. Miehen malleja on monenlaisia ja niitäkin on hyvä nähdä useampia.
Meillä on myös keskusteltu siitä, että pojalla olisi hyvä olla omia miesten juttuja. Joita tekee poikien kanssa tai miesten. Ja nimenomaa hyvä juuri niin, että on erilaisia malleja. Vaikkka isoisät ovatkin pojalle tällä hetkellä parasta seuraa mitä tietää, niin on hyvä saada muutakin mallia. Isoisillä kun on tapana tehdä kuten tämä pieni poika haluaa, on vähän kietonut pikkusormensa isoisän ympäri, tai miten sen nyt sanoisi.
Muutenkin erilaisuus saisi tulla esille lasten elämässä. Ehkä tietoisuus omasta perheestä ja myöhemmin sen ymmärtäminen, kuin myös hyväksyminen olisi helpompaa. Varmasti kriittisyyttä esiintyy omaa perhettä kohtaan ja sen erilaisuutta, jos ei juurikaan tuoda esille muita perhemalleja. Ja että ns meikäläisiä on kuitenkin melko paljon. Pojille asia voi olla vielä vaikeampaa, kuin tytöille.
En tiedä miten heterot näitä asioita käsittelevät. Jos ajatus on se, että kyllähän erilaisiin sitten törmää elämän eri vaiheissa, niin asioiden käsittely voi olla vaikeampaa. Erilaisuus on siinä vaiheessa uusi asia, jolloin vastarintaa voi hyvinkin esiintyä. Verrattuna siihen, että olet jo lapsena nähnyt / tutustunut erilaisuuteen. No tämä asia kai on menossa pikkuhiljaa eteenpäin tässäkin maassa, mutta kyllä suvaitsevaisuutta vielä kaivataan lisää.
multa kerran yks kysy, et haluanko lapsia, sanoin että voisin haluta joskus adobtoida ulkomailta lapsen, kysy et miksen biologista halua, sanoin "koska niitä on jo ennestään, ilman vanhempia."
mutta miten on onko mahdollista?
kyllä sitä kai voi adoptoida lapsen suomestakin yksinäinen nainen, mutta ei kannata sanoa olevansa lepakko.
Kotimaan adoptioon kelpuutetaan vain avioparit, eli yksin elävä nainen voi adoptoida vain ulkomailta. Se on jo pareillekin pitkä ja vaikea prosessi, ja yksineläjälle vielä pitempi. Useimmissa kohdemaissa terveet pienet lapset annetaan aviopareille, ja yksin adoptoivalle naiselle annetaan mielellääh vain joko vähän vanhempi tai vammainen lapsi.