Mua ahdistaa. Musta on tuntunut tältä viime keväästä lähtien. Oon 24-vuotias tyttö ja mulla on periaatteessa elämässä kaikki hyvin, ystäviä, poikaystävä, perhe, opiskelupaikka jne.
Mulla on kuitenkin jatkuvasti jotenkin epätodellinen olo. Se ei mees pois missään vaiheessa (tai silloin joskus TOSI harvoin kun ei tunnu tältä, pelkään jatuvasti että kohta se tunne taas iskee päälle.) En saa yhteyttä itseeni ja tunteisiini, oon jotenkin kylmänä sumussa koko ajan. Tiedostan jatkuvasti eleeni, tekemisen ja puheeni. En oikein tunne mitään, iloa enkä suruakaan. Mulla on joku ihme kontrolli päällä koko ajan, "äly" napsahtaa päälle heti kun tuntisin jotain, niinku leikkaa siltä tunteelta terän. Analysoin ja älyllistän kaiken, en tunne mitään. Älyllistämisestä on seurannut eksistentiaalista tuskaa, tyyliin mitä väliä millään on kun me kuollaan kuitenkin, tai et mitä merkitystä sillä on että MÄ teen tai sanon jotain, kun miljardit ihmiset tekee ja sanoo asioita myös. Mitä väliä on millään, mitä kukaan tekee. En nauti oikein mistään. Into on mennyt kaikesta, tulevien lomien suunnittelusta jne, kun “tiedän” että sielläkin tää vaivaa mua. Että ihan sama missä oon tai mitä teen.
Tää ahdistaa ja tuntuu et olis joku nyrkki sydämen ympärillä. Pelkään että tuun hulluks. Tän takia tutukin ihmiset tuntuu välillä vierailta, tuntuu että oon yksin omassa maailmassani enkä missään yhteydessä muihin. Joudun tsemppaamaan et olisin "normaali." Ja kukaan ei varmaan vois uskoa että musta tuntuu tältä, ulospäinhän mä oon niin reipas ja iloinen. Oon aloittanu vähän aikaa sitten seurustelun ihanan pojan kanssa, mut pelkään että tuhoan suhteeni tällä, etten voi antaa siheen mitään kun en todellisesti tunne mitään.
Mä tarviin apua. Onko muilla tällasia kokemuksia? Mikä niihin on auttanut?
Kiitos, te voitte pelastaa mut.
Mulla on kuitenkin jatkuvasti jotenkin epätodellinen olo. Se ei mees pois missään vaiheessa (tai silloin joskus TOSI harvoin kun ei tunnu tältä, pelkään jatuvasti että kohta se tunne taas iskee päälle.) En saa yhteyttä itseeni ja tunteisiini, oon jotenkin kylmänä sumussa koko ajan. Tiedostan jatkuvasti eleeni, tekemisen ja puheeni. En oikein tunne mitään, iloa enkä suruakaan. Mulla on joku ihme kontrolli päällä koko ajan, "äly" napsahtaa päälle heti kun tuntisin jotain, niinku leikkaa siltä tunteelta terän. Analysoin ja älyllistän kaiken, en tunne mitään. Älyllistämisestä on seurannut eksistentiaalista tuskaa, tyyliin mitä väliä millään on kun me kuollaan kuitenkin, tai et mitä merkitystä sillä on että MÄ teen tai sanon jotain, kun miljardit ihmiset tekee ja sanoo asioita myös. Mitä väliä on millään, mitä kukaan tekee. En nauti oikein mistään. Into on mennyt kaikesta, tulevien lomien suunnittelusta jne, kun “tiedän” että sielläkin tää vaivaa mua. Että ihan sama missä oon tai mitä teen.
Tää ahdistaa ja tuntuu et olis joku nyrkki sydämen ympärillä. Pelkään että tuun hulluks. Tän takia tutukin ihmiset tuntuu välillä vierailta, tuntuu että oon yksin omassa maailmassani enkä missään yhteydessä muihin. Joudun tsemppaamaan et olisin "normaali." Ja kukaan ei varmaan vois uskoa että musta tuntuu tältä, ulospäinhän mä oon niin reipas ja iloinen. Oon aloittanu vähän aikaa sitten seurustelun ihanan pojan kanssa, mut pelkään että tuhoan suhteeni tällä, etten voi antaa siheen mitään kun en todellisesti tunne mitään.
Mä tarviin apua. Onko muilla tällasia kokemuksia? Mikä niihin on auttanut?
Kiitos, te voitte pelastaa mut.
Vastaukset 9
Vanhimmat
ihan sama, mutta yksilötasolla ei. Kun kerran nahkasi sisällä olet etkä muuta voi, niin koitahan nauttia elosta ja olosta. Joskus on hyvä olla hiukan "pinnallinen" ;D Siis ottaa huumorilla. Ei tätä elämätä muuten kestä hullukaan!
Olet ehkä alkanut kärsimään masennuksesta ja tarvitset ainakin lääkityksen ja ehkä keskusteluapua. Jos opiskelet, ota yhteyttä koulusi terkkaan ja jos et ni varaa itsellesi lääkäriaika ja kerro tuo kaikki lääkärille. Hän osaa tehdä jatkotoimenpiteet. Tsemppiä sulle mahottomasti! Toivoo nimim. jo 5 vuotta masentunut
PS. Nimimerkkini ei viittaa siihen että itsekin joutuisit kärsimään masennuksesta 5 vuotta! :)
Kiitos näistä.
Kuulisin mielelläni vielä muiden kokemuksia, etenkin siitä että mistä kannattaa hakea apua?
Ihan normaali lääkärille menet ja sieltä saat kyllä varmasti hyvät neuvot eteenpäin . Sieltä ne ohjaa ja antaa ehkä myös suoraan aikoja depressiohoitajalle tai muualle. Eli nyt vaan lääkärin pakeille kertomaan mistä mättää ja mikä ahistaa.
Minulla aivan samat oireet ja yritän myös hakea apua...en tiedä vain miten,kun kukaan ei ota minua tosissaan...
Kiitos teille. Osaako kukaan sanoa, mistä kantsis ekana hakea apua? Psykoterapeutti/psykologi/mikä?
Kerrot niin selkeästi oireistasi, niin tuli mieleeni että voisit hakeutua vaikka koulusi terveydenhuollon tai terveyskeskuksen psykologille. Pystyt hyvin jäsentämään ongelmasi ja voi olla, että terveyskeskuslääkärin "pilleripurkki kouraan ja kotiin" -menetelmä ei sinulle sovi. No toki on olemassa monenlaisia lääkäreitä ja jokaisen kokemus avun saamisesta on yksilöllinen.
Minulla on kokemusta vastaavasta turtuneisuudesta ja siinä todellakin tuntee menettävänsä yhteyden toisiin ihmisiin, mikä vie elämästä maun pois. Kenenkään ei tarvitse kärsiä tuosta oireesta enempää kuin on ihan pakko, eli suosittelisin, että hakisit pikaisesti apua itsellesi. Pystytkö puhumaan poikaystäväsi kanssa asiasta? Jos se olisi mahdollista, niin vielä parempi - hän ei turhaan ihmettelisi, mistä mahtaa olla kyse ja mitä sinä tunnet häntä kohtaan.
Moi! Mulla on ollu samanlainen olo jo viikon ja mulla on diagnosoitu dissosiaatiohäiriö. Musta tuntuu ku näkisin unta ja on vaikea itkeä tai nauraa, on vaikea ilmaista tunteita. Mulla on tullut näitä oireita yleensä kohtauksittain, mutta tällä kertaa tunne on pysyvää sorttia, olen joutunut ottamaan sairaslomaa koska en pärjää kunnolla, aivot eivät toimi normaalisti. Kannattaa lukea vaikka wikipediasta dissosiaatio-häiriöstä ja depersonalisaatiosta ja derealisaatiosta. Mullakin on ollut masennusta, mutta toi epätodellinen olo ei mun mielestä kuulu siihen. Mäkin pystyn kyllä toimimaan ja juttelemaan, mutta onhan tää olo ihan kamala ja vaan toivoo että loppuis pian ja olis taas "normaali" olo. Tsemppiä sulle ja jokatapauksessa kannattaa mennä psykan polille kertomaan tuntemuksista, sillä myös psykoosin ensioireilua saattaa olla toi epätodellinen olo.
Kiitos!