Turhin
Ulkona, variksen jättämien jälkien takana, oli aukio, jolla havaittiin satunnaista liikettä. Se oli jotain ihmeellistä kellojen lyödessä viimeisiään. Kokonaisuus lietsoi epävarmuutta. Liikeradat eivät olleet väkeviä, eivätkä ne tuntuneet pyrkivän. Satunnaisia. Ulkona, lumivallien takoman reitin päässä, aukiolla. Ihmeellistä, koska niin ei ollut tapahtunut. Pyrkimys oli, vaikka se ei näkynyt.
Törmäsin ensimmäiseen esteeseen. Jotain olisi voinut päätellä jo siitä jättimäisen mustan laatikon tapaisesta. Suussani ei tuntunut kosteus. Kehikko lensi vasemmaltani, väistääkseni minun täytyi kehittää itseni matkaan nopeasti. Tiesin lähestyväni Agoraa, tai sen lähestyvän minua, mutta koska en tuntenut paikkoja, minun oli mahdoton sanoa, milloin kohtaisin pyrkimykseni.
Hautuumaan todellisuus siirtyi päähäni. Se, jossa itketään, vaikka ei saisi nauraa. Kylmyys hautakammioiden välisissä pienissä lovissa pakotti minut jatkamaan. Sekoitettuani asiat, korjattuani virheeni, jälleen erehdyttyäni, olin polvillani. Vaikka monet eivät olisi pysähtyneet. Tunsin niiden sykkivät huulet, painoivat pääni alas, ympäröivä kehto. Synteettiset sanat painoivat selkääni. Yskin kurkullani osan raskaudesta, mutta jäin paikalleni, koska mikään ei auttanut. Olisivat lopettaneet ajoissa, edes neuvoneet tien.
Variksen jälkien päässä, jossain toisella puolella niiden, odottivat kostonhaluista, ne, jotka olivat rikkoneet. Kaksin seisoivat huomiota herättämättä pienen välimatkan päässä toisistaan. Peittävien mustien alla heillä aseet, ne, joista moni ei saanut tietää.
Makasin. Esteet lisääntyivät toisistaan piittaamatta. Ne menivät päällekkäin, toisiinsa kiinni. Ne venyivät, hajosivat, mutta massa lisääntyi. Synkkyys kasvoi, alkoi tulla vallitsevaksi. Kuului korisevaa lähestyvää. Se kasvoi, kehitti tulevaksi kaikista suunnista. En voinut enää avata silmiäni. Kuin kaikenkattava pahuus olisi lähestynyt. Sysimusta. Siirsin tajuntani. Pakenin juuri ennen.
Valo ei lisääntynyt. Agoralla selkein varjokuvin. Kohtasin rikkojat. Sanoja ei tarvittu. Mutta tiesin olevani heikko, vain varjo entisestä. Kiiltävät niillä oli käsissään. Jatkaen siitä, mihin olivat jääneet. Mistä keksin tänne tulla?
Päivä muuttui rauhallisin vedoin, avaten uutta kirkasta tilaa. Sivellintä ei tarvittu, riitti palettiveitsi. Nurkan takaa se avasi raikkaan näkymän. Hehkui rikkaita värejä, kaikkein synkimmät sävyt pysyivät piilossa. Mutta hetkinen, mitä näenkään tuolla läntisessä kylässä, aivan siellä reunalla. Katsoessani tarkemmin, huomaan aivan kuin joku olisi kokeva tänään jotain kauheaa, sellaista, jota ei veitsillä voi aikaan saada. Katson vielä hetken, mutta en pääse asiasta varmuuteen, ja keskitän voimani toisaalle. Ehkä se olikin vain varis, joka lennoltaan poikkesi hieman aterioimaan.
---
Pidän kaikenlaisesta palautteesta.
Ulkona, variksen jättämien jälkien takana, oli aukio, jolla havaittiin satunnaista liikettä. Se oli jotain ihmeellistä kellojen lyödessä viimeisiään. Kokonaisuus lietsoi epävarmuutta. Liikeradat eivät olleet väkeviä, eivätkä ne tuntuneet pyrkivän. Satunnaisia. Ulkona, lumivallien takoman reitin päässä, aukiolla. Ihmeellistä, koska niin ei ollut tapahtunut. Pyrkimys oli, vaikka se ei näkynyt.
Törmäsin ensimmäiseen esteeseen. Jotain olisi voinut päätellä jo siitä jättimäisen mustan laatikon tapaisesta. Suussani ei tuntunut kosteus. Kehikko lensi vasemmaltani, väistääkseni minun täytyi kehittää itseni matkaan nopeasti. Tiesin lähestyväni Agoraa, tai sen lähestyvän minua, mutta koska en tuntenut paikkoja, minun oli mahdoton sanoa, milloin kohtaisin pyrkimykseni.
Hautuumaan todellisuus siirtyi päähäni. Se, jossa itketään, vaikka ei saisi nauraa. Kylmyys hautakammioiden välisissä pienissä lovissa pakotti minut jatkamaan. Sekoitettuani asiat, korjattuani virheeni, jälleen erehdyttyäni, olin polvillani. Vaikka monet eivät olisi pysähtyneet. Tunsin niiden sykkivät huulet, painoivat pääni alas, ympäröivä kehto. Synteettiset sanat painoivat selkääni. Yskin kurkullani osan raskaudesta, mutta jäin paikalleni, koska mikään ei auttanut. Olisivat lopettaneet ajoissa, edes neuvoneet tien.
Variksen jälkien päässä, jossain toisella puolella niiden, odottivat kostonhaluista, ne, jotka olivat rikkoneet. Kaksin seisoivat huomiota herättämättä pienen välimatkan päässä toisistaan. Peittävien mustien alla heillä aseet, ne, joista moni ei saanut tietää.
Makasin. Esteet lisääntyivät toisistaan piittaamatta. Ne menivät päällekkäin, toisiinsa kiinni. Ne venyivät, hajosivat, mutta massa lisääntyi. Synkkyys kasvoi, alkoi tulla vallitsevaksi. Kuului korisevaa lähestyvää. Se kasvoi, kehitti tulevaksi kaikista suunnista. En voinut enää avata silmiäni. Kuin kaikenkattava pahuus olisi lähestynyt. Sysimusta. Siirsin tajuntani. Pakenin juuri ennen.
Valo ei lisääntynyt. Agoralla selkein varjokuvin. Kohtasin rikkojat. Sanoja ei tarvittu. Mutta tiesin olevani heikko, vain varjo entisestä. Kiiltävät niillä oli käsissään. Jatkaen siitä, mihin olivat jääneet. Mistä keksin tänne tulla?
Päivä muuttui rauhallisin vedoin, avaten uutta kirkasta tilaa. Sivellintä ei tarvittu, riitti palettiveitsi. Nurkan takaa se avasi raikkaan näkymän. Hehkui rikkaita värejä, kaikkein synkimmät sävyt pysyivät piilossa. Mutta hetkinen, mitä näenkään tuolla läntisessä kylässä, aivan siellä reunalla. Katsoessani tarkemmin, huomaan aivan kuin joku olisi kokeva tänään jotain kauheaa, sellaista, jota ei veitsillä voi aikaan saada. Katson vielä hetken, mutta en pääse asiasta varmuuteen, ja keskitän voimani toisaalle. Ehkä se olikin vain varis, joka lennoltaan poikkesi hieman aterioimaan.
---
Pidän kaikenlaisesta palautteesta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tämänkertainen tekstisi liittyy kyllä tyylikkäästi aiempien vaikeaselkoisten, ellei peräti tietoisen paradoksaalisten tekstiesi ketjuun.
Synkkä poemainen tunnelma, variksia ja hautausmaata. Viimeinen kappale on minusta paras, miellytti esteetikkoaivopuoliskoani.
Tämä toimisi paremmin runona. Tekisi melkein itseni mieli yrittää muuntoa.