Yritän pitää ympäröivän maailman epäkäytännöllisyydet mahdollisimman hyvin poissa seuraavan tarinan tieltä, vaikka on totta, että ilman tiettyjä tottumuksiamme sitä ei koskaan olisi syntynyt. Uskollisuus, paheellisuus, halu vastaan konventio, sekä puhdas eläimellinen himo ovat asioita joista muun muassa seuraava tarina kumpuaa.
_____________________________________________
En voi olla jälleen kerran hymyilemättä itselleni kulkiessani yön pimentämää katua ylös kohti taloa jonka ääriviivat musta taivas ja piiskaava sade ovat rikkoneet hämyiseksi aavistukseksi. Näkyvyys oli suurin piirtein samaa luokkaa pääni sisällä ajatusten vaeltaessa päämäärättömästi ympäriinsä. Juuri tämä kahden kaaoksen harmonia sai minut hymyilemään kuin heikkomielinen sateen valuessa päälleni. Tummat hiukseni liimautuivat otsalleni ja tunsin veden tunkeutuvan vaatteideni läpi muodostaen pieni puroja jotka valuivat viileänä alas vartalollani.
Saavuin talon pihapiiriin. Kävelin pienten koristekivien reunustamaa hiekkatietä. Oikealla puolellani hyvin hoidetun nurmen keskellä sypressit kohosivat kohti tummaa taivasta. Päiväsaikaan tien viereen istutetut kasvit huumasivat väreillään ja tuoksuillaan, mutta nyt pihaa hallitsi oikealle jäävä synkkä havumetsä, joka keräsi sateen ja tuulen soittaen niillä omaa atonaalista musiikkiaan. Lähestyessäni taloa huomasin sen ainoassa himmeästi valaistussa ikkunassa hienovaraisen liikkeen verhon heilahtaessa takaisin paikoilleen. Tiesin että oli mahdotonta, että kukaan talossa oleva näkisi minut sateen ja pimeyden läpi, mutta kuitenkin tunsin alavatsassani kihelmöivän tunteen joka lähti lämpimänä aaltona kiipeämään ylöspäin. Myllertävät ajatukseni luovuttivat ja istahtivat alas pääni sisällä jättäen minut vaistojeni varaan. Vaistoni kuitenkin tuntuivat tietävän tarkalleen mitä tekivät, olivathan ne johdattaneet minut jo näin pitkälle.
Paljon aikaisemmin, ennen sadetta ja pimeää, olin istunut rannalla ja käynyt mielessäni läpi tapahtumat, jotka nyt toteuttivat itseään kuljettaen minua mukanaan mitään kysymättä. Ajatuksissani olin lähtenyt kotoa, kotoisesta kaksiosta, ilmoittanut meneväni...Niin, minne olinkaan ollut menossa? Hassua kuinka aika huuhtoo tuollaiset pienet yksityiskohdat muistoista. Siitä huolimatta olin lähtenyt asunnosta ja kaikella todennäköisyydellä kulkenut juuri päinvastaiseen suuntaan kuin olin sanonut meneväni.
Matkalla pimeydestä kimppuuni hyökännyttä sadetta en tietenkään ollut aavistanut, mutta olin mielessäni nähnyt saapumiseni talon pihapiiriin. En koskaan ollut käynyt siellä yöllä. Liikuin tuntemattomilla vesillä. Monet kerrat olin mielessäni käynyt läpi tilanteen pysähtyessäni etuovelle. Soittaisin ovikelloa. Painajaisissani se varmasti polttaisi sormenpääni koskiessani sitä ja demonit Syyllisyys, Itseinho ja Katumus sähisisivät selkäni takana. Tämä olisi ensimmäinen kerta kun tekisin mitään tällaista. Rakkaudella on sellainen hassu vaikutus. Hetken kuluttua oven avaisi nuori nainen, joka ei olisi tyttöystäväni, ei paitsi ehkä jos ovikello olisi polttanut sormeni.
Näin pitkälle olin päässyt ajatuksissani istuessani hiekalla auringon lämmittäessä. Nyt, lämmön vaihduttua läpimärkiin vaatteisiin, muistoni ja ajatukseni saavuttivat toisensa ja syleilivät kuin vanhat ystävät tavatessaan toisensa vuosien jälkeen. Painoin sormeni ovikellon painikkeelle ja hetken luulin tuntevani sen olevan lämmin. Tunne väistyi kun kuulin lukon kääntyvän auki, aivan kuin sisällä olisi odotettu oven välittömässä läheisyydessä.
Oven auetessa ensimmäiseksi näin olkapäille laskeutuvat hohtavanvalkoiset hiukset joita ulkoa tuleva ilmavirta hyväili. Ulkona vallitsevan pimeyden jälkeen niistä heijastuva valo tuntui sokaisevalta. Seuraavaksi näkyviin tuli kaksi kirkkaana loistavaa sinistä silmää, joiden katse lämmitti minua aivan kuin aurinko olisi yhtäkkiä eksynyt yötaivaalle. Täydelliset, hillitysti punatut huulet kaartuivat vienoon hymyyn tytön tunnistaessa minut. Ei, tämä nuori nainen ei todellakaan ollut tyttöystäväni, eikä tulisi koskaan olemaankaan. Rakkaudella on sellainen hassu vaikutus.
- Moi, tyttö sanoi, venyttäen sanaa lähes ujosti. Jotenkin olin kuvitellut, että vietettyäni kauan aikaa omien kuumeisten ajatusteni kanssa, viimeistään väistämätön keskustelu rikkoisi illuusion. Harvat ihmiset ajattelevat, tuntevat ja olevat samassa rytmissä toisen kanssa, eivät ainakaan he kaksi, jotka tuntevat toisensa yhden ihmisen kautta. Ihmisen, jota toinen rakastaa ja toinen pitää ystävänään. Olin kuitenkin ollut väärässä. Hiljaisuuden rikkonut sana leijui ilmassa kuitenkaan rikkomatta tilanteen haurasta pintaa. Lumous säilyi.
Hetken sallin itseni sukeltaa syvälle hänen sinisiin silmiinsä. Vedin syvään henkeä, raotin aavistuksen verran huuliani ja puhalsin kevyesti ilmaa niiden välistä. Molemmat tiesimme miksi olin täällä, joten en edes yrittänyt täyttää sateen kohinan säestämää tyhjää tilaa sanoilla. Kumarruin suutelemaan häntä varoen kuitenkin kastelemasta häntä märillä vaatteillani. Pieni henkäys välillämme ja huulemme kohtasivat. Pienen huokauksen saattelemana tyttö painautui minua vasten. Tulkoon syyllisyys ja selitykset myöhemmin. Astuin eteen päin ja vedin oven kiinni perässäni.
© Sean de Rive
_____________________________________________
En voi olla jälleen kerran hymyilemättä itselleni kulkiessani yön pimentämää katua ylös kohti taloa jonka ääriviivat musta taivas ja piiskaava sade ovat rikkoneet hämyiseksi aavistukseksi. Näkyvyys oli suurin piirtein samaa luokkaa pääni sisällä ajatusten vaeltaessa päämäärättömästi ympäriinsä. Juuri tämä kahden kaaoksen harmonia sai minut hymyilemään kuin heikkomielinen sateen valuessa päälleni. Tummat hiukseni liimautuivat otsalleni ja tunsin veden tunkeutuvan vaatteideni läpi muodostaen pieni puroja jotka valuivat viileänä alas vartalollani.
Saavuin talon pihapiiriin. Kävelin pienten koristekivien reunustamaa hiekkatietä. Oikealla puolellani hyvin hoidetun nurmen keskellä sypressit kohosivat kohti tummaa taivasta. Päiväsaikaan tien viereen istutetut kasvit huumasivat väreillään ja tuoksuillaan, mutta nyt pihaa hallitsi oikealle jäävä synkkä havumetsä, joka keräsi sateen ja tuulen soittaen niillä omaa atonaalista musiikkiaan. Lähestyessäni taloa huomasin sen ainoassa himmeästi valaistussa ikkunassa hienovaraisen liikkeen verhon heilahtaessa takaisin paikoilleen. Tiesin että oli mahdotonta, että kukaan talossa oleva näkisi minut sateen ja pimeyden läpi, mutta kuitenkin tunsin alavatsassani kihelmöivän tunteen joka lähti lämpimänä aaltona kiipeämään ylöspäin. Myllertävät ajatukseni luovuttivat ja istahtivat alas pääni sisällä jättäen minut vaistojeni varaan. Vaistoni kuitenkin tuntuivat tietävän tarkalleen mitä tekivät, olivathan ne johdattaneet minut jo näin pitkälle.
Paljon aikaisemmin, ennen sadetta ja pimeää, olin istunut rannalla ja käynyt mielessäni läpi tapahtumat, jotka nyt toteuttivat itseään kuljettaen minua mukanaan mitään kysymättä. Ajatuksissani olin lähtenyt kotoa, kotoisesta kaksiosta, ilmoittanut meneväni...Niin, minne olinkaan ollut menossa? Hassua kuinka aika huuhtoo tuollaiset pienet yksityiskohdat muistoista. Siitä huolimatta olin lähtenyt asunnosta ja kaikella todennäköisyydellä kulkenut juuri päinvastaiseen suuntaan kuin olin sanonut meneväni.
Matkalla pimeydestä kimppuuni hyökännyttä sadetta en tietenkään ollut aavistanut, mutta olin mielessäni nähnyt saapumiseni talon pihapiiriin. En koskaan ollut käynyt siellä yöllä. Liikuin tuntemattomilla vesillä. Monet kerrat olin mielessäni käynyt läpi tilanteen pysähtyessäni etuovelle. Soittaisin ovikelloa. Painajaisissani se varmasti polttaisi sormenpääni koskiessani sitä ja demonit Syyllisyys, Itseinho ja Katumus sähisisivät selkäni takana. Tämä olisi ensimmäinen kerta kun tekisin mitään tällaista. Rakkaudella on sellainen hassu vaikutus. Hetken kuluttua oven avaisi nuori nainen, joka ei olisi tyttöystäväni, ei paitsi ehkä jos ovikello olisi polttanut sormeni.
Näin pitkälle olin päässyt ajatuksissani istuessani hiekalla auringon lämmittäessä. Nyt, lämmön vaihduttua läpimärkiin vaatteisiin, muistoni ja ajatukseni saavuttivat toisensa ja syleilivät kuin vanhat ystävät tavatessaan toisensa vuosien jälkeen. Painoin sormeni ovikellon painikkeelle ja hetken luulin tuntevani sen olevan lämmin. Tunne väistyi kun kuulin lukon kääntyvän auki, aivan kuin sisällä olisi odotettu oven välittömässä läheisyydessä.
Oven auetessa ensimmäiseksi näin olkapäille laskeutuvat hohtavanvalkoiset hiukset joita ulkoa tuleva ilmavirta hyväili. Ulkona vallitsevan pimeyden jälkeen niistä heijastuva valo tuntui sokaisevalta. Seuraavaksi näkyviin tuli kaksi kirkkaana loistavaa sinistä silmää, joiden katse lämmitti minua aivan kuin aurinko olisi yhtäkkiä eksynyt yötaivaalle. Täydelliset, hillitysti punatut huulet kaartuivat vienoon hymyyn tytön tunnistaessa minut. Ei, tämä nuori nainen ei todellakaan ollut tyttöystäväni, eikä tulisi koskaan olemaankaan. Rakkaudella on sellainen hassu vaikutus.
- Moi, tyttö sanoi, venyttäen sanaa lähes ujosti. Jotenkin olin kuvitellut, että vietettyäni kauan aikaa omien kuumeisten ajatusteni kanssa, viimeistään väistämätön keskustelu rikkoisi illuusion. Harvat ihmiset ajattelevat, tuntevat ja olevat samassa rytmissä toisen kanssa, eivät ainakaan he kaksi, jotka tuntevat toisensa yhden ihmisen kautta. Ihmisen, jota toinen rakastaa ja toinen pitää ystävänään. Olin kuitenkin ollut väärässä. Hiljaisuuden rikkonut sana leijui ilmassa kuitenkaan rikkomatta tilanteen haurasta pintaa. Lumous säilyi.
Hetken sallin itseni sukeltaa syvälle hänen sinisiin silmiinsä. Vedin syvään henkeä, raotin aavistuksen verran huuliani ja puhalsin kevyesti ilmaa niiden välistä. Molemmat tiesimme miksi olin täällä, joten en edes yrittänyt täyttää sateen kohinan säestämää tyhjää tilaa sanoilla. Kumarruin suutelemaan häntä varoen kuitenkin kastelemasta häntä märillä vaatteillani. Pieni henkäys välillämme ja huulemme kohtasivat. Pienen huokauksen saattelemana tyttö painautui minua vasten. Tulkoon syyllisyys ja selitykset myöhemmin. Astuin eteen päin ja vedin oven kiinni perässäni.
© Sean de Rive
Vastaukset 3
Vanhimmat
No olipas varsinainen taidepläjäys. Olisit vielä kirjoittanut oikein märän seksikohtauksen, niin kaikki pervot olisivat olleet tyytyväisiä. :D
Sateen kuvasit kyllä mielestäni varsin hienosti, ja muutenkin pidin tarinan alkuosasta, mutta loppu oli kertakaikkisen itsestäänselvää pettämismeininkiä. Hihhei.
Hmm.. Ensiksi minun pitää varmistaa yksi asia. Että ko. teksti todella on sen lähettäjän omaa käsialaa. Tuo copywrite-merkintä häiritsee. Jos tämä taas on jonkun aivan toisen kirjoittajan tekstiä, kallisarvoinen kritiikkini menee harakoille.
"En voi olla jälleen kerran hymyilemättä itselleni kulkiessani yön pimentämää katua ylös kohti taloa jonka ääriviivat musta taivas ja piiskaava sade ovat rikkoneet hämyiseksi aavistukseksi."
En voi olla jälleen kerran hymyilemättä toisten lauserakenteille. Tuo on aivan hirveä aloitus. Lauseenvastike, kolme adjektiiviattribuuttia, kaksi partisiippia ja yhteensä 25 sanaa jo ensimmäisessä virkkeessä. Minulle tuli ähky.
Dekadentti pettämisidea, jee jee.
Straw: Minä en ainakaan olisi pannut pahakseni sitä märkää seksikohtausta. :)
"Vaistoni kuitenkin tuntuivat tietävän tarkalleen mitä tekivät, olivathan ne johdattaneet minut jo näin pitkälle."
Mikä mainio lause, koska se on jotenkin täydellisen tyhjänpäiväinen ja klisee sitä paitsi.
En tahdo sanoa mitään henkilökohtaista, mutta minusta tämä on niitä tekstejä, jotka rankkaan huoletta kansioon "tekotaiteellista hutunkeittoa". Paikoin lauseet luovat tahattoman koomisen vaikutelman, niin kuin siinä mainiossa radiomainoksessa, jossa sanotaan: "On ilta. Edes tuuli ei kohise korvissani"... ja jotenkin niin päin pois.
Loppu taas on parasta harlekiinihupaa. Kirjoittaja osaa sinänsä kirjoittaa päteviä lauseita, mutta vaikutelma ei iske minuun.
...oma tekstini vuosien takaa. Löysin sen vanhaa kiintolevyä tyhjentäessäni. Kirjoitettu joskus yläasteella, jolloin kaikki tekstit jostain syystä olivat juuri samantapaista "tekotaiteellista hutunkeittoa". Siinä olet aivan oikeassa, koko tarina on pelkkää sanahelinää. Paljon on yritetty sanoa ilman minkäänlaista aavistusta mitä on sanomassa ja miksi.
Kieliopin tieteenä jätin kauan sitten omaan arvoonsa, mutta muistaakseni tekstin kirjoittamisen aikaan ongelmanani, monien muiden lisäksi, olivat pitkät, rikkonaiset lauseet. Voin vain toivoa, että olen parantanut tapani.
Heitin tekstin muiden tarkasteltavaksi luettuani sen kerran läpi nostalgian kyyneleiden saattelemina. Tarkoitukseni ei ollut loukata ketään;)
Kyllä, aloitus on aivan hirveä ja tästä eteen päin periaatteenani onkin että virke, varsinki aloitusvirke, tulee voida lukea läpi kokemuksen syvääkin syvemmällä rintaäänellä vetämättä kertaakaan lisää ilmaa lukemisen lomassa.
Vakavasti ottaen, lause on todella hauska. Malliesimerkki siitä miksi näen omien tekstien lukemisen ennen julkaisua nousevana trendinä.
"Vaistoni kuitenkin tuntuivat tietävän tarkalleen mitä tekivät, olivathan ne johdattaneet minut jo näin pitkälle."
Kliseet - nuo aliarvostetut kumppanimme. Lause on kuin onkin lukijan aliarvioimista. Mielestäni sinänsä taitava kirjoittaja voi käyttää kliseitä voimakkaana tehokeinona, mutta en kehtaa väittää että siitä olisi kyse tässä tapauksessa.
En tiedä miten tämä tulee vaikuttamaan herkkään taiteilijasieluuni, mutta pakko olla samaa mieltä myös viimeisestä kohdasta. Loppu on todellista ilotulitusta pilvisellä taivaalla. Ah, ollapa taas nuori.
Märän seksikohtauksen jätän muiden huoleksi, sillä tarinan luomalla pohjalla se olisi pelkkää limakalvojen hankausta.