Homopiireissähän on yleistä, että vanhempi mies on nuoremman kanssa. Itseänikin viehättää vanhemmat miehet, mutta tiettyyn rajaan asti. Ongelmani, tai siis asia josta olen tehnyt itselleni ongelman, on minun ja ihastukseni välinen ikäero, joka on 15 vuotta. Minä olen siis se nuorempi osapuoli ja vasta parikymppinen. Minulle 10 vuoden ikäero oli pitkään maksimi, mutta kun löysin tämä miehen ei siinä enää numeroita katseltu. Hän ei näytä ikäiseltään vaan nuoremmalta. Pidän hänestä todella paljon, mutten ole vielä uskaltanu sanoa, että rakastaisin. Hän on kaikkea mitä olen koskaan vain toivonut. Sympaattinen, sopivasti rationaalinen, miehekäs, komea, urheilullinen, lämmin, huumorintajuinen, hellä, mutta tarvittaessa luja, itsevarma, voimakas, huolehtivainen, turvallinen, rehellinen, luotettava ja yksinkertaisesti niin uskomattoman ihana. Hänen kanssaan voin olla oma itseni ja näyttää kaikki tunteeni. Tukipylväs johon turvaudun kun tuntuu, että kaikki muu kaatuu niskaan. Hän itse sanoi ettei koe ikäeron olevan ongelma millään muotoa. Emme ole vielä muuttaneet yhteen, mutta alkaa olla hyvin todennäköistä pian. Sitä ennen minun pitäisi kuitenkin saada asiat pääkopassani järjestykseen.
Käytännössä siis ikäero ei näy suhteessamme mitenkään. Mutta ahdistuin ja masennuin suunnattomasti, kun aloin miettimään elämää monta vuotta eteenpäin. Kymmenen vuoden päästä kun minä siirryn aloittamaan neljännettä vuosikymmentä, on hän jo lähellä viidenkymmenen vuoden ikää. 30 vuoden päästä itse olen viisikymppinen ja hän jo melkein 70. Pelkään vanhenemista. En kuitenkaan voi etukäteen tietää kumpi kuolisi ensin. Voinhan minä sairastua vaikka syöpään tai saada sydänkohtauksen. Silti minua vaivaa ajatus siitä, että jos hän kuolee monta vuotta ennen minua ja jään kituamaan itse surussa kunnes kuolo korjaa minutkin. Minun ei todellakaan pitäisi ajatella tätä. Oma elämäni on vasta alussa. Silti vaivaan itseäni näillä asioilla ja mielialani vaihtelee rajusti. Miksi en saa vain itseäni tajuamaan, että mentäisiin päivä kerrallaan, kun sitä ei voi tietää kuka kuolee milloinkin ja kestääkö suhde edes niin pitkään.
Jos katkaisen suhteen nyt tälläisen asian vuoksi, saatan katua sitä koko loppuelämäni ja kitua monta kymmentä vuotta. En löydä toista samanlaista miestä koskaan. Miksi silti mielessäni kummittelee ajatus siitä, että olisiko parempi katkaista suhde ja toivoa, että joskus kohtaisin nuoremman samankaltaisen miehen? Onko täällä muita jotka olisivat vastaavassa tilanteessa tai sellaisia jotka ovat asian saaneet itsensä kanssa käsiteltyä? Vaivaako ikäero koskaan ja jos on joskus vaivannut niin miten pitkään kesti ennen kuin lopetitte murehtimisen?
Käytännössä siis ikäero ei näy suhteessamme mitenkään. Mutta ahdistuin ja masennuin suunnattomasti, kun aloin miettimään elämää monta vuotta eteenpäin. Kymmenen vuoden päästä kun minä siirryn aloittamaan neljännettä vuosikymmentä, on hän jo lähellä viidenkymmenen vuoden ikää. 30 vuoden päästä itse olen viisikymppinen ja hän jo melkein 70. Pelkään vanhenemista. En kuitenkaan voi etukäteen tietää kumpi kuolisi ensin. Voinhan minä sairastua vaikka syöpään tai saada sydänkohtauksen. Silti minua vaivaa ajatus siitä, että jos hän kuolee monta vuotta ennen minua ja jään kituamaan itse surussa kunnes kuolo korjaa minutkin. Minun ei todellakaan pitäisi ajatella tätä. Oma elämäni on vasta alussa. Silti vaivaan itseäni näillä asioilla ja mielialani vaihtelee rajusti. Miksi en saa vain itseäni tajuamaan, että mentäisiin päivä kerrallaan, kun sitä ei voi tietää kuka kuolee milloinkin ja kestääkö suhde edes niin pitkään.
Jos katkaisen suhteen nyt tälläisen asian vuoksi, saatan katua sitä koko loppuelämäni ja kitua monta kymmentä vuotta. En löydä toista samanlaista miestä koskaan. Miksi silti mielessäni kummittelee ajatus siitä, että olisiko parempi katkaista suhde ja toivoa, että joskus kohtaisin nuoremman samankaltaisen miehen? Onko täällä muita jotka olisivat vastaavassa tilanteessa tai sellaisia jotka ovat asian saaneet itsensä kanssa käsiteltyä? Vaivaako ikäero koskaan ja jos on joskus vaivannut niin miten pitkään kesti ennen kuin lopetitte murehtimisen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tilaisuuteen pitää tarttua kun sellainen on suotu :)
Jos pidät hänestä niin anna palaa. Ei tulevaa kannata murehtia sitä ei tiedä miten onnellinen elämä teillä on edessä niin älä ihmeessä heitä sitä roskiin. Ja mitä tulee tuohon ikäero kysymykseen niin se riippuu aina siitä minkä ikäiseksi itse kukin itsensä tuntee. Syntymä ajalleen ihminen ei voi mitään vaan ihmisen todellinen ikä on siinä minkä ikäiseksi itse tuntee itsensä ja ihminenhän kaipaa juuri sen ikäistä seuraa. Itse olen 35 mutta tunnen itseni vasta noin 20 vuotiaaksi. Enkä voisi kuvitellakkaan seurustelevan yli 30 tai edes lähellä sitä ikää olevan kanssa. Vaan haen seuraa itseäni vähintään 10 vuotta nuoremmista.
Kaikki ei eläessään löydä sitä oikeaa. Kannattaa tarttua tilaisuuteen jos tuntuu siltä. Mielummin sitä vanhana muistelee niitä onnellisia hetkiä kuin käyttämättömiä mahdollisuuksia.