Olemme olleet tyttöystäväni kanssa yhdessä reilun kaksi vuotta.Emme asu yhdessä, mutta parisuhteemme on ollut tähän asti tiivis ja erittäin läheinen.
Nyt kun tyttöystäväni perhettä on kohdannut suru, olen yrittänyt olla tyttöystäväni tukena ja olkapäänä parhaani mukaan.Mutta ihmetyksekseni tyttöystäväni kuitenkin torjuu minut ja työntää minut pois;(
Mistä tämä voisi johtua?
Itse voisin kuvitella samassa tilanteessa tukeutuvani tyttöystävääni ja tarvitsevani häntä enemmän kuin koskaan.Tyttöystäväni ei kuitenkaan tunnu niin tekevän, vaan ihan päinvastoin.
Kellään kokemuksia tällaisesta ja neuvoja miten minun pitäisi toimia?
Nyt kun tyttöystäväni perhettä on kohdannut suru, olen yrittänyt olla tyttöystäväni tukena ja olkapäänä parhaani mukaan.Mutta ihmetyksekseni tyttöystäväni kuitenkin torjuu minut ja työntää minut pois;(
Mistä tämä voisi johtua?
Itse voisin kuvitella samassa tilanteessa tukeutuvani tyttöystävääni ja tarvitsevani häntä enemmän kuin koskaan.Tyttöystäväni ei kuitenkaan tunnu niin tekevän, vaan ihan päinvastoin.
Kellään kokemuksia tällaisesta ja neuvoja miten minun pitäisi toimia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
jokainen ottaa surun omalla tavallaa, et sä ny voi ittees ottaa jos se ei oo heti halaamassa ja nyyhkyttämässä sun olkapäätä vasten. Ehkä se tarvii nyt hetken käsitelläkseen surua ja menetystä. Pikkaisen tilaa annat, kyl se sitte antaa sun lohduttaa ja jakaa suruaan kun eka ite on sen alkuun käsitelly.
Äläkkä kuvittele ittees tollaiseen tilanteeseen jos siinä et oo ollu. Suru on jokaisen henkilökohtainen asia ja tuskin sillän tarvii alkaa mitää vertailuleikkejeä leikkii.
Annat sen nyt olla ja et tuputa ittees, kyl se tietää ett oot siinä sitten kun hän sua tarvii. Nyt sä koitat määrätä milloin hänen kuuluu ottaa sun apusi vastaan. Höllää otetta.
Suruaikaa on ollut jo jonkin aikaa ja sekin tietenkin on henkilökohtaista miten kauan se kestää.Tunnen kuitenkin itseni tarpeettomaksi kun tyttöystäväni ei tarvitse minua vieläkään.Ihan oikeassa olet, suru on jokaisen henkilökohtainen asia, enkä olekkaan "tuputtanut" itseäni tyttöystävälleni.Tuntuu kuitenkin kipeältä tyttöystäväni suru ja kun en pysty häntä lohduttamaan vaikka haluaisin.
Et kuitenkaan tunne tyttöystävääni, minä tunnen.Tämä on jotenkin outoa käytöstä häneltä, enkä osannut odottaa häneltä tällaista.Miten mahtaa olla tulevaisuudessa kun ikäviä asioita tapahtuu?Olenko häntä varten vain hyviä ja onnellisia tapahtumia varten?Miksen kelpaa olkapääksi ja lohduksi kun sitäkin varten kumppani on?
eli sä et ole niinkään sun tyttiksen käytöksestä vaan siitä ett sulla on paha olla ja sun tyttiksen pitäisi lohduttaa sua lohduttamalla itseään sulla. En mä tunnekkaan sun tyttistä mut mitä sä oikeen stressaat? Teillä on ollu ja on hyvä suhde ja läheinen, nyt vain jotain uudenlaista käytöstä joka johtuu yhdestä ihmismieltä eniten stressaavasta asiasta eli kuolemasta, ni sä alat heti itkee että sun tyttis ei osaa jakaa tunteitaa ja teillä menee nyt jatkossakin huonosti. Eiks toi ole vähän kohtuutonta.
Sä et kuulu jokaiseen tyttiksesi ajatukseesi, sekö sua pelottaa? Se että sä et tiedä kaikkea sun tyttiksen reagtioita uusiin asioihin saa sut liian levottomaksi. Etkö sä luota teidän suhteeseen sen verran että voit antaa hänen nyt tehdä tuo asia omalla tavallaan, varmaa hällekkin uusi asia ja jos sua vaivaa noin koko homma ni voithan sä kysyä ett onko kaikki hyvin, ja olet siinä jos tarvii.
Joko sä luotat teidän juttuun tai et, ei siinä sen monimuotoisempaa lähestymistä ole. Ehkä sun kannattaa nyt käyttää tää aika siihen ett käsittelet nää tunteesi ettet kestä kauheen hyvin jos sun tyttis ei reagoi asioihin niinku sä haluat tai sä tekisit ja opettelet pääsemään asian kanssa sinuiksi.
Tuskin voikaan olettaa "tuntevansa" toista suuren menetyksen kohdatessa. Läheisen ihmisen kuolema ei koskaan ole helppoa, kenellekään... Itse olen ollut vastaavassa tilanteessa, joten voin sanoa vain että anna aikaa surulle ja ole läsnä! Ei siitä asiasta tarvi koko ajan puhua, monesti muut asiat voivat olla sille toiselle pelastus. Kuolema puheenaiheena on arka, pelottava ja suuria tunteita herättävä. Paras apu sinulta on se että viet arkea tavalliseen tapaan eteenpäin ja kuuntelet silloin kun sen aika on. Tässä tapauksessa ei kannata odottaa mitään ennalta-ajateltua käytöstä
Olet hyvä kumppani, kun haluat lohduttaa rakastasi hänen surussaan.
Joskus on vain niin , että jotkut asiat täytyy saada työstää yksin läpi ja kun se on tehty, voi jakaa asiaa kumppanin kanssa.
Usein tuollaista on juuri silloin, kun surussa on paljon mennyttä surtavaa ajalta, jolloin sinä et vielä ollut tyttöystäväsi elämässä , ne on hänen muistojaan.
Tsemppiä ja älä ajattele, et tätämä suru ennakoi jotenkin tulevaa elämäänne , teidän yhteisiä juttuja.
Uskoisin asia ratkeaa, ole kärsivällinen ja läsnä..
Olen varma, ettei kyse ole siitä että olist tyttöystävällesi tärkeä vain "kivoja hetkiä varten".
Joskus surun mukanaan tuoma ahditus on sellaista että liika lohduttaminen esimerkiksi: halailu, kainalopailla, silittely, hellän säälivät puheet, lohturuoka, jne muu jatkuva lohtua tuova käyttäytyminen lisää vain ahdistusta. Tyttöystävällesi tulee tunne että nyt tulee surra ja sika lujaa.
Joskus surun käsittely ja siitä toipuminen onnistuu parhaiten niin, että saa ihan muuta ajateltavaa, ettei tarvitsisi kokoaika märehtiä sitä omaa paskaa fiilistä.
Mun neuvo: Anna tyttöystävällesi tilaa vähän hengitellä, olkaa vaikka ihan hiljaa ja koita itse olla mahdollisimman normaalisti. Kerro, että kuuntelet ja olet tukena jos h'nen tekee mieli jutella, mutta jätä se siihen. Sitten jatkat arkeasi kuten normaalisti, sillä usein tavallinen arki ja sen perustoiminnot ovat parasta terapiaa, eikä suinkaan se että kodista tulee sellainen surun temppeli, että siellä vaan pitäisi pohtia ja itkeä sitä suurta menetystä.
Mä oon samaa mieltä että yleensä kaikkeen kipeeseen kriisiin auttaa ihan normaalissa arjessa pysyminen.Mä en esimerkiksi ottanut mitään "toipumislomaa" töistä vaikka sitä duunista tyrkytettiin, kun mun läheinen kuoli.Mut sit aapeen ei kuiteskaan pitäis sillain yrittää väkisin olla normaali, olla vaan oma ittensä.Toki jättää bilettämiset sun muut riennot pois, vaikka ei olis tyttöystävän kans.Senkin tyttöystävä kuulee ettei toinen biletä, ni se tietää että se välittää ja elää sen surussa mukana.
Mäkään en tykkäis liika hempeilystä.Sen voi osoittaa muutenkin että on toisen tukena.
Älä tyrkytä liikaa tyttöystävälle tukeasi, ole ihan normaali oma itsesi ja anna tyttöystäväsi olla oma itsesi. Jos hän ei halua enempää lohdutusta, niin anna hänelle aikaa vaikka olla itsekseen jos hän haluaa. Joillakin surusta pääseminen voi olla helpompaa kun pysyy arjessa mukana ja tehdä ihan normaaleja asioita niin kuin aina. Jos taas tyttöystäväsi ei halua vetäytyä omaan rauhaan niin suo myös se hänelle. Jos hän haluaa tavata ystäviään ja vaikka lähteä bilettämään, niin anna mennä tai lähde itsekin mukaan.
Anna hänelle aikaa, voi olla, että hän työntää myös pois sinua läheltä sen takia, että kokee ettet ymmärrä menneitä asioita tai et tiedä niistä tarpeeksi ja siten et voi myöskään ymmärtää.
Aika auttaa, mutta pysy silti lähellä=)
Tällaiset tapaukset ovat vaikeita. Itse olen ollut se "uhri", joka olisi tarvinnut tukea, mutta työnsin avun antajat syrjään. Siinä tulee sellainen fiilis, että antakaa mun olla, ja te muut ette tiedä yhtään mitään mitä mielessäni liikkuu. Sitä vaan ajattelee, että mitä ihmeen jeesustelijoita on liikenteessä, ja mukamas luulee tuntevansa mun fiilikset.
Syrjäytin tukijoukkoni, ja esitin kovaa, että kyllä mä pärjään. Hyssyttelijät pois. No sitten ihan puskista, viisi vuotta tapahtuman jälkeen, sain herkkiskohtauksen. Koko ajan oli silmät vedessä, ja jos jokin seikka muistutti asiaa, taas likkaa vietiin. Puhuin tukiverkkoni kanssa purkauksestani ja itkupulteistani. Käskin heitä kertomaan kirjallisesti tapahtumasta, koska puhuminen oli ylitse pääsemätöntä. Sitten kun tavattiin, halattiin ja itkettiin ja se oli vähän kuin siinä. Helpotti tosi paljon tietää muiden ajatuksia tapahtuneesta.
Eli mitä mä tästä opin? Asioita pitäisi käsitellä kyseisten henkilöiden kanssa, joilla on suurinpiirtein samanlainen suhde menetettyyn henkilöön. Mun olisi aikoinaan pitänyt puhua verkostoni kanssa, mutta on se vaikeaa. Siksi on vaikeaa opastaa ketään tällaisessa tilanteessa, mutta puhuminen ennemmin tai myöhemmin auttaa.
Hyvin sanottu, "Aika auttaa, mutta pysy silti lähellä". Erityisen tärkeää olisi nyt kuunnella, ja saada tyttöystäväsi möykky aukeamaan. Se, joka saa sen aukeamaan, et välttämättä ole sinä, mutta toivottavasti joku. Se, että olet läsnä auttaa jo paljon. Mulla ei ollut sitä kädessä pitäjää, ja luulin, että mun vaikeudet oli unohdettu. Ei ne olleet unohtaneet, mutta hyvin ne sen piilossa pitivät.
Ymmärrystä ja voimia :)