Tilanteeni on tämä..olen lähi-äiti, ollut yksin jo muutamia vuosia..uusia kumppaneita ei ole ollut.
Minulla on miespuolinen ystävä ja meillä on aina ollut jotain välillämme. silloinkin kun molemmat tahoillamme olemme olleet parisuhteessa. jtn sähköä on aina ollut.. Itse aloin olemaan yhdessä lasteni isän kanssa 18-vuotiaana, olimme 9 v yhdessä.. ja ystävälläni on siinä välissä ollut enempi ja vähempi vakavia suhteita.. Ystäväni erosi kumppanistaan n.puoli vuotta sitten, syitä oli useita mutta päälimmäisenä kai se että kumppani halusi perustaa jo perheen, ystäväni ei. No, kun kerran olimme samassa paikassa, samaan aikaan ja kerrankin molemmat vapaina, niin tuli kokeiltua miltä se yhteinen läheisyys tuntuu ja hyvältähän se tuntui..juuri niinkuin olin aina ajatellutkin :) no sen jälkeen emme nähneet mutta juttelimme silloin tällöin puhelimessa, ei vaan keretty näkemään kun ei aikataulut osunut yksiin.
Kävikin niin että ystäväni ex-kumppani on ilmoittanut odottavansa lasta ja lapsi on tod. näk. ystäväni. Raskaus on aika alussa. Ensin ystäväni sanoi että no ilmeisesti olemme taas yhdessä ja jossain vaiheessa hyväksyi jo lapsen tulon ja oli suurin piirtein tilanteeseen tyytyväinen..
hyväksyin tilanteen sanomatta mitään vaikka harmitti todella paljon.. sitten kävi ilmi että nainen oli tehnyt tämän tahallaan, hankkiutunut siis raskaaksi. Toki ystävänikin olisi voinut asioistansa itsekin huolehtia mutta siis naisella itsellään on vain yksi päämäärä… kyllä sitten vähän kihisin mutta olen ollut hiljaa. Vähän aikaa sitten ystäväni alkoi soitella minulle useammin ja olemme puhuneet viikottain useita tunteja puhelimessa ja nähneet. Hän on puhunut siitä kuinka ei ole varma haluaako hän kuitenkaan jatkaa tämän tulevan äidin kanssa. Ei ole varma rakastaako, sanonut että tuskimpa olevat koko loppuelämää yhdessä jne. ja kuitenkin ilmeisesti olevat parisuhteessa.. Olen vain ollut hiljaa ja kehoittanut miettimään asiota tarkkaan ja esittänyt asioita puolin ja toisin..
Nyt ystäväni on aika suoraan sanonut että haluaisi olla minun kanssa..
sen että olisi vihdoinkin mahdollisuus olla yhdessä. Ja mietin että mitäköhän sitä tekisi..
Toisaalta itse eronneena ja äitinä ajattelen tulevaa lasta, että lapsi ansaitsee sen perheen ja sen että vanhemmat yrittäisivät edes olla yhdessä.
Toisaalta ajattelen lapsen äitiä joka ”pakotti” ystäväni isäksi (olettaen siis että lapsi on hänen mutta naisen tuntien, en usko että tämä valehtelisikaan) ja että hän ei kyllä ansaitse tätä maailman kilteintä ja ihaninta miestä.
Toisaalta vaakakupissa painaa myös minä itse. Kun tästä ystävästä kuitenkin välittää ja paljon ja tunteet ovat aina olleet samanlaiset ja molemminpuoleiset… että mitäpä jos meidän kuuluisi olla yhdessä mutta.. mitäpä jos jäänkin sitten yksin…mitäs jos ystävä palaa naisen luo, minä löydän jonkun ja silti nämä tunteet jatkuu ja taas menee tilaisuus ohi suun…
Yritän hillitä tunteitani koko ajan kovasti, sillä on kuitenkin se mahdollisuus että ystäväni aikoo olla lapsen äidin kanssa , että nämä hänen tunteet ovat niitä ohimeneviä epävarmuuden tunteita..En ole omista tunteistani paljoa puhunut etten hämmennä ystävääni enempää..
Ystävä on täällä käydessään tehnyt pieniä lähestymisyrityksiä joista olen kyllä kohteliaasti kieltäytynyt..siihen en kuitenkaan halua lähteä että olisin jollekkin se ”toinen nainen”..
On vaan niin vaikeaa..toisaalta tekisi mieli olla itsekäs, silläkin uhalla ettei suhteestamme tai sen kestävyydestä kuitenkaan voi olla täyttä varmuutta..toisaalta oma moraali ei anna periksi tässä lapsi-asiassa..
Osaako joku minua viisaampi sanoa jotain järkevää tässä asiassa.. Ystävien kanssa on vaikea saada mitään järkevää mielipidettä koska he ovat hieman puolueellisia ja sitä mieltä että tottakai yritämme koska olemme kuulemma "luodut toisillemme!"
Kirjoitin tänne silläkin uhalla että saan päälleni lastin mukavia nimiä ja kauniita sanoja :)
Minulla on miespuolinen ystävä ja meillä on aina ollut jotain välillämme. silloinkin kun molemmat tahoillamme olemme olleet parisuhteessa. jtn sähköä on aina ollut.. Itse aloin olemaan yhdessä lasteni isän kanssa 18-vuotiaana, olimme 9 v yhdessä.. ja ystävälläni on siinä välissä ollut enempi ja vähempi vakavia suhteita.. Ystäväni erosi kumppanistaan n.puoli vuotta sitten, syitä oli useita mutta päälimmäisenä kai se että kumppani halusi perustaa jo perheen, ystäväni ei. No, kun kerran olimme samassa paikassa, samaan aikaan ja kerrankin molemmat vapaina, niin tuli kokeiltua miltä se yhteinen läheisyys tuntuu ja hyvältähän se tuntui..juuri niinkuin olin aina ajatellutkin :) no sen jälkeen emme nähneet mutta juttelimme silloin tällöin puhelimessa, ei vaan keretty näkemään kun ei aikataulut osunut yksiin.
Kävikin niin että ystäväni ex-kumppani on ilmoittanut odottavansa lasta ja lapsi on tod. näk. ystäväni. Raskaus on aika alussa. Ensin ystäväni sanoi että no ilmeisesti olemme taas yhdessä ja jossain vaiheessa hyväksyi jo lapsen tulon ja oli suurin piirtein tilanteeseen tyytyväinen..
hyväksyin tilanteen sanomatta mitään vaikka harmitti todella paljon.. sitten kävi ilmi että nainen oli tehnyt tämän tahallaan, hankkiutunut siis raskaaksi. Toki ystävänikin olisi voinut asioistansa itsekin huolehtia mutta siis naisella itsellään on vain yksi päämäärä… kyllä sitten vähän kihisin mutta olen ollut hiljaa. Vähän aikaa sitten ystäväni alkoi soitella minulle useammin ja olemme puhuneet viikottain useita tunteja puhelimessa ja nähneet. Hän on puhunut siitä kuinka ei ole varma haluaako hän kuitenkaan jatkaa tämän tulevan äidin kanssa. Ei ole varma rakastaako, sanonut että tuskimpa olevat koko loppuelämää yhdessä jne. ja kuitenkin ilmeisesti olevat parisuhteessa.. Olen vain ollut hiljaa ja kehoittanut miettimään asiota tarkkaan ja esittänyt asioita puolin ja toisin..
Nyt ystäväni on aika suoraan sanonut että haluaisi olla minun kanssa..
sen että olisi vihdoinkin mahdollisuus olla yhdessä. Ja mietin että mitäköhän sitä tekisi..
Toisaalta itse eronneena ja äitinä ajattelen tulevaa lasta, että lapsi ansaitsee sen perheen ja sen että vanhemmat yrittäisivät edes olla yhdessä.
Toisaalta ajattelen lapsen äitiä joka ”pakotti” ystäväni isäksi (olettaen siis että lapsi on hänen mutta naisen tuntien, en usko että tämä valehtelisikaan) ja että hän ei kyllä ansaitse tätä maailman kilteintä ja ihaninta miestä.
Toisaalta vaakakupissa painaa myös minä itse. Kun tästä ystävästä kuitenkin välittää ja paljon ja tunteet ovat aina olleet samanlaiset ja molemminpuoleiset… että mitäpä jos meidän kuuluisi olla yhdessä mutta.. mitäpä jos jäänkin sitten yksin…mitäs jos ystävä palaa naisen luo, minä löydän jonkun ja silti nämä tunteet jatkuu ja taas menee tilaisuus ohi suun…
Yritän hillitä tunteitani koko ajan kovasti, sillä on kuitenkin se mahdollisuus että ystäväni aikoo olla lapsen äidin kanssa , että nämä hänen tunteet ovat niitä ohimeneviä epävarmuuden tunteita..En ole omista tunteistani paljoa puhunut etten hämmennä ystävääni enempää..
Ystävä on täällä käydessään tehnyt pieniä lähestymisyrityksiä joista olen kyllä kohteliaasti kieltäytynyt..siihen en kuitenkaan halua lähteä että olisin jollekkin se ”toinen nainen”..
On vaan niin vaikeaa..toisaalta tekisi mieli olla itsekäs, silläkin uhalla ettei suhteestamme tai sen kestävyydestä kuitenkaan voi olla täyttä varmuutta..toisaalta oma moraali ei anna periksi tässä lapsi-asiassa..
Osaako joku minua viisaampi sanoa jotain järkevää tässä asiassa.. Ystävien kanssa on vaikea saada mitään järkevää mielipidettä koska he ovat hieman puolueellisia ja sitä mieltä että tottakai yritämme koska olemme kuulemma "luodut toisillemme!"
Kirjoitin tänne silläkin uhalla että saan päälleni lastin mukavia nimiä ja kauniita sanoja :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Yhden vanhemman perheiden liiton sivustoilla löytyy ehkä apua, tukea ja neuvoja, sekä järjestöjen tietoa eri paikkakunnilla.
Tutustu sivustoihin ja aiheisiin
Tämä linkki on järjestön etusisvulle.
Toivottavsti tästä löytyy apua ja hyötyä
http://www.yvpl.fi/index.php
-------------
Ei ystäväsi kannata "ex" naisensa kanssa olla vain lapsen takia, lapsikin vaistoaa jos perheessä ei ole rakkautta vaan ollaan yhdessä vaan "pakosta" ja tuollaisessa tilanteessa se ero olisi kuitenkin suurella todennäköisyydellä joskus edessä, ja oikeasti vanhempien ero on aina sille lapselle vaikeampaa mitä isompi hän on.
Itse kehottaisin ystävääsi jatkamaan elämää, toki tulevaa lastaan unohtamatta, hän pystyisi silti olemaan tälle lapselle rakastava ja läheinen isä vaikka ei lapsen kanssa asuisikaan.
Jos teillä nyt on tunteita toisianne kohtaan niin miksi ette yrittäisi? kyllä siinä jotenkin tarvii olla kohtalolla sormet pelissä jos jo näinkin monta vuotta olette toisistanne "haaveilleet" :) Ja hei, kerran täällä eletään.... ei se ota jos ei annakkaan, rohkeasti kokeilemaan vaan miltä tuntuu "seurustelu" tämän ystäväsi kanssa, eipä jää sitten harmittamaan kumpaakaan että miksi ei yritetty :) Puhukaa myös avoimesti siitä miten hän aikoo tämän tulevan lapsen kanssa toimia sekä kerro hänelle rohkeasti omista noista peloistasi, avoimuus on todella tärkeää suhteelle. Ja jos tämä "eksä" nyt alkaa tekemään kiusaa tälle ystävällesi lapsen avulla koska tämä haluaa jatkaa elämää, niin älkää menkö leikkiin mukaan vaan laitatte kovan kovaa vastaan ja heti yhteys lastenvalvojaan joka voi auttaa!