kun täällä on ollut puhetta eroista, palaamisista yhteen, paussin pitämisestä, kahden (tai useammman) rakastamisesta yht'aikaa, ystävään rakastumisesta, ja kaikkea.
Kuinka kauan te olette odottaneet elämäntoverianne, itsensäetsimis-/harha-/,,,retkiltä?
Kuinka kauan teitä, varttumistanne, itsenne löytämistä on jaksettu vuotella?
Kertomuksia, meille kaikille elämiemme eteenpäinviemiseksi. Kuinka kaikki kävikään niin?
Kuinka kauan te olette odottaneet elämäntoverianne, itsensäetsimis-/harha-/,,,retkiltä?
Kuinka kauan teitä, varttumistanne, itsenne löytämistä on jaksettu vuotella?
Kertomuksia, meille kaikille elämiemme eteenpäinviemiseksi. Kuinka kaikki kävikään niin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
En ole odottanut, enkä odota - päivääkään.
Näin siksi, että tuollaiset "tarviin vähän välimatkaa" sepitykset ovat vain tekosyitä sille että harva haluaa erota kumppanistaan niin "kylmästi", vaan ikään kuin kuvittelee toisen puolesta että sellainen pehmeämpi (?)eroaminen olisi tälle toiselle mukavampaa.
Ettei se ero tästä toisesta johdu, vaan tämä jättäjä "etsii itseään" - HAH
Ikivanha jättämiskikka jota käytin usein, suomennettuna: jättäjä kääntää asian niin päin että jätetty (muka!) ansaitsee parempaa kuin mitä hänellä on tarjota...käänteispsykologiaa...jää JÄTTÄJÄLLE parempi mieli...
Aivan samaa mieltä minäkin. Miksi tuhlaisin tunteitani ja aikaani henkilöön, joka on parhaimmillaankin tunteistaan hyvin epävarma? Ajattelen itse, että ansaitsen enemmän ja parempaa. Siksi nollatoleranssi näitä haahuilijoita kohtaan. Itseään voi etsiä suhteessakin ja toimivassa suhteessa on aina varaa omaan rauhaan ja tilaan sitä varten; ei sen takia tarvitse mihinkään lähteä hyppimään.
Nämä itsensä etsimis- ja muut selitykset ovat todellakin usein vain peittely-yrityksiä. Luulenpa, että jotkut yrittävät myös jättää ikäänkuin takaoven auki siltä varalta, että alkaa kaduttaa. Kun ei suoraan lopeta, voi aina yrittää takaisin "itsensä löydettyään". Pidän enemmän reilusta menosta - kerrottakoon suoraan, ettei enää huvita tai tunteet eivät pala ja siitä sitten omille teille molemmat. Koskee siis myös itseäni.
Varmaan olette kokeneempia realisteja kuin minä. Mutta minun tapauksessani ajattelupaussit ovat olleet tarpeen ja toimineet selkeyttävästi ja lähentävästi. Olen sikäli ollut onnekas, että on riidelty (siis tosissaan) kummankin pitkäaikaisen kumppanin kanssa vain harvoin, mutta silloin niin, että "menköön jos niikseen on". Kiukun mentyä alkaa suhdetta eritellä viileästi, sitten kaipaus ja hyvät puolet voittavat, niitä hyviä on sentään ollut enemmän. Molemmilla on käynyt sama prosessi, yhteen on palattu taas pikkuisen viisaampina ja rauhallisempina.
Pettäminen on eri juttu, siitä on varmasti vaikea toipua. Viimeisen pikkukinan jälkeen ensimmäinen exä yllättäen halusi ilmeisesti löytää paremman ja kai sitten löysikin. Horjui tosin sen uutensa kanssa ja olisin hyväksynyt takaisin vielä kerran (noin 3 kk:n päästä), muttei enää sen jälkeen ikinä. Vuosien mentyä hän katuu kovasti yms. ja haluaisi takaisin, ei käy, en luota. Mutta kaverina ja ystävänä hän on maanmainio, vain harvan kanssa meikäläisellä synkkaa yhtä hyvin.
Voihan ihminen tajuta, ettei yksinkertaisesti riitä toiselle. Turha sitä on sitten jäädä odottelemaan kenenkään varttumista tai itsensälöytämistä.
Viikon odottelin exäni valintaa minun ja toisen välillä, sitten tajusin että itseänihän minä siinä eniten satutan siinä missä toinen samalla seilaa vapaasti minun ja toisen välillä. Ei onnistunut enää sen valaistumisen jälkeen ja annoin kenkää. Helppoa se ei todellakaan ollut kun takana oli monivuotinen suhde, mutta kun luottamus oli jo mennyt eikä toinen suostunut edes puhumaan asiasta niin oman mielenterveyden takia oli parempi viheltää peli poikki ja kantaa itsensä ja omat tavarat uuteen osoitteeseen.
Jos en oppinut muuta niin ainakin sen että odottelemaan en ala jatkossakaan, ja yritän elää niin että kukaan ei joudu odottelemaan minua. Se kun on aika syvältä, ainakin minusta.
Niin,sitä kestää välillä kauemmin "herätä" Ruususen unesta, ja kuvitella että niin kauan kun on elämää,on toivoa.Itse elättelin nämä kaksi kuukautta että hän palaisi takaisin,mutta turhaan.
Tunteista en tietysti vielä pääse eroon, ja kaikki käytännönasiat on vielä tekemättä, tiedän että se pahin on vielä edessä.Onneksi alkaa nyt kesäloma, ja pääsen mökille keräämään voimia, ja yritän saada itsetuntoni takaisin.
...onnellista loppua. Ikävä, että kävi näin. Mutta näin siinä useimmiten taitaa käydä, niin minulle kuin muillekin. Olet kuitenkin tehnyt parhaasi. Ole itsellesi armollinen, kuulostaa juhlavalta, tarkoitan vain, että älä soimaa itseäsi maanrakoon, sitähän me aina tehdään aivan liiaksi. Suhteissa on kaksi osapuolta (vähintään), kaksi mukavaa ja vajaata ihmistä. Vain ihmisiä. Ole hyvä itsellesi, hemmottele ja anna muiden hemmotella sinua. Kyllä tuosta selviää, vaikka koville ottaa. Ehkä tämäkin käänne on pitkällä tähtäyksellä tarpeen, eihän sitä tiedä, mitä hyvää elämä vielä tuo.
Odotin päälle neljä kuukautta. Kyse oli hänen itsensäetsimisprojektista. Siitä noin kaksi kuukautta hän käsittääkseni pohti, onko hän bi-seksuaali vai hetero. Toiset kaksi kuukautta hän pohti uskaltaisiko hän elää lesbona. (Aivan)
Minä lopetin odottamasta. Hän ei koskaan lopettanut rakastamasta minua, mutta päätti elää heteroelämää, vaikkei edes halua miestä (hänellä on nyt mies). Hän elää kulissiheteroutta, fantasioi minua ja kaipaa minua, sanoo rakastavansa minua edelleen.
Minun rakkauteni häntä kohtaan sammui pikku hiljaa. Mutta, olen kuitenkin iloinen siitä, että odotin häntä niinkin pitkään (vaikka se sattui minuun helvetillisesti), sillä itse ainakin tiesin antaneeni hänelle mahdollisuuden. Jälkeen päin ymmärsin myös sen, että enempää aikaa minun ei olisi hänelle kannattanutkaan antaa: tavallaan hän oli jo tehnyt päätöksensä alistua sosiaalisiin paineisiin, vaikka taistelikin tosissaan tämän asian kanssa pitkään.
Mutta, se sattui. Elämäni hirvittävimmät neljä kuukautta ja risat.