Täällä on paljon tarinoita ja kerrotaan ongelmia sekä pyydetään niihin apua. Haluan kuitenkin kertoa oman tarinani joka on hieman erilainen..oikeastaan aika paljonkin.
Tapasin tyypin samassa koulussa jota itse käyn. En alussa ollut juurikaan kiinnostunut kyseisestä henkilöstä, mutta jokin siinä kuitenkin veti puoleensa. Ajattelin välillä vain jättäväni jutun siihen ja ollaan ystäviä niin kuin siihekin asti tai sitten ei sitäkään. Kuitenkaan en pystynyt jättämään juttua siihen vaan aloimme nähdä useammin. Tunteeni kehittyi ja vahvistuivat tätä tyyppiä kohtaan mutten kuitenkaan lämminnyt tälle tyypille täysin. Kuitenkin tuli eteen se päivä jolloin tämä henkilö suuteli minua, olimme enemmän yhdessä. Alitajuntaisesti tulin aina tämän henkilön luokse vaikka en erityisesti pitänytkään siitä. Aika kuluin ja juttu jatkui, hän rakastui ja niin tein minäkin. Se ei ollut helppoa sillä aikasemmat suhteeni eivät ole olleet kovin kehuttavia, hyväksi käyttöä, raiskaus, pettämistä (miesten osalta ei minun)..mutta koskaan en kyennyt lähtemään pois. Kun sitten viimeinen jätti minut oli luottamus mennyt. Jäi vain kaipuu siitä miltä tuntuu olla hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin olen. Kuka haluaa minut, ei sitä mitä minulta saa tai luulee saavansa tai miten sen nyt muotoilisi, no kai sen ymmärtää.
Olin sitoumiskammoinen, hyvin sitoutumiskammoinen..ahdistuin jo ajatuksestakin
Mutta aika kuluin ja jotenkin me vain päädyimme yhteen, en tiedä oliko siinä kohtalon sormet pelissä vai mikä meitä ohjasi mutta näin kävi..
Pitkästä aikaa kykenen olemaan jälleen onnellinen. Tämän henkilön kanssa ja hänen ansiostaan. Jotenkin luottamus rakentunut välillemme ja rakkaus. Näemme aina kun voimme, joka päivä..lähes joka päivä, lähes joka yö nukumme yhdessä. Yksin ei enää osaa olla, on tottunut siihen että toinen on lähellä, yksin ei pysty nukkumaan silloin on liian kylmä ja niin tyhjää. Ei voi elää ilman toista.
Ilman ongelmia ei kuitenkaan ole selvinnyt, emme me riitele mutta omat sisäiset demonit vaivaavat ja kalvavat mieltä. Menneisyydellä on siltikin osansa sillä en pysty unohtamaan mitä kaikkea olen kokenut. En vain pysty siihen, ei pysty unohtamaan tai hyväksymään sitä että se on mennyttä. Onneksi en ole yksin enää, on joku joka ymmärtää ja tukee.
En osaa ymmärtää myöskään sitä että miten toista voikaan rakastaa nii paljon että se sattuu, revin itseni kappaleiksi mielikuvilla että menetän sen jota eniten täällä rakastan. Ainoan syyn elää. Pelkään niin paljon että joudun taas kokemaan menetyksen, tiedän että hän ei jätä minua - hänelläkin on ollut huonoa onnea rakkauden kanssa ennen eikä halua sen toistuvan. Mutta jos käykin niin että kun hän aamulla lähtee töihin ei hän enää illalla tulekaan takaisin, sitä minä pelkään että sattuu jotain, en tiedä pystyisinkö jatkamaan elämää jos niin kävisi että kuolema käy visiitillä. Kuulostan kai vainoharhaiselta mutten voi sille mitään.
Sisäisistä demoneista huolimatta olen onnellisempi kuin koskaan ennen.. Me olemme löytäneet sen mitä olemme aina etsineet...
Tapasin tyypin samassa koulussa jota itse käyn. En alussa ollut juurikaan kiinnostunut kyseisestä henkilöstä, mutta jokin siinä kuitenkin veti puoleensa. Ajattelin välillä vain jättäväni jutun siihen ja ollaan ystäviä niin kuin siihekin asti tai sitten ei sitäkään. Kuitenkaan en pystynyt jättämään juttua siihen vaan aloimme nähdä useammin. Tunteeni kehittyi ja vahvistuivat tätä tyyppiä kohtaan mutten kuitenkaan lämminnyt tälle tyypille täysin. Kuitenkin tuli eteen se päivä jolloin tämä henkilö suuteli minua, olimme enemmän yhdessä. Alitajuntaisesti tulin aina tämän henkilön luokse vaikka en erityisesti pitänytkään siitä. Aika kuluin ja juttu jatkui, hän rakastui ja niin tein minäkin. Se ei ollut helppoa sillä aikasemmat suhteeni eivät ole olleet kovin kehuttavia, hyväksi käyttöä, raiskaus, pettämistä (miesten osalta ei minun)..mutta koskaan en kyennyt lähtemään pois. Kun sitten viimeinen jätti minut oli luottamus mennyt. Jäi vain kaipuu siitä miltä tuntuu olla hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin olen. Kuka haluaa minut, ei sitä mitä minulta saa tai luulee saavansa tai miten sen nyt muotoilisi, no kai sen ymmärtää.
Olin sitoumiskammoinen, hyvin sitoutumiskammoinen..ahdistuin jo ajatuksestakin
Mutta aika kuluin ja jotenkin me vain päädyimme yhteen, en tiedä oliko siinä kohtalon sormet pelissä vai mikä meitä ohjasi mutta näin kävi..
Pitkästä aikaa kykenen olemaan jälleen onnellinen. Tämän henkilön kanssa ja hänen ansiostaan. Jotenkin luottamus rakentunut välillemme ja rakkaus. Näemme aina kun voimme, joka päivä..lähes joka päivä, lähes joka yö nukumme yhdessä. Yksin ei enää osaa olla, on tottunut siihen että toinen on lähellä, yksin ei pysty nukkumaan silloin on liian kylmä ja niin tyhjää. Ei voi elää ilman toista.
Ilman ongelmia ei kuitenkaan ole selvinnyt, emme me riitele mutta omat sisäiset demonit vaivaavat ja kalvavat mieltä. Menneisyydellä on siltikin osansa sillä en pysty unohtamaan mitä kaikkea olen kokenut. En vain pysty siihen, ei pysty unohtamaan tai hyväksymään sitä että se on mennyttä. Onneksi en ole yksin enää, on joku joka ymmärtää ja tukee.
En osaa ymmärtää myöskään sitä että miten toista voikaan rakastaa nii paljon että se sattuu, revin itseni kappaleiksi mielikuvilla että menetän sen jota eniten täällä rakastan. Ainoan syyn elää. Pelkään niin paljon että joudun taas kokemaan menetyksen, tiedän että hän ei jätä minua - hänelläkin on ollut huonoa onnea rakkauden kanssa ennen eikä halua sen toistuvan. Mutta jos käykin niin että kun hän aamulla lähtee töihin ei hän enää illalla tulekaan takaisin, sitä minä pelkään että sattuu jotain, en tiedä pystyisinkö jatkamaan elämää jos niin kävisi että kuolema käy visiitillä. Kuulostan kai vainoharhaiselta mutten voi sille mitään.
Sisäisistä demoneista huolimatta olen onnellisempi kuin koskaan ennen.. Me olemme löytäneet sen mitä olemme aina etsineet...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei. Mulla on kanssa sama "ongelma". tai siis Rakastan miestäni suunnattomasti, ja aina ku ollaan erossa tuntuu et olisin ihan yksin, sillä mieheni on osa minua. Pelkään suunnattomsati että hänelle käy jotain, en selviäisi siitä koskaan. Mutta ei kannata pelätä, vaan nauttia elämästä vieläkun voi (:
Niin siinä täytyy tehdä :)
kiitos sinulle :) , tiedän ainakin nyt etten ole ainut jolla on samantapainen pelko..
No eipä tuo nyt niin kovin erikoista ja erilaista ollut, mutta onhan se tämän foorumin ylettömästä älinästä erillään.
..pelkään kuollakseni,että kun kultani aamulla lähtee töihin,hän ei palaakkaan takaisin...
Että jotain sattuu...
Tämän vuoksi tahtoisin olla koko ajan hänen lähellään,jos jotain sattuisi,se sattuisi meille molemmille,sitten ei enää tarvitsisi miettiä,mitenkä pääsen yli...
Mutta voimia sinullekkin!!!!:)
Täytyy vaan uskoa,ettei mitään käy :)