Minulla on pian 13 vuotta täyttävä poika. Hän on
aina ollut lahjakas koulussa, vaikkei pistä
tikkua ristiin läksyjen tekemisessä tai kokeisiin
valmistautumisessa. Hänellä on usein "hällä
väliä" -asenne miltei kaikkiin asioihin. Huone on
aina kuin pyörremyrskyn jäljiltä, roskat
heitetään lattialle, ei roskikseen. Ainoat asiat
mitkä häntä kiinnostavat, ovat jalkapallo ja
tietokonepelit sekä television töllöttäminen.
Nykyisin tulee riitaa melkein joka asiasta, koska
minua ja miestäni ottaa aivoon hänen piittaamaton
asenteensa ympäröivään maailmaan. Meillä on ns.
uusperhe, ja isänsä kanssa hän ei ole ollut
tekemisissä vuosikausiin (isä on parantumaton
juoppo). Olen viettänyt unettomia öitä synkkien
ajatusteni kanssa, jotka koskevat poikaani. Olen
hänestä huolissani, ja toisaalta hänen
käytöksensä ärsyttää ja huudan hänelle
jatkuvasti. Mistä voimia jaksaa?
aina ollut lahjakas koulussa, vaikkei pistä
tikkua ristiin läksyjen tekemisessä tai kokeisiin
valmistautumisessa. Hänellä on usein "hällä
väliä" -asenne miltei kaikkiin asioihin. Huone on
aina kuin pyörremyrskyn jäljiltä, roskat
heitetään lattialle, ei roskikseen. Ainoat asiat
mitkä häntä kiinnostavat, ovat jalkapallo ja
tietokonepelit sekä television töllöttäminen.
Nykyisin tulee riitaa melkein joka asiasta, koska
minua ja miestäni ottaa aivoon hänen piittaamaton
asenteensa ympäröivään maailmaan. Meillä on ns.
uusperhe, ja isänsä kanssa hän ei ole ollut
tekemisissä vuosikausiin (isä on parantumaton
juoppo). Olen viettänyt unettomia öitä synkkien
ajatusteni kanssa, jotka koskevat poikaani. Olen
hänestä huolissani, ja toisaalta hänen
käytöksensä ärsyttää ja huudan hänelle
jatkuvasti. Mistä voimia jaksaa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
hei!Minulla on 3 poikaa,joista vanhin on 13-
vuotias.Olen huomannut,että ensimmäinen lapsi on
aina "koekappale".Meillä poika on vuosisadan
lahjakkuus mitä tulee huoneen tai itsensä siistnä
pitoon eli ei onnistu sitten millään."Käskyn"
antaminen vaatii aina valvontaa ja melkein pitää
seisoa vieressä,että poika pesee
esim.hampaat.Mutta se on rakkautta ja poika kokee
sen myös sellaisena(olen kuullut kun kertoo
meistä vanhemmistaan kavereilleen).Se,että
jaksamme vahtia tällaisissa pikkuasioissa on
tehnyt sen,että esim.kotiintuloaikoja ei ole
koskaan edes kyseenalaistettu ja meillä saa olla
yökavereita yms.Rakkaus on koettelemista.Älä
murehdi huutamistasi.Kun olet rauhoittunut
suukottele ja rutista poikaasi ja kerro,että
menetit hermosi,mutta älä syyllistä poikaasi.Ei
se ole pojan vika.Voimia.
Tuli mieleeni lukiessani viestiäsi, että onko
moinen huomion hakemista?
Jos poikaa kiinnostaa jalkapallo, kiinnostaako
vanhempia käydä katsomassa harjoituksia ja pelejä?
Vaikka poika on "jo" 13-vuotias on hän kuitenkin
niin pieni poika, että vanhempien näkeminen
kentän reunalla olisi varmasti mieluista. En
tietenkään tarkoita ettetkö rakastaisi lastasi
vaan oletko oikeasti, rehellisesti kiinnostunut
häntä kiinnostavista asioista.
Televisiotakin voi katsoa yhdessä.
Varmasti poikaa rasittaa oman isän juoppous,
joten isäpuolelle olisi paljon käyttöä. Jos
perheessä yksikin juo, kaikki ovat alkoholisteja.
Kiinnostaako isäpuolta poika ja pojan tekemiset?
Omasta kokemuksestani voin kertoa, että ollessani
pikkupoika halusin pelata jääkiekkoa. Pelasinkin,
mutta kertaakaan ei vanhempani vieneet minua
hallille, nähneet harjoituksiani tai pelejäni.
Isäni kuoltua sain myöhemmin isäpuolen. Hänkään
ei hallille tullut. Lopetin.
Oletko pelannut poikasi kanssa tietokonepelejä?
Jos et, syyksi ei riitä että et osaa tai et ehdi.
Pojallasi voisi olla hyvinkin hauskaa katsella
pelaamistasi.
"Hällä-väliä"-asenne on vaarallisen tarttuva.
Aitoa kiinnostusta ei voi esittää. Sitä joko on
tai ei ole.
Totta kai rakastan lastani yli kaiken. Ja olen
ollut siellä kentän laidallakin kun olen
pystynyt. Mutta kieltämättä välillä on vaikea
näyttää sitä rakkautta kun tulee vaan kinasteltua
aiheesta kuin aiheesta. Mutta kyllä minä joka
päivä hänelle kerron että rakastan häntä. Olen
vain niin herkkä ihminen että en haluaisi olevan
minkään näköistä epäsopua perheessämme.
Lapsen "isäpuoli" ei kovin paljon vietä aikaa
vanhemman poikani kanssa, eivät kuulemma
ole "samalta planeetalta". En voi todellakaan
häntä siihen pakottaakaan. Mutta kyllä hän
huolehtii kiitettävästi kuitenkin.
...joka päivä hokea rakastavansa, kyllä lapsi sen
tietää ja huomaa muutenkin.
Jos isäpuoli ei ole "samalta planeetalta"
ihmettelen suuresti miten olet sellaisen miehen
matkaan lähtenyt. Jos ryhtyy isäpuoleksi on syytä
muuttaa samalle planeetalle kuin muukin perhe.
Hänhän se uutena ihmisenä on mukaan tullut,
hänenkin on syytä sopeutua.
En epäillyt lapsena sitä rakastettiinko minua vai
ei, mutta sen tiedän, että jos sitä olisi minulle
päivittäin hoettu olisin saattanut miettiä mikä
on pielessä.
Amerikkalaisten "I love you" on vain heidän tapa.
Me suomalaiset olemme onneksi erilaisia siinä
suhteessa. Epäsopukin kuuluu normaaliin elämään,
mutta mies joka ei ole kiinnostunut isänä
olemisesta ei kuulu. Hän on kieltämättä vaikeassa
paikassa, mutta surkeaa on kun pojalla voisi olla
parikin isää, oikea ja puolikas, nyt ei ole
kumpaakaan.
Mietippä mitä poika isäpuolestaan ajattelee ja
kysyyköhän hän koskaan itseltään, että mitä
ihmettä tuo mies meillä tekee.
Sinulla on uusi mies, uudella miehellä on sinut.
Mitä jäi pojalle???
En yhtään ihmettele, ettei poikaa kiinnosta sinun
ja kelvottoman isäpuolen asiat, sympatiani ovat
hänen puolellaan, toimisin todennäköisesti itse
samoin.
juttelemalla ja vielä kerran juttelemalla. 12v.
tytön äitinä vähän samassa tilanteessa kuin sinä
(paitsi että avomies on todella rakastava
isäpuoli)voin kertoa että perheenjäsenten kesken
pidetyt juttelutuokiot on todella arvokkaita ja
kannattavia asioita. Asiat selviää, suurin osa
ainakin. Myös yhteiset harrastukset ja
kiinnostuksen aiheet ovat olleet rakentava voima.
Rakkaudella asetetut tiukat rajat luovat myös
yhteishenkeä. "Kun me vanhemmat emme juo emmekä
polta ja olemme kunnollisia, niin odotamme
sinultakin sitä ja tätä.." olemme sanoneet. Kyllä
hermot saakin välillä menettää, eihän lapsen
edessä tarvitse esittää jotain supervanhempaa.
Sehän on vaan hyvä että lapsi näkee, että hänen
ärsyttävä käytös voi loukata.
Liian huolehtivainen äitikin voi ärsyttää tuon
ikäistä poikaa. Jos piittaamattomuus on
laiskuutta niin se ei ole vaarallista, jos taasen
piittaamattomuus on myötäelämisen kyvyn puutetta
niin sitten voi ammatti apu olla tarpeen. Vaikka
itse olisit hyvin touhukas ja sosiaalinen, niin
poikasi voi olla toisenlainen ja kunnioita häntä
sellaisena kuin hän on.
Josko löydät jonkin konstin, niin kerrothan. Siis
siihen miten lasten kanssa saa hermonsa
pitämään..Hermostun välillä aivan syyttä suotta.
Ja varsinkin siitä, kun huone on kuin
kaatopaikka. Ja poika osaa jo luvata, että kyllä
mä kohta....eikä vielä parin päivän päästäkään
ole vahtimatta mitään tapahtunut. Välistä se
menee siihen, että kaverin luokse ei lähdetä,
ennen kuin hune on siivottu...Silloin tulee
kiukuttelua toisinkin päin. "miks aina
sillon..." "No siks kun ei koskaan muulloin..."
Poika on muuten yleisesti ottaen suht. "kiltti",
mutta mitään käskyjä ei hyväksy ilman että ne
perustellaan. Jos sanot, että usko nyt kerrankin
ilman selitystä, niin vastauksena on jotain, että
joo,joo kyllä mä tiedän, että lasten pitää
totella aikuisia..jne.. Tai sitten miks sä saat
tehdä mitä vaan ja mä en mitään. Me on aina
puhuttu asiat halki, mutta kun ihan joka
pikkuasiaa ei jaksaisi joka kerta selvittää
perinpohjin...