TUNTEET EIVÄT UUVUTA VAAN TEESKENTELY
Mahdollisuus olla tosi ja tuntea omat tunteensa voimaannuttaa, ei uuvuta. Uupumus, stressi, sairastuminen alkaa vaatimuksesta olla epätosi.
Uupumusta ei aiheuta omien todellisten tunteiden näyttäminen vaan tunteiden teeskentely. Valitettavasti juuri tuntemisen esim. myötätunnon puutetta ja sitä, ettei samaistu asiakkaaseen pidetään nykyisin ammatillisuuden merkkinä. Tunneperäisestä osallistumisesta asiakkaan elämään ja empatian tuntemisesta varoitellaan jo sosiaalialan oppilaitoksissa. Tässä ammatillisuuden harhassa on sekä työntekijöiden että heidän asiakkaidensa lisääntyvien sairaslomien syy.
Ihminen ei masennu ja uuvu siitä, että tuntee surua, tuskaa, myötätuntoa tai että pystyy kuvittelemaan itsensä toisen asemaan tai herkistyy toisen tunteille. Tai siitä, että laittaa itsensä likoon ja tekee töitä koko persoonallaan.
Ihmiset uupuvat siitä, että heitä kielletään ( joko itse tai muut) olemasta tosia ja tuntemasta. Jatkuva omien todellisten tunteiden kieltäminen ja piilottaminen ja pinnistely valheellisessa roolissa uuvuttaa ja ajaa sairaslomalle.
Uskon, että juuri tästä on kyse kun puhutaan ammattiauttajien stressistä, uupumisesta ja masentumisesta. Teflonroolissa pinnistely ja keinotekoinen "ammatillisuus " uuvuttaa, ei aito suru tai tuska itsesta tai asiakkaasta. Uupumusta lisää edelleen harhaisen ammatillisuuden joukkopresentaatio; ryhmämuotoinen pakko esittää valheellista ammattilaisuutta ja asiantuntijuutta moniammatillisissa työryhmissä. Valheellisessa joukossa tiivistyy paitsi tyhmyys- myös uupumus.
Ammattiauttajat; vapauttakaa itsenne harhaisen ammatillisuuden kahleista- tuntemaan ja olemaan tosia- itsellenne ja toisillenne!
Ammatillisuus ja asiantuntijuus eivät pääty omien tunteiden tunnustamiseen tai tuntemiseen- ammatillisuus ja asiantuntijuus alkavat siitä!
Mahdollisuus olla tosi ja tuntea omat tunteensa voimaannuttaa, ei uuvuta. Uupumus, stressi, sairastuminen alkaa vaatimuksesta olla epätosi.
Uupumusta ei aiheuta omien todellisten tunteiden näyttäminen vaan tunteiden teeskentely. Valitettavasti juuri tuntemisen esim. myötätunnon puutetta ja sitä, ettei samaistu asiakkaaseen pidetään nykyisin ammatillisuuden merkkinä. Tunneperäisestä osallistumisesta asiakkaan elämään ja empatian tuntemisesta varoitellaan jo sosiaalialan oppilaitoksissa. Tässä ammatillisuuden harhassa on sekä työntekijöiden että heidän asiakkaidensa lisääntyvien sairaslomien syy.
Ihminen ei masennu ja uuvu siitä, että tuntee surua, tuskaa, myötätuntoa tai että pystyy kuvittelemaan itsensä toisen asemaan tai herkistyy toisen tunteille. Tai siitä, että laittaa itsensä likoon ja tekee töitä koko persoonallaan.
Ihmiset uupuvat siitä, että heitä kielletään ( joko itse tai muut) olemasta tosia ja tuntemasta. Jatkuva omien todellisten tunteiden kieltäminen ja piilottaminen ja pinnistely valheellisessa roolissa uuvuttaa ja ajaa sairaslomalle.
Uskon, että juuri tästä on kyse kun puhutaan ammattiauttajien stressistä, uupumisesta ja masentumisesta. Teflonroolissa pinnistely ja keinotekoinen "ammatillisuus " uuvuttaa, ei aito suru tai tuska itsesta tai asiakkaasta. Uupumusta lisää edelleen harhaisen ammatillisuuden joukkopresentaatio; ryhmämuotoinen pakko esittää valheellista ammattilaisuutta ja asiantuntijuutta moniammatillisissa työryhmissä. Valheellisessa joukossa tiivistyy paitsi tyhmyys- myös uupumus.
Ammattiauttajat; vapauttakaa itsenne harhaisen ammatillisuuden kahleista- tuntemaan ja olemaan tosia- itsellenne ja toisillenne!
Ammatillisuus ja asiantuntijuus eivät pääty omien tunteiden tunnustamiseen tai tuntemiseen- ammatillisuus ja asiantuntijuus alkavat siitä!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mielestäni sosiaalialan koulutukset kannustavat nykyisellään vain psykopatiaan.
"Ammatillisuus" esim. perhetyössä on alkanut tarkoittaa heikomman konkreettisesta auttamisesta, toisen taakkojen jakamisesta kieltäytymistä. Sen sijaan, että auttaisi uupunutta asiakasta vaikka hoitamaan lapsia- perhetyöntekijä toteuttaa "ammatillisuuttaan" kieltäytymällä auttamasta- ja kirjaamalla ylös, kuinka asiakas ei jaksa tai tekee virheitä.
Auttajaksi ei tulla sosiaalialan koulutuksella- vaan siitä huolimatta.
On hyvä, jos ihmisestä tulee auttaja- vielä parempi jos auttajasta tulee ihminen.
Psykoterapiateollisuus kukoistaa ja terapioista julkaistaan kuluttajaoppaita [7]. Osallistumalla näihin diskursseihin tuotamme maailman, jossa on tavanomaista käydä terapiassa, käyttää mielialalääkkeitä ja olla tavalla tai toisella häiriintynyt. Psykoideologia läpäisee yhteiskunnan niin, ettemme enää näe sille vaihtoehtoja.Psykokulttuurissa menevät lisäksi sekaisin sairaudet, häiriöt, kokemukset ja merkitykset.
Lääketiede määrittelee yhä enemmän jokapäiväistä elämää ja poikkeavuutta ja sen valta on laajentunut aikaisemmin ei-lääketieteellisinä pidetyille alueille. Häiriökeskeinen näkökulma on levinnyt myös terapioihin, sosiaalityön eri muotoihin ja yleisemminkin yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Patologismilla tarkoitetaan ajattelutapaa, jonka mukaan ei-toivottava ilmiö, sairaus tai käyttäytyminen johtuu jostakin viasta, vammasta, häiriöstä tai puutteesta. Selittäminen on kausaalista, etsitään syytä häiriötilaan.
Luettelo patologisista syistä on ehtymätön: heikko identiteetti, persoonallisuuden häiriöt, kyvyttömyys ilmaista tunteita, itsetunnon vauriot, liiallinen riippuvuus, narsistinen häiriö, kypsymättömyys jne. Sairauden käsitteen ala on laajentunut niin, että kaikki epäsuotuisat ilmiöt yhteiskunnassa ja kulttuurielämässä voidaan määritellä sen piiriin. Tätä asiantilaa Lauri Rauhala nimittää "medikalisoivaksi ajatuspöhöksi", jonka mielekkyyttä voidaan puolustaa enintään medisiinisesti koulutetun henkilöstön reviirin varjelun näkökulmasta. (Furman 1988, 132-135; Rauhala 1997, 14-16.)
Claes Anderssonin (1976, 275) mielestä psykiatria on luokitellut, tutkinut, diagnosoinut, säilönyt, lääkinnyt, vedellä ja sähköllä pelotellut ja keksinyt yhä uusia ymmärtämättömyyden ja etäännyttämisen temppuja. Se on toiminut näin, koska se ei ole uskaltautunut osalliseksi siihen kärsimykseen ja koettelemukseen, josta mielen sairaudet ovat turhaan yrittäneet sille kertoa.
Psykoanalyytikko Thomas Szaszin mukaan "mielisairaus" onkin myytti, ja mieli voi olla sairas vain samassa metaforisessa mielessä kuin esimerkiksi jokin vitsi voi olla "sairas". Tosiasiassa psykiatrit käsittelevät vain elämän persoonallisia, sosiaalisia ja eettisiä kysymyksiä, mutta vallitsevan sosiaalisen eetoksen ylläpitäjänä psykiatria on pyrkinyt määrittelemään poikkeamat eettisistä, poliittisista ja jopa juridista normeista psyykkisiksi häiriöiksi. Kuitenkin elämisen ongelmien luokittelu sairaudeksi pikemminkin estää kuin edistää niiden ratkaisua.
Mielenterveydeltään häiriytyneeksi on luokiteltu helpoiten ne, jotka muutoinkin joutuvat yhteiskunnan kurinpitovallan kohteiksi, kuten Michel Foucault (1993) osuvasti selvittää hulluuden historiassaan.Ei-toivottu poikkeavuus, olipa se luonteeltaan fyysistä, psyykkistä tai sosiaalista, halutaan eliminoida, ja jos siinä ei onnistuta, etsitään muuta vapautusta syyllisyyden taakasta.
Lääketiede pönkittää omalta osaltaan yhteiskunnassa vallitsevaa hierarkiaa, jonka horjuttaminen ei näytä olevan valta-asemissa olevien etujen mukaista.
Ei liene sattuma, että häiriöiden luokitukset ovat lisääntyneet samaa tahtia mielenterveyden ammattilaisten määrän kanssa (Gergen 1999, 39-40). Kuitenkin jonkin asiantilan määrittely sairaudeksi ja sen ottaminen tautiluokitukseen on vain yksi mahdollinen monista erilaisista konstruktioista. Oletus sairaudesta kutsuu heti kaverikseen hoidon tarpeen. Jos sairausolettamaa ei tehdä, ei ole myöskään hoidon tarvetta, vaan ratkaisua haetaan muista käytännöistä.
lähde: Irma Rantala, http://hepanteri.suntuubi.com/?cat=7&lang=fi&id=19
Ammattiauttajien uupumuspuhetta sietää tutkia tarkemmin. Samoin huoli- ja kiirepuhetta. Kaikki em. diskurssit ovat erittäin tyypillisiä sosiaalialan ammattilaisilla. Voisi jopa väittää, että sosiaalityöntekijyys perustuu em. diskursseille. Kaikilla näillä diskursseilla myös rakennetaan ja tuotetaan jotain. Mitä? Kerjätäänkö niillä myötätuntoa vai rakennetaanko käsitystä sosiaalityöntekijän ammattista huolen, kiireen ja uupumuksen täyttämänä palvelutyönä? Miksi? Jotta työtä arvostettaisiin enemmän, jotta työstä maksettaisiin lisää palkkaa?
Esim. lastensuojelun sosiaalityöntekijän alkupalkka on noin 3000 euroa /kk, yksityisillä enemmän plus bonukset ja ikälisät. Työ on siistiä sisätyötä, tarvittaessa voi vetäytyä asiakkaiden ulottumattomiin liikennevalojen ja puhelinvastaajan taa. Alaa eivät koske vastuu- tai korvaussäädökset, joten virheitäkin tehnyt ei joudu niistä minkäänlaiseen vastuuseen. Henkilökohtaista valtaa suhteessa asiakkaisiin on rajattomasti ja tukena toimivat tarvittaessa kuntien ja yritysten moniammatilliset työryhmät ja juristilaumat. Henkilökohtaista vastuuta asiakkaista ei tarvitse kantaa, ei myöskään juridisia seuraamuksia aiheutetuista vahingoista. Työpaikkaterveydenhuolto pelaa, työn ohella voi kouluttautua miten pitkälle haluaa ja ay- liike tarjoaa runsaasti vapaa- ajan toimintaa ja virkistysmahdollisuuksia. Työpaikka on periaatteessa ikuinen, jos niin haluaa ja viralla on parhaimmillaan 15 vuoden irtisanomissuoja.
Mikä tästä työstä siis tekee niin uuvuttavan?
"Annettuina otetut käsitteet ja kyseenalaistamattomat totuudet kantavat mukanaan kutsumattomia vieraita, jotka ovat kaikkea muuta kuin viattomia toimijoita. Epäkriittinen suhtautuminen sen kaltaisiin ilmiöihin kuin turvallisuus, hyvinvointi ja varhainen puuttuminen on näin ollen äärimmäisen vaarallista ja pelottavaa. "
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9418649
Kansalaiset tuntuvat nielleen täysin kritiikittä sosiaalialan ja lastensuojelun huoli-, uupumus- ja kiirepuheen. Kannattaa muistaa, että työntekijöiden ay- ja muut eturyhmät olivat rukkaamassa esim. uutta ls- lakia, joka täytti eturyhmien kaikki toiveet ja antoi lastensuojelulle lähes rajattomat tiedonsaanti- ja valtaoikeudet ilman kontrollia. Laki antoi mahdollisuuden myös ennaltaehkäisyn ja tukitoimien kehittämiseen.
Silti työntekijöiden virka- aika kuluu hyödyttömään moniammatilliseen kokousteluun ja negatiivisen näytön metsästämiseen vanhempia vastaan omien hätiköityjen ja perhettä vaurioittavien toimien oikeuttamiseksi. Koulutustilaisuudet ja seminaarit keskittyvät yhteishengen nostatukseen, hassunhauskoihin ryhmäleikkeihin, "verkostoitumiseen" ja "ryhmäyttämiseen" sen sijaan, että puhuttaisiin rehellisesti työn epäkohdista. Alalla on koko ajan jatkuva työvoimapula.
Jos sosiaalialaa jokin uupumus vaivaa, se on kyllä täysin itseaiheutettua.