Hmm, en oo tänne koskaan kirjottanu enkä varmaan tuu ihan heti kirjottamaan. Enkä oikeestaan ees tiä miks mä kirjotan, kun mulla ei oo mitään tiettyä asiaa. Jotenkin vaan haluisin jakaa ajatuksia siitä, miten ihminen muuttuu ja ajatukset vaihtelee rakastuessa.
Mulla on 17-vuotisen elämäni aikana ollut useita yhden illan juttuja ja yks pitkä suhde (päättyi hetki sitten, kesti lähes vuoden). Mä oon huomannu eroavani kavereista ihan mielettömästi, kun tullaan miehiin ja ihastumisiin, rakastumiseen ja seurusteluun. En tiedä eroanko hyvällä vai huonolla tavalla, mutta on hiemn friikki olo kyllä kieltämättä. Sitä on vaikee selittää... Tuun nyt analysoimaan omaa ajatusmaailmaani hyvin paljon, ja vertaamaan sitä kavereihini, ja tarkotuksena on herättää keskustelua, ei niinkään välttämättä saada "palautetta". Jos tajuatte...
Mistähän alottaisi. Vaikka siitä, mitä mä en ole, siitä on helpoin puhua. Mä en oo koskaan rakastunut, en oo kokenu semmosta oloa että "voi hyyyvä juumallaaaaa", perhosia vatsassa ja nähnyt päiväunia jätkästä. Mä yleensä kiinnostun sellasista jätkistä, joiden kanssa mä voin flirtata ja melskata ilman sitoutumista. Yleensä tämmöset tapaukset on lomareissuilla, leireillä, ja nyt uutena juttuna on tullut varatut miehet (mitään en oo koskaan tehny, mutta juttua on ollu ja mä nautin siitä suunnattomasti). Mä rakastan flirttailua, mulle tulee niin elämänjanoinen olo siitä. Mutta jos tilanne muuttuu semmoseks, että flirtistä muuttuukin jotain isompaa juttua, mun kiinnostus muuttuu. Tilalle tulee jonkunasteinen kiintymys. Mun exän kanssa asia meni juuri näin: olin ihastunut varautuneella tavalla, eli katselin ja heittelin vinkkejä ja nautin tästä vaiheesta. Sitten kun lopulta aloimme, jouduin koko suhteen ajan taistelemaan vastaan haluani pettää häntä, haluani flirttailla muille jätkille, ja yritin löytää sitä ihastumisajan tunnetta jostain. Ei löytynyt, ja kaikki jäi siihen...
Kyllähän minä häntä rakastin, mutta en silti nauttinut meidän suhteestamme sillä tavalla kun olisin halunnut. En ole löytänyt vielä jätkää, jonka kanssa haluaisin yrittää pitempiaikaista suhdetta. Jotenkin aina tiedän, että minun "mielenkiintoni" ei riitä kovin pitkälle. 'Tiedostan sen, että vaikka onkin tosi mahtavaa olla tease ja nauttia kaikista kutkuttavista tunteista, se menee niin nopeasti ohi ettei ole mitään syytä edes yrittää mitään -- nauttia vaan siitä lyhyestä hetkestä.
Tästä syystä nautin romansseista ja yhden yön jutuista. Saan olla vapaa nauttimaan, saan kokee sitä jännitystä joka kerta. Huonompi homma vaan on, että pelkään saavani huoran maineen. Olen aina ollut kuitenkin varovainen kenen kanssa olen (harvoin omapaíkkakuntalainen), ettei juttua lähe. Ei siis ole mainetta, ja olen tyytyväinen asiaan sellaisenaan.
Mun ihastumiset on aina hyvin pinnallisia. Saatan olla aivan innosta täristen jostain jätkästä kiinnostunu, ja sitten kun saan tietää ettei sitä kiinnosta/on varattu tms., niin mä oon ehkä pikkasen pettyny 2 minuuttia, ja sitten unohdan koko homman. Järkyttyneenä tajusin puolen vuoden seurustelun jälkeen, että jos mun jätkä ois pettäny mua, mä en ees ois surru sitä niin paljon enkä ois ottanut sitä... henkilökohtasesti. Mä varmaan vaan oisin ajatellut että suhde on nyt ohi, ja samantien oisin ollut valmis uusiin miehiin. 6 kk seurusteltuani mulla ei ollut tunteet mukana!!
Nyt mä kuulostan joltain kylmältä bitchiltä, mitä en omasta mielestäni oo. Mulla on paljon hyviä ystäviä, mutta nekään ei oikeen tunnu tajuavan etten haluakaan juuttua suhteeseen jossa en kuitenkaan olis onnellinen. Eikä ne ymmärrä sitä, miten toivoin exäni jälkeen niin nopeesti: jo viikon jälkeen olin haku päällä festareilla eikä ajatuksenhivenkään tässä exässä. Mä vaan... oon jotenkin järkevä, en tiedä. Kai mulla on joku suojamuuri, jonka avulla pidän huolen etten satuta itteäni. Onko se välttämättä kuitenkaan huono asia? Siitä puhutaan aina semmosena. Tekeekö se musta kylmän?
Mä haluun perheen, haluun lapsia, haluun rakkautta. Mutta tällä hetkellä musta tuntuu siltä että se lapsellinen "mies ja kolme lasta" on todella vaikeeta toteuttaa. Löydänkö mä miehen, jonka kanssa jaksan herätä ja mennä nukkumaan loppuelämäni jokaisena päivänä, ja olla vielä onnellinen? Kun en oo vielä löytäny yhtään jätkää, joka tekis mut onnelliseks ees kuukauden ajaksi? Tiedän, oon nuori, ja aikaa on, mutta kaikki mun ystävät on niin erilaisia. Ne ihastuu johonkin jätkään, ja haaveilee siitä kuukausien ajan. Ne kaipaa olkapäätä vielä vuodenkin jälkeen suhteen päättymisestä. Mä vaan aina ihmettelen, miten ne voi kokee niin vahvoja tunteita, kun mä itse yleensä otan itteäni niskasta kiinni, käsken katsoa eteenpäin -- ja sitten teen niin.
Öh, nyt tuli kyllä äärimmäisen iso kasa paskapuhetta. Kuten sanottu, ei ollut syytä kirjottaa tätä, kunhan omia ajatuksiani setvin. Pitääpä lukea onko tässä mitään tolkkua
--->
Joo-o, ei tosta saanu paljon mitään tolkkua. Bottomilaini sitten on varmaan se, että vaikka mä itse en pidä itseäni semmosena, mun teot puhuu puolestaan: mä oon tunteeton ja sitoutumiskammoinen. Mä haluun rakkautta, mutta en haluu olla ihmissuhteessa. Kuinka sairasta! Mä oon vasta 17 v!
Okei, sanoin aluksi että en kirjota tätä kommenttien takia, mutta kommentoikaa nyt kuitenkin. Muutin mieleni. Oonko mä ihan outo yksilö?
Ja keskustelua kyllä... Millasia te ootte tunteittenne kanssa?
Mulla on 17-vuotisen elämäni aikana ollut useita yhden illan juttuja ja yks pitkä suhde (päättyi hetki sitten, kesti lähes vuoden). Mä oon huomannu eroavani kavereista ihan mielettömästi, kun tullaan miehiin ja ihastumisiin, rakastumiseen ja seurusteluun. En tiedä eroanko hyvällä vai huonolla tavalla, mutta on hiemn friikki olo kyllä kieltämättä. Sitä on vaikee selittää... Tuun nyt analysoimaan omaa ajatusmaailmaani hyvin paljon, ja vertaamaan sitä kavereihini, ja tarkotuksena on herättää keskustelua, ei niinkään välttämättä saada "palautetta". Jos tajuatte...
Mistähän alottaisi. Vaikka siitä, mitä mä en ole, siitä on helpoin puhua. Mä en oo koskaan rakastunut, en oo kokenu semmosta oloa että "voi hyyyvä juumallaaaaa", perhosia vatsassa ja nähnyt päiväunia jätkästä. Mä yleensä kiinnostun sellasista jätkistä, joiden kanssa mä voin flirtata ja melskata ilman sitoutumista. Yleensä tämmöset tapaukset on lomareissuilla, leireillä, ja nyt uutena juttuna on tullut varatut miehet (mitään en oo koskaan tehny, mutta juttua on ollu ja mä nautin siitä suunnattomasti). Mä rakastan flirttailua, mulle tulee niin elämänjanoinen olo siitä. Mutta jos tilanne muuttuu semmoseks, että flirtistä muuttuukin jotain isompaa juttua, mun kiinnostus muuttuu. Tilalle tulee jonkunasteinen kiintymys. Mun exän kanssa asia meni juuri näin: olin ihastunut varautuneella tavalla, eli katselin ja heittelin vinkkejä ja nautin tästä vaiheesta. Sitten kun lopulta aloimme, jouduin koko suhteen ajan taistelemaan vastaan haluani pettää häntä, haluani flirttailla muille jätkille, ja yritin löytää sitä ihastumisajan tunnetta jostain. Ei löytynyt, ja kaikki jäi siihen...
Kyllähän minä häntä rakastin, mutta en silti nauttinut meidän suhteestamme sillä tavalla kun olisin halunnut. En ole löytänyt vielä jätkää, jonka kanssa haluaisin yrittää pitempiaikaista suhdetta. Jotenkin aina tiedän, että minun "mielenkiintoni" ei riitä kovin pitkälle. 'Tiedostan sen, että vaikka onkin tosi mahtavaa olla tease ja nauttia kaikista kutkuttavista tunteista, se menee niin nopeasti ohi ettei ole mitään syytä edes yrittää mitään -- nauttia vaan siitä lyhyestä hetkestä.
Tästä syystä nautin romansseista ja yhden yön jutuista. Saan olla vapaa nauttimaan, saan kokee sitä jännitystä joka kerta. Huonompi homma vaan on, että pelkään saavani huoran maineen. Olen aina ollut kuitenkin varovainen kenen kanssa olen (harvoin omapaíkkakuntalainen), ettei juttua lähe. Ei siis ole mainetta, ja olen tyytyväinen asiaan sellaisenaan.
Mun ihastumiset on aina hyvin pinnallisia. Saatan olla aivan innosta täristen jostain jätkästä kiinnostunu, ja sitten kun saan tietää ettei sitä kiinnosta/on varattu tms., niin mä oon ehkä pikkasen pettyny 2 minuuttia, ja sitten unohdan koko homman. Järkyttyneenä tajusin puolen vuoden seurustelun jälkeen, että jos mun jätkä ois pettäny mua, mä en ees ois surru sitä niin paljon enkä ois ottanut sitä... henkilökohtasesti. Mä varmaan vaan oisin ajatellut että suhde on nyt ohi, ja samantien oisin ollut valmis uusiin miehiin. 6 kk seurusteltuani mulla ei ollut tunteet mukana!!
Nyt mä kuulostan joltain kylmältä bitchiltä, mitä en omasta mielestäni oo. Mulla on paljon hyviä ystäviä, mutta nekään ei oikeen tunnu tajuavan etten haluakaan juuttua suhteeseen jossa en kuitenkaan olis onnellinen. Eikä ne ymmärrä sitä, miten toivoin exäni jälkeen niin nopeesti: jo viikon jälkeen olin haku päällä festareilla eikä ajatuksenhivenkään tässä exässä. Mä vaan... oon jotenkin järkevä, en tiedä. Kai mulla on joku suojamuuri, jonka avulla pidän huolen etten satuta itteäni. Onko se välttämättä kuitenkaan huono asia? Siitä puhutaan aina semmosena. Tekeekö se musta kylmän?
Mä haluun perheen, haluun lapsia, haluun rakkautta. Mutta tällä hetkellä musta tuntuu siltä että se lapsellinen "mies ja kolme lasta" on todella vaikeeta toteuttaa. Löydänkö mä miehen, jonka kanssa jaksan herätä ja mennä nukkumaan loppuelämäni jokaisena päivänä, ja olla vielä onnellinen? Kun en oo vielä löytäny yhtään jätkää, joka tekis mut onnelliseks ees kuukauden ajaksi? Tiedän, oon nuori, ja aikaa on, mutta kaikki mun ystävät on niin erilaisia. Ne ihastuu johonkin jätkään, ja haaveilee siitä kuukausien ajan. Ne kaipaa olkapäätä vielä vuodenkin jälkeen suhteen päättymisestä. Mä vaan aina ihmettelen, miten ne voi kokee niin vahvoja tunteita, kun mä itse yleensä otan itteäni niskasta kiinni, käsken katsoa eteenpäin -- ja sitten teen niin.
Öh, nyt tuli kyllä äärimmäisen iso kasa paskapuhetta. Kuten sanottu, ei ollut syytä kirjottaa tätä, kunhan omia ajatuksiani setvin. Pitääpä lukea onko tässä mitään tolkkua
--->
Joo-o, ei tosta saanu paljon mitään tolkkua. Bottomilaini sitten on varmaan se, että vaikka mä itse en pidä itseäni semmosena, mun teot puhuu puolestaan: mä oon tunteeton ja sitoutumiskammoinen. Mä haluun rakkautta, mutta en haluu olla ihmissuhteessa. Kuinka sairasta! Mä oon vasta 17 v!
Okei, sanoin aluksi että en kirjota tätä kommenttien takia, mutta kommentoikaa nyt kuitenkin. Muutin mieleni. Oonko mä ihan outo yksilö?
Ja keskustelua kyllä... Millasia te ootte tunteittenne kanssa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eiköhän tuo ole ihan normaalia. Emmäkään halua elää missään hiton avoliitossa alle parikymppisenä. Ehkä jonain päivänä joku herra prinssiuljas vie mun jalat alta ja se avoliittoajatuskin muuttuu. Sitä herraa odotellessa aion kyllä nauttia elämästä täysin rinnoin, ettei tarvitse sitten avioliitossa haikailla seikkailuja. Nuoriahan tässä vielä ollaan.
Oli hieman samantapaista tässä jokin aika sitten. Yhdenillan jutuista en pitänyt vaan olin mieluummin suhteessa mutta ne loppuivat aina lyhyeen, en jaksanut, kyllästyin samaan äijään halusin uutta. Tähän liityi kyllä paljon petoksia ja muuta, itse en pettänyt vaikka mieli teki, en osannut päästää irti jätkästä kuin vasta kun olin löytänyt uuden kiinnostuksen kohteen ja olla vapaa sitä varten.
Kuitenkin tämä elämän tapa jossain vaiheessa alkoi piikittää vastaan, en pystynyt tähän enää. En luottanut miehiin (tulin itse monta kertaa jätetyksi ja petetyksi) minusta tuli sitoutumiskammoinen. Ajan kuluttua kuitenkin tutustuin yhteen jätkään samasta koulusta kuin itse olen. Olin hyvin sitoumiskammoinen mutta etenimme hiljalleen jutun omalla painolla ja lopulta olimme yhdessä (ja olemme edelleen yhdessä), tämä sitoumiskammo vaihtuin nyt menettämisenkammoksi, en kestäisi elää ilma tätä henkilöä.
Tällä tavalla mulla vaihtui elämän suunta, kertaakaan en ole miettinyt jättämistä sillä kerrankin olen rakastunut, ei ole tarvetta hakea uutta; tämä on parasta mitä ikinä voi olla.