Masennuksesta...

- Miten usein sulla on sitä onnettomuutta / alakuloisuutta ? Ihanko 24/7 vai vaan tiettynä osana päivää?
- Onko sulla kavereita, miten vietät vapaa-aikaasi ? Yksin ei kannattaisi olla ainakaan.
- Itsetuhoisuutta ? Miten sä koet tuon kuolemisen halusi, onko se ihan aitoa että voisit tehdä sen OIKEASTI ?

Todellakin kannattaa puhua koulukuraattorille, ilman muuta. Hän varmaan on vaiti asiasta koska hänellä on vaitiolovelvollisuus. Tietysti voit aluksi soittaa nuorten puhelimeen, mutta suosittelen kuraattoria, puheliessa asioita on usein vaikea selvittää.

Masennukseen liittyy myös fyysisiä oireita useinkin, onko mitään päänsärkyä tai kipuja ollut? Tai unettomuutta tai toisaalta sitten kauheaa väsymystä ?

Voi olla että sulla on päällä ihan normaali elämänvaihe, joskus asiat tuntuvat vaikeilta, se kuuluu elämään. Toisaalta sitten kuuntele itseäsi, sitä ei koskaan tiedä jos masennus antaa itsestään ensioireita, tällöin kannattaa mennä puhumaan kuraattorille, joka sitten tarvittaessa ohjaa ammattilaiselle.

Ja tuosta miten vanhemmille kertomisesta, käy vaikka ensin kuraattorilla, ja jos sinulla ilmenee masennusta niin suosittelen että kerrot asiasta vanhemmillesikin, mikään pakkohan ei ole, mutta suosittelen silti, porukat tietää missä mennään, kyllä ne varmasti sua tukisivat.

Olet mielenlaadultasi heikko, annat paskan fiiliksen viedä itsesi mukanaan. Vielä 12 vuotiaalla ei ole masennuksesta tietoakaan, et edes kertonut mistä tämä johtuisi.

Tilanteestasi pääsee yli, kun et välitä, vaikka paskaa tippuisi niskaan. Kolikolla on kaksi kääntöpuolta, valitse niistä se parempi?

Lapsillakin voi olla masennusta, etenkin rankan lapsuuden kokeneilla. Ei tommoset sairaudet katso ikää.

Voihan sinul olla masennuskin, mutta sellanen tietynlainen "angstaus" ja "alakuloisuus" kuuluu tuohon ikäänkin. En oikeastaan tunne ketään, joka ei joskus olisi käynyt tuollasia fiiliksiä läpi. Masennus tai ei, voit käydä terkkarille/kuraattorille juttelemassa ja pyytää, ettei ne kerro sin vanhemmille. Jos tuntuu siis, että puhuminen vois auttaa.

Muistan kanssa joskus olleeni tuon ikänen. Päiväkirjat täynnä itsemurhashittii ja olin varma etten jaksa elää ees lukioikäseks asti. En usko että se sillon vielä oli masennusta, nykysin syön masennus- ja unilääkkeitä, ilman niitä elämä ois aika vaikeaa.

Jos vielä epäröit ni kannattaa miettiä muutenki omaa terveydentilaa. Masennuksee usein liittyy unettomuutta, päänsärkyä, rintakipuja (ahdistusta), pahoinvointia ja väsymystä. Kannattaa myös käydä mittauttamassa hemoglobiini, sillä seki voi aiheuttaa masentunutta mielialaa.

Tsemaa sulle! :)

Kiitos vastanneille, virkistävää kuulla muidenkin mielipiteitä.
~´:lle sanoisin, että kyllä, olen nykyään heikko ihminen, mutta vielä vuosi sitten todella kestin kaiken paskan mitä päälle tippui. Ja sitä tippui paljon. Mutta tilanne muuttu, mä sain tarpeekseni kestämisestä. Jos yrittää seittemän vuoden ajan olla välittämättä jatkuvasta kiusaamisesta ja muusta, niin kyllä siinä pikkuhiljaa alkaa jo voimat pettään.
Kuten jo sanoin, mä en itekkään tiedä, että onko tää masennusta, mulla ei oo terveydentilassa ainakaan mitään dramaattista muutosta tullu, lähinnä väsymystä ja pahoinvointia nyt noista, mitä vapaudenkaipuu sano.
Mua on tosiaan kiusattu jo eskarista asti, eli seittemän vuotta. Nimittelyä ja ulkopuolelle jättämnistä lähinnä. Mulla ei oo koko ala-asteen aikana ollu oikeestaan yhtään läheistä ystävää, enkä mä uskalla kertoo vanhemmilleni mitään. Toisinsanoen mä en oo voinu puhua kellekään. Silloin harvoin, kun mä kerron itestäni jotain, mä kerron todennäköisesti liikaa. Sitten kaikki syrjii mua vielä enemmän, koska ne pitää mua friikkinä.
Mut on myös yritetty raiskata, luojan kiitos mä pääsin pakoon! Mun vanhemmat ei tiedä tostakaan mitään eikä kiusaamisestakaan.
Siinä nyt oli vähän syitä, että mistä saattais johtua, olisin kirjottanut vielä lisääkin, mutta valitettavasti tuli kiirus... Mä kyllä kerron lisääkin, jos jotaki nyt ees kiinnostaa..

Olet aikalailla siinä iässä, jossa minä itsekin sairastuin masennukseen. Silloin paras kaverini feidas mut ja jäin parantumattoman ruikuttajan ainoaksi ystäväksi. Kun itsellä oli samaan aikaan terveyshuolia en olisi ehinyt toisen mielenterveyskonsultiksi. Vähemmästäkin sitä ihminen masentuu.

No luokanvalvoja tuli sitten juttelemaan kun sekosin totaalisesti luokkajuhlissa (joita inhosin yli kaiken) ja siitä lähti prosessi käyntiin. Pääsin koulupsykologille ja olo parani väliaikaisesti. Hoito kuitenkin lopetettiin liian aikaisin ja päädyin sitten parin kuukauden päästä takaisin itkettyäni käytävässä kesken oppitunnin (älkää kysykö miten hankkiuduin mokomaan tilanteeseen O_o) Tätä rumbaa sitten yläaste uudestaan ja uudestaan.

Nyttemmin lukiossa parin kuukauden koulupsykologikäyntien jälkeen tehtiin päätös hakeutua kunnalliselle nuorisopsykiatrian polille. Ehdottomasti kannattava ratkaisu. Sieltä saa kiinteät hoitokontaktit, hoitoa myös lomilla, lääkärin, joka tuntee tilanteesi jne. Akuutit asiatkin selviävät nopeammin. Niin ja kaikki ovat takuuvarmoja ammattilaisia, toisin kuin ensimmäinen koulupsykologini, joka ei lopulta vaivautunut noudattamaan ammattietiikkaansa.

Kuraattorille meneminen on ehdottomasti hyvä ajatus. Siellä voitte sitten täytellä vaikka BDI-lomakkeen ja sen pohjalta miettiä hoituuko asia kouluerveydenhuollossa vai terveysasemalla. Ja mikä tahansa hoitokontakti on thjää parempi.

Voin luvata, ettet halua asian menevähn pahemmaksi. On kamalaa pelätä kotiin lähtemistä, koskaa pelkää hyppäävänsä bussin tai junan alle matkan varrella. Hoidot jatkuvat nyt aikuispuolella, KELAn psykoterapiaa harkitsen mutta en ole varma uskallanko niin, että varmaan vaan nynnyilen vielä pari vuotta psykologilla. Paranemisesta en haaveilekaan, kunhan ei tarvitsisi elää jatkuvassa pelossa ja tuskassa ja epävarmuudessa (paaaaaljon fyysisiä oireita ilman kunnon näyttöä, eli osa voi olla ihan kuviteltuakin. Ja iso osa jos hipsterilääkäriäni oli uskominen)