kadoksissa, myös elämänhalu. Ikää vasta 50 , mutta tunne, kuin olisi elämänsä jo elänyt.
Työkyvyttömyyseläkkeellä, jalat toimivat, pää myös, mutta ei halua mihinkään.
Aktiivinen työura takana ja nyt "pakollinen" eläkkeelläolo.
Ei edes tunne itseään eläkeläiseksi.
Ei tunne itseään enää miksikään.
Eläkkeelläolo ei johdu psyykkisistä syistä, mutta kohta alkaa varmaan tulla niitäkin ongelmia, jos ei muutosta tapahdu.
Neuvokaa, hyvät ihmiset.
Työkyvyttömyyseläkkeellä, jalat toimivat, pää myös, mutta ei halua mihinkään.
Aktiivinen työura takana ja nyt "pakollinen" eläkkeelläolo.
Ei edes tunne itseään eläkeläiseksi.
Ei tunne itseään enää miksikään.
Eläkkeelläolo ei johdu psyykkisistä syistä, mutta kohta alkaa varmaan tulla niitäkin ongelmia, jos ei muutosta tapahdu.
Neuvokaa, hyvät ihmiset.
Vastaukset 4
Vanhimmat
neuvoa että lähde hyvä ihminen muiden seuraan. Et kuitenkaan kertonut teetkö jo niin, ja sitä paitsi elämänhalu ja –ilo voi olla kateissa vaikka olisi kuinka paljon ihmisiä ympärillä.
En ole itse vastaavanlaisessa tilanteessa enkä iässäkään, mutta murheita on tietysti ollut niin kuin kaikilla, joskus enemmän, joskus vähemmän.
Joskus tuntui että onni on vain olotila kahden katastrofin välissä, ja silloin piti yrittää löytää ne ilon hetket ihan pienistä asioista. Niistähän onni lopultakin tulee.
Jos olet vasta äskettäin joutunut eläkkeelle, vie sopeutuminen varmasti aikansa. Mitään patenttiratkaisua ei tuohon taida olla. Vaikka tilanne nyt näyttäisikin sysimustalta, uskon varmasti että jossain vaiheessa helpottaa; aikansa kutakin sanoi pässi jne.
En taida olla oikea henkilö neuvomaan, mutta kirjoituksesi epätoivo kiinnitti huomiotani. Voin vain toivottaa tsemppiä ja parempaa huomista.
Lumikki..tiedän tuon tunteen. Olen itsekin ollut joskus elämässäni tosi masentunut. Sinun kannattaisi käydä lääkärissä. Käy kysymässä neuvoa asiantuntijalta, etsi hyvä lääkäri. Minäkin kävin ja sain hyvät lääkkeet, joihin ei jää riippuvuutta. Käytin niitä puoli vuotta.
Omalta kohdaltani voin kertoa, että nykyään elän tosi onnellista elämää. Se paha olo katosi vähitellen, ei yhtäkkiä. Erään kerran vaan huomasi, että kukat kukkivat. Seuraavana päivänä, että aurinko paistaa, sitten huomasi että lapset leikkivät, nauravat...ja siitä se lähti. Nyt olen onnellinen.
minulla on sama olo,nyt puolivuotta pakkolomalla,tuntuu,ettei ole enään minkäänlaisia motivaation rippeitäkään,ainakaan samaan työhön.Saatikka mitä se vaikuttaa muuhun elämään,toivoisin vain että pääsisi rehdille eläkkeelle,
Sinua oikein hyvin. Elämänilon puuttumista voisi kutsua myös elämän motiivin puuttumiseksi.
Meillä on vain se ero, että minun oli jo pakko lähteä eläkkeelle, olin käynyt läpi suuren leikkauksen ja puolen vuoden sairasloman jälkeen menin takaisin töihin.
Työpaikkaan, joka oli minulle kuin toinen koti.
Vuoden, vähän toista, jaksoin sinnitellä, työnantajani teki kaiken mahdollisen (ja melkein mahdottomankin) työni helpottamiseksi, mutta lopulta oli vaan pakko myöntää, että nyt on tultu yhden tien päähän.
Se oli minulle raskas paikka, siitä on nyt neljä vuotta, mutta vieläkään en ole selvillä vesillä.
Tarpeettomuuden tunne on se kaikkein pahin.
Kaikki harrastuksenikin liittyivät tavalla tai toisella työhön, joten nekin jäivät, itseasiassa en enää niitä jaksanutkaan.
Koko ajan sitä miettii, että pitäisi ryhdistäytyä, alkaa "puuhastella" jotakin, mutta kaikki vaan tuntuu valuvan käsistä.
On vaikea "pakon" edessä taipua. Koko maailma muuttuu, ihmiset ympärillä, fyysinen tila, sosiaalinen kanssakäyminen.
Turhautuu, kun kokee itsensä tarpeettomaksi.