Olihan se niitä päiviä, kun oltiin nuoria ja vapaita. Seurusteltiin ja pidettiin hauskaa yhdessä. Kaikki vain muuttui iän myötä. Kaikki ympäriltä lähti, eikä siihen enää oikein voinut palata. Se vain tuli jostain. Sanottiin. Mikään ei tullut vain jostain. Se haluttiin vain muuttaa jotenkin toisenlaiseksi, jotta ei tulisi kenellekään paha mieli. Kaikki vain miettivät mistä se paha mieli tuli.
Ehkä ensirakkaus oli liian kova pala monelle, jota ei osattu käsitellä. Sitä heiteltiin ympäriinsä ja kaikki kaatui vain kyyneliin. Lapsen omaiseen hysteeriseen itkuun. Kaikki vain kaatui. Siitä oli tullut paha tapa, josta jokainen tahtoi eroon. Niin kuin minäkin tahdoin. Vaikeinta vain oli päästää irti rakkaudesta, jota en koskaan kertonut hänelle. Pienelle paholaiselle, ketä tappoi minut useammin kuin ketään elävä olento olisi voinut. Olisin ennemmin antanut kaikkien hakata minut kun kärsinyt kipua siitä, kun sydän revittiin yhä uudelleen ja uudelleen ulos rinnasta ja tallottiin. Tuhansiin naisiin tuhansiin osiin. Pettämällä ja tappamalla nekin tunteet mitä joskus olisin halunnut suojella sellaisilta ihmisiltä. Kaikki vain kaatui syliini. En jaksa enää olla kiltti rakkaalleni, jota edelleen rakastan. En pysty olemaan niin, ettei koskaan olisi mitään tapahtunut. Vaikka hän olisi kuinka pahoillaan kaikesta mitä hän minulle on tehnyt. Minulle hän on vain valehtelija, johon en voisi ikinä luottaa. Hän puhuu ja suu liikkuu, mutta sanat minulle ovat tyhjiä. Merkkaamattomia. Olin niin monta kertaa antanut anteeksi hänen virheensä. Hänen pinnallisuutensa. Enää en voi tehdä sitä, sillä satuttaisin vain itseäni enemmän kuin sillä, että unohtaisin hänen tuottamansa kivun ja antaisin muille mahdollisuuden. Ansaitsen parempaa, vaikka olen vain minä. Kaiken irvikuva katsoessani peiliin. Hän katsoessaan peiliin näkee kauniin naisen ilman ulkoisia vikoja. Mutta minä voin todistaa käsi raamatulla, että hän on oikeasti se hirviö, johon minut sekoitetaan. Hän on susi lampaan turkissa kun taas minä olen lammas suden turkissa.
Hän on edelleen minulle heikko kohta. Rakastanhan häntä vaikka hän ei sitä tiedäkään. En voisi koskaan sitä hänelle kertoa. Ystäväni suojelee minua vaikka tietävät hyvin etteivät voi korvata sydäntä, jonka nainen repi rinnastani taas. Polki sen maahan ja pyysi anteeksi. Ei. Tahtoisin unohtaa kaiken pahan minkä hän minulle teki, mutta en voi. Enkä oppisi mitään siitä, miten petollinen rakkaus on. Varsinkin kun susi puhuu lampaan suulla. Lupaa tyhjää ja antaa aina kipua. Hän varoitti minua, että hän ei voi luvata ettei hän satuta. Liian hyväuskoinen kun olen ajattelin, että hän tuntee oikeasti niin kuin oli sanonut. Että hän oikeasti yrittää. Kaikki oli valhetta. Vaikka hän toisin sanookin. Hän sanoo, että kaikki johtuu hänen pinnallisuudestaan. Niin se johtuukin. En kiellä. Hän sanoo, että häpeää ystäviensä seurassa itseään kun ei voi olla rehellinen minun suhteen. Eli toisin sanoen hän häpeää minua. Minäkin häpeän itseäni hänen ystäviensä seurassa. En koskaan voisi olla niin pinnallinen kuin he. He eivät ole koskaan nähneet mikä on oikeasti kaunista. Ei edes rakkaani vaikka hän onkin esimakua saanut. Ei. En voi sanoa häntä enää rakkaaksi. En sitä koskaan sanonut hänelle. En voi häntä sillä nimellä kutsua. Sillä hän ei koskaan voisi riittää siihen asti, että voisin rakastaa häntä oikeasti. Ei enää, sillä hänen on muutettava tapaansa ajatella. Hänen täytyisi tietää jokapäiväinen tuska, joka hiertää sydäntä. Tietoisuus siitä, ettei voi itselleen mitään. Ei voi sille miksi on syntynyt ja sille elämälle, jonka on joutunut valitsemaan. Koska ei voi mitään omalle mielelleen. Hän ei ole koskaan tuntenut minua, enkä koskaan ole näyttänyt hänelle sitä mitä oikeasti olen. Hän olisi muuten vienyt minulta kaiken itsekunnioituksen. Jota on niin vähän muutenkin jäljellä. Mietin vain, ansaitsinko kaiken sen mitä hän antoi minulle. Minä en koskaan pettänyt, en koskaan. Vaikka olisi ollut mahdollisuuksia enemmän kuin jaksan kertoa. Mutta minä pysyin uskollisena hänelle, vaikka hän ei pysynytkään. Minua vain harmittaa se, etten pääse hänestä yli vielä. Koska rakastan häntä. Osa minusta tulee aina rakastamaan. Osa minusta tahtoo aina suojella sitä pientä haavoittunutta sielua, joka oikeasti asustaa siinä pienessä kehossa. Nyt vain minun sydämeni ei enää jaksa tulla tallotuksi. Niin monesti sitä on jo runnottu. Paraneminen vie aikaa.
En tiedä koska saan itselleni kylliksi rohkeutta jatkaa sellaisena naisena, jota oikeasti olen. Sydämeni tarvitsee nyt aikaa parantua. Ilman häntä, jota rakastan. Tulen aina rakastamaan häntä tietysti, mutta miten. Se on ajan kysymys. Toivon vain, että pääsen kunnialla ylös haudasta, jonne upposin. Toivon, että tunteeni laantuvat tätä naista kohtaan, enkä reagoisi niin paljon kuin nyt. En tahdo olla se ketä itkee naisen perään, joka ei tehnyt mitään muuta kuin satuttanut. Hänet oli ihana tuntea silloin kun hän ei ollut jättämässä minua….ja niitä hetkiä oli vähän.
Vaikka tunteeni ovat voimakkaat häntä kohtaan ja tahtoisin antaa kaiken hänelle anteeksi. Ottaa hänet syliini ja sanoa, ettei ole mitään hätää. Mihin minä lähtisin. Mutta tällä kertaa minun on kuunneltava järkeä jos hän tulee pyytämään, että ymmärrä ja hyväksy. Ota takasin syliisi ja tuudita uneen. En ole enää tarpeeksi voimakas, että jaksaisin sen saman helvetin jota hän vain minulle tarjosi. Hän on ihana ihminen, silloin kun tietää mitä haluaa. Se oli osa syytä miksi häneen rakastuin ja miksi annoin niin monta kertaa anteeksi. Nyt vain en enää jaksa ymmärtää häntä. En koskaan ymmärtänyt sitä mitä hän näki minussa, koska minussa ei ollut mitään nähtävää. Olen tavallinen kauhu takametsiltä, joka rakastui. Mikä minussa oli niin ihanaa, ettei hän tahtonut jättää taakseen. Lojaalisuusko häntä ihastutti vai se että olin vain tuttu turvallinen syli missä oli aina hyvä olla. Miksi hän ei tahtonut päästää irti. Ehkä olin hänelle vain se mielihyvän tuottaja. Niin kuin kaikille muillekin…En voi ymmärtää. Kaikki kaatui kauniin naisen pinnallisuuteen, joka sanoo rumaa ankanpoikasta unelmien naiseksi, mutta on vain liian pinnallinen rakastuakseen. Hän sanoi olevansa valmis ottamaan kauniin naisen ketä ei olisi muuten niin unelma. Hän on valmis kärsimään, jotta saisi kauniin naisen itselleen. Minä annoin hänelle minkä pystyin. Hän otti sen minkä annoin ja heitti takaisin naamalleni. KIITOS, MUTTA EI KIITOS! En itseäni koskaan väkisin tyrkyttänyt. Hän vain itse halusi aina tulla takaisin. Itki ja rukoili, että antaisin anteeksi. Ottaisin hänet takaisin vieläkin jos hän pyytäisi, mutta en koskaan pystyisi luottamaan häneen. Minä polvistuisin jälleen ja sanoisin: ”Olen taas valmis poljettavaksi”. Surkeaa? Kyllä! Mutta olen rakastunut. Vaikka anteeksi olenkin jo antanut, en koskaan voisi häntä päästää niin lähelle kuin hän on ollut. Hän tuhosi minut niin pahasti, että sydämeni sai niin pahan arven. Etten voisi koskaan luottaa häneen tarpeeksi, että hän saisi sydämeni tapettavaksi. Vaikka sydämeni on jo hänellä. En sitä koskaan kerro hänelle vaan yritän varastaa sen takaisin. Vaivihkaa, ettei hän huomaa ja käytä sitä hyväkseen. Heikkoa luonnettani häneen.
Usein mietin miksi minä yritin jatkaa hänen kanssaan… joka kerta kun hän sanoi poikki. Miksi otin hänet takaisin. Johtuu kai luonteestani. Etten anna periksi vaan menen läpi sen harmaan kiven. Hän luovutti joka kerta. Joskus säälin häntä. Vaikka sääli onkin sairaus enkä minä ole sairas. Vaikka muut voisivatkin väittää, että olen sairas rakkaudesta ja typeryydestä. En voi sanoa mitään enkä tehdä mitään. Olen uupunut tappelemaan sijastani hänen vierellään. En edes halua, koska en ole hänen tasollaan. Nyt minun pitäisi sanoa, että olen itse ylempänä. En vain tunne oloani niin hyväksi. Sen sanon kyllä, että minuun verrattuna hän on lapsi, vaikka onkin vain vuoden nuorempi. Hän käyttäytyy kuin lapsi lelukaupassa, eikä osaa päättää mitä haluaa. Ja siksi kiukuttelee ja pyytää kaikki tai tulee iso itku kun ei saakaan. Vaikka hän saisi kaiken hän ei voisi leikkiä niillä yhtä aikaa. Hän ei vain ole sitä ymmärtänyt. Hän haluaa ja haluaa. Kun lelu menee rikki tai siihen tulee vika tai sitten siinä on jotain vikaa niin kuin minussa. Se heitetään nurkkaan. Muutaman päivän päästä se kaivetaan uudestaan esille ja katsotaan olisiko siitä sittenkin leikkikaveriksi. Mutta kun lelu on kerran jo heitetty nurkkaan siitä löytyy aina se sama vika, josta ei pidetty. Se lentää aina uudestaan nurkkaan. Ei koskaan ajatella miltä lelusta tuntuu. Niin kuin minusta. Ehkä hetkellisesti se lelu herää lapsen mielessä niin kuin hänenkin mielessä eloon, jolloin se otetaan jälleen käyttöön ja siltä pyydetään anteeksi kun on kohdellut niin huonosti. Niin kuin hänkin teki minulle. Onneksi en ollut ruma posliininukke. Olisin särkynyt joka kerta kun tömähtäisin nurkkaan. Vaan olin pehmeä nalle, jolla on kauneusvirheitä.
Hän sanoi olevansa niin sekaisin kokoajan, ettei tiedä mitä haluaa. Ei vain voinut koskaan myöntää totuutta minulle, minkä minä jo tiesin. Hän oli pelkuri. Minä en pelkää asioita, joiden tiedän olevan totta ja ne puhuvat asioista mitkä minä olen aina tiennyt. Hän pelkäsi, että hän voisi minua vielä jollain tavalla satuttaa kaiken sen jälkeen mitä hän oli minulle tehnyt. Ei ollut enää asioita joita hän olisi voinut minulle sanoa. Jotka olisivat voineet satuttaa. Hän ei vain sitä itse uskonut.
Jollain tietyllä tavalla olen tunteiltani kuollut. Ainakin pieneksi hetkeksi. Häntä kohtaan en pysty tuntemaan mitään muuta kuin vihaa, jonka olen syrjäyttänyt mielestäni ja yritän käyttäytyä kuin asiallinen ihminen. Vaikka vihassani on pidättelemistä. Pystyn sen hallitsemaan. Hän ei pystyisi koskaan edes ajattelemaan tarpeeksi asiallisesti, että voisi puhua muulla tavalla. Aikuisuuden salat. Joita hän ei tule koskaan oppimaan. Raivoan mielessäni, mutta ulkoa päin olen rauhallinen kuin peilityynijärvi. Ehkä kyyneleen voi nähdä juuri ja juuri jos vain osaa katsoa oikealla hetkellä lasittuneita silmiäni. En itke sitä, että menetin hänet vaan sitä, että olin niin tyhmä ja uskoin hänen valheensa. Tästä kaikesta olen kuitenkin oppinut paljonkin. En vain tiedä sitä vielä mitä olen oppinut. Ainakin sen, etten voi olla niin sinisilmäinen. Luottamus häneen on mennyt ja minun täytyy kuunnella sitä ensimmäistä varottavaa kelloa, joka alkaa soida päässäni kun näen tai kuulen sen, jota havittelen. Kuitenkaan luottamukseni muihin ei ole mennyt, vaikka hän minulle yritti opettaa sitä taitoa. Hän ei vaan ymmärtänyt sitä, että kaikki ihmiset ovat yksilöllisiä minun edessäni. Niin kuin oli hänkin. Hän vain syyttää kaikkia samasta asiasta, kun joku on hänet pettänyt.
Hän edelleen puhuu minulle. Ne samat asiat, jotka hän valehteli. Vain siinä muodossa, että on pahoillaan pinnallisuudestaan. Jos minä olin niin unelma nainen, johon hän oli kovaa vauhtia rakastumassa. Eihän silloin katsota ulkoapäin. Hän vain tahtoi satuttaa minua koska olin niin helppo kohde, jota oli niin helppo höynäyttää. Häpeän itseäni ja sitä että hän sai minut niin otteeseensa lempeillä sanoillaan, jotka olivat pohjamutaansa myöden valhetta. Kyyneleiden tippuessa, sinisine silmineen hän vain valehteli kaikki. Hänellä on omat ongelmansa. Nyt minulla on omat ongelmani, joihin hän ei kuulu enää koskaan. Ei edes silloin kun hän yrittää vetää minua takaisin. Hän haluaa ystävää, minä haluan rakastajan, josta pitää kiinni. En vain onnistu vielä, koska olen niin kiinni hänessä vielä, etten osaa kuvitella itseäni kenenkään muun kanssa jakamassa elämääni.
Mutta kuitenkin haluan vain hyvää hänelle.
Toivon kaikkea hyvää elämääsi, vaikka en itse tahtomattani ole mukana. Toivon, että sinä saat sen mitä haluat. Vaikka kantapään kautta joudut ne vielä oppimaan. Vaikka itket, hymyile. Sillä mikään ei ole niin vaikeaa kuin luulet. Kaikki hyvä tulee aikanaan ja kaikista pahasta selvitään kunhan annat ystäviesi auttaa. Saat jopa harmaan kiven edessäsi murtumaan.
Kaikesta huolimatta en voi kuin kiittää häntä kaikista ihanista hetkistä, jotka hän laupeudellaan suvaitsi minulle.
Eli kiitos. Kiitos kaikista hetkistä. Opetuksistasi, joista et opettanut mitään uutta minulle. Muistutit vain. Kiitos kaikesta kiukuttelusta, josta opin tuntemaan sinut, kiitos kaikista hetkistä, jolloin olit sylissäni. Kiitos kaikista hetkistä kun minä sain painaa pääni syliisi. Kiitos kun valehtelit ja teit minut onnelliseksi edes hetkeksi. Kiitos, kun päästit minut vapauteen vaikka se minua pelottaakin. Kiitos siitä, että opin itsestäni sen, etten luovuta edes silloin kun vastaan tulee ylämäki. Kiitos, että opetit minulle, että voin rakastaa. Kiitos kyynelistä, joista tiesin tuntevani vielä jotain. Kiitos, että näytit minulle, etten ole tunnekuollut, niin kuin on väitetty. Kiitos kun välitit edes hetken. Kiitos, siitä että osaan vielä itkeä. En vain tule koskaan enää itkemään tähtesi.
Kiitos, Mirva.
Ehkä ensirakkaus oli liian kova pala monelle, jota ei osattu käsitellä. Sitä heiteltiin ympäriinsä ja kaikki kaatui vain kyyneliin. Lapsen omaiseen hysteeriseen itkuun. Kaikki vain kaatui. Siitä oli tullut paha tapa, josta jokainen tahtoi eroon. Niin kuin minäkin tahdoin. Vaikeinta vain oli päästää irti rakkaudesta, jota en koskaan kertonut hänelle. Pienelle paholaiselle, ketä tappoi minut useammin kuin ketään elävä olento olisi voinut. Olisin ennemmin antanut kaikkien hakata minut kun kärsinyt kipua siitä, kun sydän revittiin yhä uudelleen ja uudelleen ulos rinnasta ja tallottiin. Tuhansiin naisiin tuhansiin osiin. Pettämällä ja tappamalla nekin tunteet mitä joskus olisin halunnut suojella sellaisilta ihmisiltä. Kaikki vain kaatui syliini. En jaksa enää olla kiltti rakkaalleni, jota edelleen rakastan. En pysty olemaan niin, ettei koskaan olisi mitään tapahtunut. Vaikka hän olisi kuinka pahoillaan kaikesta mitä hän minulle on tehnyt. Minulle hän on vain valehtelija, johon en voisi ikinä luottaa. Hän puhuu ja suu liikkuu, mutta sanat minulle ovat tyhjiä. Merkkaamattomia. Olin niin monta kertaa antanut anteeksi hänen virheensä. Hänen pinnallisuutensa. Enää en voi tehdä sitä, sillä satuttaisin vain itseäni enemmän kuin sillä, että unohtaisin hänen tuottamansa kivun ja antaisin muille mahdollisuuden. Ansaitsen parempaa, vaikka olen vain minä. Kaiken irvikuva katsoessani peiliin. Hän katsoessaan peiliin näkee kauniin naisen ilman ulkoisia vikoja. Mutta minä voin todistaa käsi raamatulla, että hän on oikeasti se hirviö, johon minut sekoitetaan. Hän on susi lampaan turkissa kun taas minä olen lammas suden turkissa.
Hän on edelleen minulle heikko kohta. Rakastanhan häntä vaikka hän ei sitä tiedäkään. En voisi koskaan sitä hänelle kertoa. Ystäväni suojelee minua vaikka tietävät hyvin etteivät voi korvata sydäntä, jonka nainen repi rinnastani taas. Polki sen maahan ja pyysi anteeksi. Ei. Tahtoisin unohtaa kaiken pahan minkä hän minulle teki, mutta en voi. Enkä oppisi mitään siitä, miten petollinen rakkaus on. Varsinkin kun susi puhuu lampaan suulla. Lupaa tyhjää ja antaa aina kipua. Hän varoitti minua, että hän ei voi luvata ettei hän satuta. Liian hyväuskoinen kun olen ajattelin, että hän tuntee oikeasti niin kuin oli sanonut. Että hän oikeasti yrittää. Kaikki oli valhetta. Vaikka hän toisin sanookin. Hän sanoo, että kaikki johtuu hänen pinnallisuudestaan. Niin se johtuukin. En kiellä. Hän sanoo, että häpeää ystäviensä seurassa itseään kun ei voi olla rehellinen minun suhteen. Eli toisin sanoen hän häpeää minua. Minäkin häpeän itseäni hänen ystäviensä seurassa. En koskaan voisi olla niin pinnallinen kuin he. He eivät ole koskaan nähneet mikä on oikeasti kaunista. Ei edes rakkaani vaikka hän onkin esimakua saanut. Ei. En voi sanoa häntä enää rakkaaksi. En sitä koskaan sanonut hänelle. En voi häntä sillä nimellä kutsua. Sillä hän ei koskaan voisi riittää siihen asti, että voisin rakastaa häntä oikeasti. Ei enää, sillä hänen on muutettava tapaansa ajatella. Hänen täytyisi tietää jokapäiväinen tuska, joka hiertää sydäntä. Tietoisuus siitä, ettei voi itselleen mitään. Ei voi sille miksi on syntynyt ja sille elämälle, jonka on joutunut valitsemaan. Koska ei voi mitään omalle mielelleen. Hän ei ole koskaan tuntenut minua, enkä koskaan ole näyttänyt hänelle sitä mitä oikeasti olen. Hän olisi muuten vienyt minulta kaiken itsekunnioituksen. Jota on niin vähän muutenkin jäljellä. Mietin vain, ansaitsinko kaiken sen mitä hän antoi minulle. Minä en koskaan pettänyt, en koskaan. Vaikka olisi ollut mahdollisuuksia enemmän kuin jaksan kertoa. Mutta minä pysyin uskollisena hänelle, vaikka hän ei pysynytkään. Minua vain harmittaa se, etten pääse hänestä yli vielä. Koska rakastan häntä. Osa minusta tulee aina rakastamaan. Osa minusta tahtoo aina suojella sitä pientä haavoittunutta sielua, joka oikeasti asustaa siinä pienessä kehossa. Nyt vain minun sydämeni ei enää jaksa tulla tallotuksi. Niin monesti sitä on jo runnottu. Paraneminen vie aikaa.
En tiedä koska saan itselleni kylliksi rohkeutta jatkaa sellaisena naisena, jota oikeasti olen. Sydämeni tarvitsee nyt aikaa parantua. Ilman häntä, jota rakastan. Tulen aina rakastamaan häntä tietysti, mutta miten. Se on ajan kysymys. Toivon vain, että pääsen kunnialla ylös haudasta, jonne upposin. Toivon, että tunteeni laantuvat tätä naista kohtaan, enkä reagoisi niin paljon kuin nyt. En tahdo olla se ketä itkee naisen perään, joka ei tehnyt mitään muuta kuin satuttanut. Hänet oli ihana tuntea silloin kun hän ei ollut jättämässä minua….ja niitä hetkiä oli vähän.
Vaikka tunteeni ovat voimakkaat häntä kohtaan ja tahtoisin antaa kaiken hänelle anteeksi. Ottaa hänet syliini ja sanoa, ettei ole mitään hätää. Mihin minä lähtisin. Mutta tällä kertaa minun on kuunneltava järkeä jos hän tulee pyytämään, että ymmärrä ja hyväksy. Ota takasin syliisi ja tuudita uneen. En ole enää tarpeeksi voimakas, että jaksaisin sen saman helvetin jota hän vain minulle tarjosi. Hän on ihana ihminen, silloin kun tietää mitä haluaa. Se oli osa syytä miksi häneen rakastuin ja miksi annoin niin monta kertaa anteeksi. Nyt vain en enää jaksa ymmärtää häntä. En koskaan ymmärtänyt sitä mitä hän näki minussa, koska minussa ei ollut mitään nähtävää. Olen tavallinen kauhu takametsiltä, joka rakastui. Mikä minussa oli niin ihanaa, ettei hän tahtonut jättää taakseen. Lojaalisuusko häntä ihastutti vai se että olin vain tuttu turvallinen syli missä oli aina hyvä olla. Miksi hän ei tahtonut päästää irti. Ehkä olin hänelle vain se mielihyvän tuottaja. Niin kuin kaikille muillekin…En voi ymmärtää. Kaikki kaatui kauniin naisen pinnallisuuteen, joka sanoo rumaa ankanpoikasta unelmien naiseksi, mutta on vain liian pinnallinen rakastuakseen. Hän sanoi olevansa valmis ottamaan kauniin naisen ketä ei olisi muuten niin unelma. Hän on valmis kärsimään, jotta saisi kauniin naisen itselleen. Minä annoin hänelle minkä pystyin. Hän otti sen minkä annoin ja heitti takaisin naamalleni. KIITOS, MUTTA EI KIITOS! En itseäni koskaan väkisin tyrkyttänyt. Hän vain itse halusi aina tulla takaisin. Itki ja rukoili, että antaisin anteeksi. Ottaisin hänet takaisin vieläkin jos hän pyytäisi, mutta en koskaan pystyisi luottamaan häneen. Minä polvistuisin jälleen ja sanoisin: ”Olen taas valmis poljettavaksi”. Surkeaa? Kyllä! Mutta olen rakastunut. Vaikka anteeksi olenkin jo antanut, en koskaan voisi häntä päästää niin lähelle kuin hän on ollut. Hän tuhosi minut niin pahasti, että sydämeni sai niin pahan arven. Etten voisi koskaan luottaa häneen tarpeeksi, että hän saisi sydämeni tapettavaksi. Vaikka sydämeni on jo hänellä. En sitä koskaan kerro hänelle vaan yritän varastaa sen takaisin. Vaivihkaa, ettei hän huomaa ja käytä sitä hyväkseen. Heikkoa luonnettani häneen.
Usein mietin miksi minä yritin jatkaa hänen kanssaan… joka kerta kun hän sanoi poikki. Miksi otin hänet takaisin. Johtuu kai luonteestani. Etten anna periksi vaan menen läpi sen harmaan kiven. Hän luovutti joka kerta. Joskus säälin häntä. Vaikka sääli onkin sairaus enkä minä ole sairas. Vaikka muut voisivatkin väittää, että olen sairas rakkaudesta ja typeryydestä. En voi sanoa mitään enkä tehdä mitään. Olen uupunut tappelemaan sijastani hänen vierellään. En edes halua, koska en ole hänen tasollaan. Nyt minun pitäisi sanoa, että olen itse ylempänä. En vain tunne oloani niin hyväksi. Sen sanon kyllä, että minuun verrattuna hän on lapsi, vaikka onkin vain vuoden nuorempi. Hän käyttäytyy kuin lapsi lelukaupassa, eikä osaa päättää mitä haluaa. Ja siksi kiukuttelee ja pyytää kaikki tai tulee iso itku kun ei saakaan. Vaikka hän saisi kaiken hän ei voisi leikkiä niillä yhtä aikaa. Hän ei vain ole sitä ymmärtänyt. Hän haluaa ja haluaa. Kun lelu menee rikki tai siihen tulee vika tai sitten siinä on jotain vikaa niin kuin minussa. Se heitetään nurkkaan. Muutaman päivän päästä se kaivetaan uudestaan esille ja katsotaan olisiko siitä sittenkin leikkikaveriksi. Mutta kun lelu on kerran jo heitetty nurkkaan siitä löytyy aina se sama vika, josta ei pidetty. Se lentää aina uudestaan nurkkaan. Ei koskaan ajatella miltä lelusta tuntuu. Niin kuin minusta. Ehkä hetkellisesti se lelu herää lapsen mielessä niin kuin hänenkin mielessä eloon, jolloin se otetaan jälleen käyttöön ja siltä pyydetään anteeksi kun on kohdellut niin huonosti. Niin kuin hänkin teki minulle. Onneksi en ollut ruma posliininukke. Olisin särkynyt joka kerta kun tömähtäisin nurkkaan. Vaan olin pehmeä nalle, jolla on kauneusvirheitä.
Hän sanoi olevansa niin sekaisin kokoajan, ettei tiedä mitä haluaa. Ei vain voinut koskaan myöntää totuutta minulle, minkä minä jo tiesin. Hän oli pelkuri. Minä en pelkää asioita, joiden tiedän olevan totta ja ne puhuvat asioista mitkä minä olen aina tiennyt. Hän pelkäsi, että hän voisi minua vielä jollain tavalla satuttaa kaiken sen jälkeen mitä hän oli minulle tehnyt. Ei ollut enää asioita joita hän olisi voinut minulle sanoa. Jotka olisivat voineet satuttaa. Hän ei vain sitä itse uskonut.
Jollain tietyllä tavalla olen tunteiltani kuollut. Ainakin pieneksi hetkeksi. Häntä kohtaan en pysty tuntemaan mitään muuta kuin vihaa, jonka olen syrjäyttänyt mielestäni ja yritän käyttäytyä kuin asiallinen ihminen. Vaikka vihassani on pidättelemistä. Pystyn sen hallitsemaan. Hän ei pystyisi koskaan edes ajattelemaan tarpeeksi asiallisesti, että voisi puhua muulla tavalla. Aikuisuuden salat. Joita hän ei tule koskaan oppimaan. Raivoan mielessäni, mutta ulkoa päin olen rauhallinen kuin peilityynijärvi. Ehkä kyyneleen voi nähdä juuri ja juuri jos vain osaa katsoa oikealla hetkellä lasittuneita silmiäni. En itke sitä, että menetin hänet vaan sitä, että olin niin tyhmä ja uskoin hänen valheensa. Tästä kaikesta olen kuitenkin oppinut paljonkin. En vain tiedä sitä vielä mitä olen oppinut. Ainakin sen, etten voi olla niin sinisilmäinen. Luottamus häneen on mennyt ja minun täytyy kuunnella sitä ensimmäistä varottavaa kelloa, joka alkaa soida päässäni kun näen tai kuulen sen, jota havittelen. Kuitenkaan luottamukseni muihin ei ole mennyt, vaikka hän minulle yritti opettaa sitä taitoa. Hän ei vaan ymmärtänyt sitä, että kaikki ihmiset ovat yksilöllisiä minun edessäni. Niin kuin oli hänkin. Hän vain syyttää kaikkia samasta asiasta, kun joku on hänet pettänyt.
Hän edelleen puhuu minulle. Ne samat asiat, jotka hän valehteli. Vain siinä muodossa, että on pahoillaan pinnallisuudestaan. Jos minä olin niin unelma nainen, johon hän oli kovaa vauhtia rakastumassa. Eihän silloin katsota ulkoapäin. Hän vain tahtoi satuttaa minua koska olin niin helppo kohde, jota oli niin helppo höynäyttää. Häpeän itseäni ja sitä että hän sai minut niin otteeseensa lempeillä sanoillaan, jotka olivat pohjamutaansa myöden valhetta. Kyyneleiden tippuessa, sinisine silmineen hän vain valehteli kaikki. Hänellä on omat ongelmansa. Nyt minulla on omat ongelmani, joihin hän ei kuulu enää koskaan. Ei edes silloin kun hän yrittää vetää minua takaisin. Hän haluaa ystävää, minä haluan rakastajan, josta pitää kiinni. En vain onnistu vielä, koska olen niin kiinni hänessä vielä, etten osaa kuvitella itseäni kenenkään muun kanssa jakamassa elämääni.
Mutta kuitenkin haluan vain hyvää hänelle.
Toivon kaikkea hyvää elämääsi, vaikka en itse tahtomattani ole mukana. Toivon, että sinä saat sen mitä haluat. Vaikka kantapään kautta joudut ne vielä oppimaan. Vaikka itket, hymyile. Sillä mikään ei ole niin vaikeaa kuin luulet. Kaikki hyvä tulee aikanaan ja kaikista pahasta selvitään kunhan annat ystäviesi auttaa. Saat jopa harmaan kiven edessäsi murtumaan.
Kaikesta huolimatta en voi kuin kiittää häntä kaikista ihanista hetkistä, jotka hän laupeudellaan suvaitsi minulle.
Eli kiitos. Kiitos kaikista hetkistä. Opetuksistasi, joista et opettanut mitään uutta minulle. Muistutit vain. Kiitos kaikesta kiukuttelusta, josta opin tuntemaan sinut, kiitos kaikista hetkistä, jolloin olit sylissäni. Kiitos kaikista hetkistä kun minä sain painaa pääni syliisi. Kiitos kun valehtelit ja teit minut onnelliseksi edes hetkeksi. Kiitos, kun päästit minut vapauteen vaikka se minua pelottaakin. Kiitos siitä, että opin itsestäni sen, etten luovuta edes silloin kun vastaan tulee ylämäki. Kiitos, että opetit minulle, että voin rakastaa. Kiitos kyynelistä, joista tiesin tuntevani vielä jotain. Kiitos, että näytit minulle, etten ole tunnekuollut, niin kuin on väitetty. Kiitos kun välitit edes hetken. Kiitos, siitä että osaan vielä itkeä. En vain tule koskaan enää itkemään tähtesi.
Kiitos, Mirva.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Anteeksi, että puran turhautumaani kielioppiisi.
"Olihan se niitä päiviä, kun oltiin nuoria ja vapaita."
>Mikä aloitus tämä on olevinaan? Saint Cliché! Aloituskappaleeseen haluaisin lisää konkretiaa.
"Ehkä ensirakkaus oli liian kova pala monelle, jota ei osattu käsitellä."
>Relatiivisen sivulauseen käyttö menee nyt kyllä ihan metsään.
"Lapsen omaiseen hysteeriseen itkuun."
>Lapsen lähiomaisia ovat isä, äiti, mahdolliset sisarukset ja mahdolliset muut läheiset sukulaiset. Muut sukulaiset ovat etäisempiä omaisia. Lapsenomainen taas tulee yhteen.
"Pienelle paholaiselle, ketä tappoi minut useammin kuin ketään elävä olento olisi voinut."
Ketä ei ole suomen kielessä oikea pronomini tähän. Sopiva olisi "joka" tai "kuka".
Ja voe tokkiisa näitä sinun kappalejakojasi.
Ihan typerää ruveta tuolla tavalla toisen tekstiä kommentoimaan. Hän on sen sydänsuruissaan kirjoittanut ja toimii sellaisenaan hyvin. On asiatonta ruveta viilaamaan pilkkua tällaisessa asiassa! Itse olen akateemisena kielenkääntäjä jurdidisen lääketieteen tekstin kanssa ja olen sitä mieltä, että vapaa-aikana saa kirjoittaa vähemmän oikein ja nyt sydänsuruiselle voi sallia vielä enemmän. Hyvää ajatusta tekstissä oli paljon ja varmaan kirjoittajalle tekstin tuottaminen oli oivaa "terapiaa" eli mene sinä viilaamaan pilkkuasi muualle!
En voi muuta sanoa kuin... Kiitos...
En mä sitä sun ilokses kirjottanu, vaan omaksi suruksi.
Niin... Mielestäni kuitenkin olen aika hyvin selivnnyt lukihäiröni kanssa näinkin pitkälle.. Harmittaa vaan siinä mielessä, kun kerrankin uskaltaa pistää jotain levitykseen. On ihan sama kuin lukisi kirjaa luokalle. Vaikka en enää koulussa olekaan...
Pyysin anteeksi sinänsä pikkumaista puuttumistani kielioppiin. Mitä taas tulee lukihäiriöihin, arvostelijan on mahdotonta tietää, kenellä on tämä kynnys voitettavanaan ja kuka taas ei vain hallitse suomen kielen oikeinkirjoitusta. Ja jos joku on kiinnostunut kirjoittamisesta, oikeakielisyydestä on minusta paikallaan huomauttaa. Muuten vain lyödään päätä seinään.
Erinomaisen ilahduttavaa puolestaan on se, että akateemiset kielenkääntäjätkin kunnioittavat tätä paikkaa läsnäolollaan. Heidäntapaisiltaan toivoisin itsekin kommentointia, koskapa he jo koulutuksensa puolesta omaavat uskoakseni aivan toisen perspektiivin kirjalliseen arvoon kuin minä itse. Arvioisitko ystävällisesti vaikka jonkin uudemman tekstini, nimim. Maria?
Erikseen merkitsemätön "terapiateksti" tai vaikka rakastuneen kirjoittama pitää voida alistaa samalle arvostelulle kuin tekstit ylipäänsä. Muuten ollaan suossa, jossa ei uskalla enää suutaan avata, ettei vaan tulisi päästeltyä sammakoita. Rakkaat kirjoittajatoverit, merkitkää erikseen ne tekstit, joista ette ole valmiita ottamaan vastaan kunnollista palautetta, viilattiin sitten pilkkua tai ei. Jos teksti on sisällöllisesti höttöä, minulla on käsitykseni mukaan myös oikeus sanoa se.