On iso muutos tapahtunut koiran merkityksessä ihmiselle kaupungistumisen myötä. Vielä muutama vuosikymmen sitten ei koiran kuolemaa ihmiset pahemmin surreet - oli muutakin elämää, sekä toimellisempaa tekemistä. Kun koira kävi vaikka vanhaksi, niin se laskettiin päiviltä, ja hankittiin pian lähitalosta jostain uusi penikka. Nykyään taitaa olla ihmisillä usein jo suruajan vietto, kun koiraa on ensin "elvytetty" eläinlääkärin toimesta ties kuinka pitkään, ja näin jatkettu sen elämää epäluonnollisen pitkään, ja kun lopulta uskalletaan tehdä päätös sen kitumisen lopettamisesta. Sitten on jo otettava töistä sairaslomaa, kun masentaa niin. Vähän outoa mielestäni tälläinen, että eläin saa näin suhteettoman suuren merkityksen. Yksinäistymisen seuraushan se taitaa olla - jokainen ihminen omassa kopperossaan, vailla kontaktia lajitovereihinsa.
Koiran "tärkeys" nyt ja ennen
atomica
594
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
En tiedä miteä sanoa!
Ai että eläimiin kiintyminen olisi jotenkin erakoitumisen merkki? Et taida olla hirveän empaattinen hoivaaja tai sitten sinulla ei ole ollut lemmikkejä. Itselläni on ollut eläimiä koko elämän ja perheenjäseninä niitä tietenkin suretaan poismennessä. Tosin en harrasta eläinparan kiduttamista vaan toimin aina eläimen parhaaksi riippumatta mitä minä haluaisin.
Kyllä se on aina kautta ajan ollut että jotkut kiintyy eläinkaveriinsa syvemmin kuin toiset..aikonaan isänikin muisteli edesmennyttä koiraansa. Tärkeä se oli selvästi ollut ei aika muuta kiintymystä.
Tiedän tänäkin päivänä ihmisiä jotka ottaa uuden tilalle ja kierrättää aikaisempia koiriaan eteenpäin. Ja lopettaa heppoisesti. Ihmiset ei muutu perimmiltään vaikka niin luulisi ..ja toiset kiintyy syvästi.
Historiassa ennen lääketieteen keinoja kuolema oli todennäköistä arkipäivää ja koiriin suhtauduttiin siten eri tavalla jos ne kuoli ne kuoli niinkuin jopa lapsetkin saattoi..ei edes lasta jääty suremaan kovin näkyvästi saati keskenmenoja. Suru oli sisällä silti mutta elämää oli jatkettava.
Eläimiin suhtautumisesta Isoäidillenikin(1910 syntynyt) oli kuulemma teurastaminen ihan hirveätä aikaa ja lähti äkkiä naapuriin koska oli eläimiä rakkaudella hoitanut ja sioille puhunut. Eikä koskaan puhunut kuolleena syntyneestä lapsesta. Ja puolestaan isoäidin äiti ei puhunut edes kuulemma kaksivuotiaana kuolleesta lapsestaan. Se oli ajan henki Jumala antoi ja Jumala otti. Ja nykyään asioita käsitellään ja analysoidaan liikaakin.
Surun käsittely muuttunut ei itse suru. Kiintymyksen osoittaminen muuttunut ei itse kiintymys.
Naapurinmummoni kertoi, että piikana 15-vuotiaana teurastivat vasikan kahdestaan toisen piian kanssa, toisen pidellessä vatia (johon veri otettiin talteen), kun toinen aukaisi veitsellä kurkun. Se oli silloin ihan normaalia. Ei myöskään ymmrtänyt nykyistä elukoihin syvästi kiintymistä.
No aikas kovia oli noi ihmiset oma isoäitini ei olisi voinut tehdä noin. :(
Kyllä teurastus jäi usein noille jotka ei eläintä ruokkineet. Ja hoitivat usein sen niin että ruoka eläimen eteen ja kalauttivat tajun pois ettei tiedä mikä tuli ja sitten veti kurkun auki.
Ei se helppoa kaikille ole ja kylissä oli ns.teurastajat jotka siihen paremmin kykenivät.
Aina ollut kovia ja pehmeitä ihmisiä. Ennen ja nykyään. Ja toisen puolen suvussanikin oli maalaisemäntiä ja yksi oli aina hieman koviksen tyyppinen mutta kun kerran lehmä myytiin Puolaan niin suri monta päivää ja mietti miten se siellä nyt pärjää. Ja teuraspäivät oli kauheita, oli kiintynyt lehmiinsä. Ja samainen tyyppi sanoi kuolisi jo tuo vaivainen koira että saadaan uusi tilalle. ;)
Kiintymys on empaattisen ihmisen piirre ja onneksi empaattisuus ei ole kadonnut. :) elinolosuhteet on eri asia mutta kiintymystä sekään ei estä.
Tiedän myös heimon joka teurasti porotkin aina erillään laumasta ettei muut kärsi kun teurastuksen näkevät..inhimillisyys ei ole alkukansoissakaan vierasta.