Olen surullinen!! ='( Entä sä??

Enpä varmaan koskaan tälläiselle palstalle oo kirjotellu omia juttuja peläten muitten reaktioita ja mahdollisia loukkaavia viestejä.. Mutta saa kait niitä loukkaaviaki viestejä laittaa jos niistä tulee itelle hyvä mieli! :=)Täällä kai voi kirjotella miten asiat on ilman pelkoa siitä mitä tyhmää toinen päin naamaa voi sanoa ja ilman että tarttee esitellä jotain muuta ku on. Kai.

En oo ettimässä mitään sääliä, tulee vaan ahdistava olo jos joku on sillee voiii toista onpa sulla ollu rankka elämä jne. Ehkä se vaa helpottaa jos saa jollekki kirjotella, ja vieläpä anonyymisti. Ei mulla oo ketää kenelle jutella "oikeessa elämässä". Alan kirjoittamaan tälläistä 4.20 aamuyöstä, kertoo jotain mun tän hetkisestä unirytmistä..

Oon 23-vuotias, yksinäinen, surullinen, masentunu(ollu varmaa vuodest 2005 lähtien?), epävarma itsestä, univaikeuksinen ja jotai.. Nykyäänhä ihminen tosiaan voi olla masentunu jos saa kokeesta huonon numeron tai jotain muuta tollaista irrelevanttia(pakko oli tunkea uus opittu sana toho), mutta valitettavasti mulla ei oo noin pienist asioista kyse.

Yksinäisyyttä kuvaa hyvin se, että oon viimeksi ollu koulun ulkopuolella muitten ku äitin tai sisarusten kanssa kodin ulkopuolella vuoden 2011 loppupuolella. Tajusin just että oon ollu nyt niinku melkee 5kk yksinään. Viime vuonna kävin yhdellä kädellä laskettavan määrän verran jossain joidenki kanssa koko vuotena. Siinäpä sitä sosiaalisuutta. Eniten ärsyttää ku oon kummiski aika sosiaalinen jos joku tulee ensimmäisenä juttelemaan ja tälleen. Mulla on vain ollu näköjää aina tosi iso kynnys mennä ite ekana kenellekkään juttelemaan koska taidan pelkää liikaa hylätyksi tulemista tai jotain sellaista.

Asun yksin, oon asunu vuoden 2010 alusta. Hauska juttu että mun kotona ei oo käyny ku 1 kaveri sinä aikana ja äitiki vain kerran. En ees tyyliin uskalla ottaa ketään kotiin ku häpeän itteeni ja tuntuu että mulla ei oo tarpeeksi hyvä koti muille näytettäväks(mitä vittua).. Näinpä ne päivät kuluu että herään ja istuskelen kotona tekemättä juurikaan mitään ja meen nukkumaan. Nopeasti tuntuu silti aika menevän.

En oo oikein koskaan päässy tai osannu/uskaltanu tehdä kavereita. Oon muuttanu elämässäni "nuoresta" iästä riippumatta varmaankin 20 kertaa. Jos on joskus onnistunu tuurilla pääsemään johonkin mukaan niin kyllä se äkkiä lähtee poissa muuton myötä. Jossain vaiheessa en saanu kavereita tulemaan mun kanssa jonnekkin muuten kuin lupaamalla ostaa niille jotain kaupasta. Ala-asteella koulukiusattu pienen koon takia, josta kyllä kieltämättä jääny jotain traumoja. Ylä-asteella sama jatku siihen asti ku jäin luokalle.

Ennen luokalle jääntiä olin melkeinpä ku adhd lapsi , tosi villi, suhteellisen paljon kavereita ja aina tuntu olevan jonnekki menemistä. Luokalle jäänti sitten jotenki pyyhki kaiken, ku vaihdoin vielä kouluaki. Yhtäkkiä tiedostin että oon huonompi ku muut ku oon luokallekki jääny ja vanhempi ku muut. Sitä ennen olin aina ajatellu että miten voi joku olla niin jälkeenjääny että jää luokalle.. Mutta kai sitten näin jälkeenjääny. No sen jälkeen sitte kaverit katos ja olin varmaa jossai vaiheessa vuoden kotona ilman menemättä minnekkään kenenkää kanssa. Koulussa oli aina helppo valehdella että mitä on viikonloppuna tullu tehtyä, ja läpi meni. Todellisuus oliki sit aina iha toista.

Yläasteen loputtua alotin lukion toisella paikkakunnalla jonka sitte keskeytin jo parin jakson jälkeen ja muutin takas kotia. Tuttavan itsemurha jotenki pisti pään vähä pyörii ja sitte olin taas vuoden poissa koulusta. Menin sitte kouluun mutta siellä törmäsin sitte pariin vanhaan luokkakaveriin ja en tiiä mikä tuli, mutta hirveä paniikki ja sitte vaa lopetin senki. Sitte menin kesällä joski aikaa töihi ja sit olin työtön ja sit tein töitä jonku pari v kunnes taas työtön kunnes menin johonki työkkärin kouluun vuodeks ja siitä sit taas lukioon(missä oon nyt viel tän kevään ja syksyl pari ainetta kirjotan). Jo 18vuotiaana ajattelin että oon liian vanha menemään takasi lukioon ku siinä vaiheessa se pitäis olla jo suoritettuna. Liikaa peilaan itteäni muihin ja jos en oo samanlainen nii tulee tosi häpeä&ahdistava olo. Ja sitten ei uskallakkaa tehä mitää ku pelottaa..

Varmaan omasta mielestä ainaki rankka lapsuus, isättömyys, äitin semialkoholismi ja jatkuva aggressiivinen käytös mua kohtaan on tehny musta jollai tapaa tälläisen ku nyt oon, eli aika ihmeellisen. Ei sitä välttämättä huomaa ulkoapäin, ku taidan olla melko hyvä teeskentelijä. Kaikkea sitä ihminen oppii ku on "hätä".

Tajusin just että en muista ees mitä ooh tähä kirjoitellu , mutta alunperin idea minkä takia tän viestin kirjoitin oli se että ku tuli tänne eksyttyä ja lueskelin suunnillee samanikäisten ihmisten samanlaisia murheita, yksinäisyyttä jne, niin ajattelin vain että jos joku tän viestin jaksaa lukea ja vielä tässä vaiheessa on kärryillä ja haluaa keskustella melkeenpä mistä vain(ihan sama, ei mua tartte ujostella).Eikä iällä tai sukupuolella oo väliä.

JATKUU