Moi.
Olen lukenut aika monta tällä palstalla julkaistua tarinaa ja keskustelua, ja mielestäni lähes kaikki kirjoittajat ovat kovin nuoria. Olenko oikeassa? Vaikeahan tähän on kenenkään vastata tyhjentävästi, koska anonyyminähän tässä raapustellaan, mutta mikä on tuntuma muilla? Pieni osa kirjoituksista on kyllä selvästi vanhempien kirjoittamia, tai sitten koulussa opetetaan sivistyssanastoa entistä nuoremmille.
Itse ole jo(?) nelikymppinen, mutta silti "kirjailijanalku", esikoisromaaniaan epätoivoisesti raapusta ukko. Jos muita samnaikäisiä ja vanhempiakin on liikkeellä, olisi se kiva tietää.
Olen lukenut aika monta tällä palstalla julkaistua tarinaa ja keskustelua, ja mielestäni lähes kaikki kirjoittajat ovat kovin nuoria. Olenko oikeassa? Vaikeahan tähän on kenenkään vastata tyhjentävästi, koska anonyyminähän tässä raapustellaan, mutta mikä on tuntuma muilla? Pieni osa kirjoituksista on kyllä selvästi vanhempien kirjoittamia, tai sitten koulussa opetetaan sivistyssanastoa entistä nuoremmille.
Itse ole jo(?) nelikymppinen, mutta silti "kirjailijanalku", esikoisromaaniaan epätoivoisesti raapusta ukko. Jos muita samnaikäisiä ja vanhempiakin on liikkeellä, olisi se kiva tietää.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Mä olen kyllä vahvasti kolmeseiska, vaikkakaan en osaa juuri sivistyssanoja - tai ranskaa :)
Oleksä raapustanu esikoistas jo pitkään. Mä tunnen yhden hepun tosta viereisestä pispalasta, joka kutsuu omaansa "perätilasynnytykseksi."
Joo, aika pitkään olen aihetta rustaillut, vielä kauemmin miettinyt.
Mulla on kautta pienen elämäni ollut haavena kirjoittaa romaani. Jotain pienempää olen saanut joskus lehdissä julkaistuksikin, muttei mitään mainittavaa.
Romaanin ideoimisen ja materiaalin keruun aloitin tammikuussa 03, eli 1½ vuotta sitten. Itse puhtaaksikirjoittaminen alkoi viime marraskuussa. Nyt on aiotusta yhdeksästä luvusta valmiina reilu seitsemän. Sivuja on valmiina 140, kun valmiissa niitä tulee olemaan n. 180-190.
Mielenkiintoista, mutta joskus ah' niin turhauttavaa puuhaa.
-silti eteenpäin-
PS. mun nettisivuilla on muutama pätkä näytteillä.
No mun näkökulmasta sun juttus on jo melkein kalkkiviivoilla, joten turhautuminen saattaa olla jo jonkinlaista piillotettua voitonriemua tai rimakauhua.
Oma tilanteeni on sikäli lohduton, etten ole järin järjestelmällinen persoonallisuus, lähinnä läiskin vaatekaapinpohjalle metrin verran sotkuisia papereita hujanhajan, sitten menen lähibubiin keskustelemaan jääkiekosta valomerkkiin asti.
Järjestelmällisyydestä sen verran, että kaikessa muussa kuin tietokoneeseen liittyvissä asioissa mulla ei sitä (järjestelmällisyyttä) ole. Kodin pitäminen edes siedettävässä kunnossa vieraita ajatellen on aivan silkkaa murhaa mulle. Samoin monien muiden elämän pikku askareiden hoitaminen täsmällisesti on mulle varsin vierasta. Laiskuutta ja välinpitämättömyyttähän se on, luulisin.
Edellisistä poiketen oon jotenkin päässyt tietokoneen kanssa sinuiksi, ja teen monista aivan turhistakin asioista muistioita ja varsinkin tietokantoja. Kirjoitan romaania pc:llä, tietysti. Mulla on kirjoitetut ja oikoluetut tunnit ylhäällä. Teen ranskalaisilla viivoilla muistioita, joista poimin ideoita tekstiin.
Access-tietokantoja teen tosiaan aivan älyttömistäkin asioista. Jos nyt joku sattuisi kysymään, mitä söin esim. heinäkuun 9. päivä v. 2002, osaisin aika pitkälle vastata oikein. Kirjaan nimittäin ruokaostokset tietokantaan JOKA KERTA kaupasta tullessain. Nerokasta! Kukaan ei niillä tiedoilla mitään tee, mutta uskollisesti niitä ylöskirjaan. Hullu mies oon, myönnän =)
Ja niitä tietokantoja on mihin lähtöön vaan. Videot, cd:t, mp3:t, dvd:t jne on kaikki kirjattu ylös. Pc-päiväkirjaa pidän, totta kai, ja paljon muuta. Huh-huh.
Siitä lätkästä ja pubista oon aivan samaa mieltä. Toissapäivänä lähdin ulos, kävelin pihaportille, ja heitin kruunua ja klaavaa. Mun vasemmalla puolella on kirkko, oikealla pubi. Jouduin heittämään neljä kertaa ennen kuin pääsin väittelemään Kreikan futisparemmuudesta.
Mä kyllä allekirjoitan rahojen heittelemisen mielekkyyden oitis. Itsekin heittelen niitä oikealle ja vasemmalle...kunnes ne loppuvat, sitten mun on taas keksittävä jotain josta sitä kilahtaa handuun.
Tuo tietokantojen keräilyharrastus on aika mielenkiintoinen aihe. Mä en muista proosaa jossa sitä olisi käsitelty humoristisessa valossa. Kuvittele nyt: mies heittää rahaa pihaportillaan. Raha lipsahtaan kourasta pölyiseen maahan, ja hän jää katsomaan jalkoihinsa tietämättä kumpi se on, kruuna vai klaava.
Hänet valtaa outo olo. Hän ei tahdo tietää, vaikka hän on halunnut tietoa koko elämänsä ajan. Himoinnut tietoa. Vaatinut tietoa ja kiristänyt itselleen tietoa.
Hän on kerännyt koko ikänsä itselleen tietoa hyllymetreittäin, rompuittain ja lerpuittain - hän kahlaa tiedossa. Hän ui tiedon valtameressä.
Mutta tätä tietoa hänellä ei ole ennen kuin hän kumartuu lähemmäs katsomaan miten päin kolikko maassa makaa.
Hän kokee valaistuksen. Taivas kirkastuu hänen yllään tai sisällään, ja hän astuu kevyesti kolikkonsa ylitse ja kulkee tiedotta kantikseensa leppoisasti naureskellen.
Aina säännöllisin väliajoin tännekin tulee näitä ikäkyselyitä. Minä siunaan tämän foorumin siltä kannalta, että täällä ei ole mitään mahtavaa teinix-vyörytystä, tai kyllähän sitäkin on, mutta siihen ei huku niin kuin jossain muualla. Käykääpä vaikka rakkausrunot.comissa! (vaikka siellä taas lukuisat helmet erottuvat sitäkin paremmin)
Eipä sikäli, minustakin on jännittävää kuulla aina, mitä vuosimallia kukin kirjoittaja edustaa. Se tieto tuo vähän perspektiiviä.
Hmm. Ikätoveriksi minusta ei sinulle, Paappa, taida olla näillä reilulla seitsemällätoista kesälläni. Mutta kyllähän täällä näkee vanhempaakin porukkaa. Ja kahdenkymmennen molemmin puolin tuntuu löytyvän edustajia. Pidän etuna sitä, että tätä foorumia ei ole profiloitu erityisesti millekään ikäryhmälle. Jatkonovellitkin siirrettiin tänne Nuoret-osastolta.
Mitenkä SINÄ olet eksynyt rakkausrunot.com -sivuille? En ole itse koskaan vilkaissut, mutta kuulostaa jo kauhistuttavalta...
Lainaan:
"Mitenkä SINÄ olet eksynyt rakkausrunot.com -sivuille?"
Koska en pidä mitään inhimillistä itselleni vieraana. (hymiö)
Suosittelen vilkaisua. Virhe.org on tietysti inhimillisemmän kokoinen ja selkeämpi. Rakkausrunot.com on varustettu äärimmäisen typerällä nimellä, mutta sivustolla on volyymia. Muistaakseni noin 5000 rekisteröitynyttä käyttäjää, joista 90 prosenttia tietysti teinipeeloja ja 5 aikuispeeloja. Silti, kuten sanottu, sielläkin on joitain tutustumisen arvoisia verkostoja, joihin olen osunut. Suoralta kädeltä tulee mieleen vaikkapa runoilija KTM. Kommentoinnin taso on useimmiten säälittävä.
Eihän runoissa mitään vikaa ole... kai. Omakohtaisesti eivät kolahda, joten tuskin vierailen kyseisillä sivuilla, mutta selailepa sinä niitä minunkin puolestani x)
Vai eivät runot kolahda? Olet siis vain lukenut huonoja runoja!
Lainaa kokoelma Federico Garcia Lorcaa tai vaikka Eeva-Liisa Mannerta. Rakastut runoihin, jos et ole täysi puupökkelö.
Saa nähdä. Se kirja käteen ottaminen on edelleen vähän vaikeamman puoleista x) oli kyseessä sitten mikä tahansa kirja...
Eeva-Liisa Mantereen runoja olen saattanut pari nähdä jossakin. Eihän niissä mitään vikaa ollut, mutta en nyt menisi niistä erityisemmin innostumaankaan.
Itse olen kirjoittanut aktiivisesti pari kolme vuotta. Vasta nyt tunnen saavani otetta asiaan.
Esikoistani työstän, kirjoitin tarinan jo vuosi sitten, mutta vasta haudutus paljastaa mihin siitä on.
Epätoivo on kai yhteinen piirre meille kaikille jotka emme kuvittele liikoja itsestämme, vaikkakin olen sitä mieltä että todella hyviä kirjoja on vähän :)
Tiedän millainen on hyvä kirja. Mitä siinä pitää olla ja miten se kirjoitetaan. Teoria on hyvin hallussa, kahlattuani kaikki asiaa sivuavat oppaat läpi, mutta käytäntö tökkii. Se osa kun sanat naputellaan koneen ruudulle on vaikein.
Toisaalta en usko että mikään saisi minua enää lopettamaan. Kun jotain täytyy tehdä, se täytyy tehdä.
oon sun kanssas. Aloitin romaanin materiaalin keräämisen viime vuoden alussa, varsinaisen kirjoittamisen viime marraskuussa. Nyt on valmiina ja oikoluettuna vajaa 150 sivua 190:stä. Lukuja mun teoksessa on yhdeksän, joista valmiina on seitsemän ja puoli.
Olen ottanut deadlineksi alkusyksyn, ja näinä suht kiireettöminä päivinä saan valmiiksi sivun-pari päivässä, se on mielestäni ihan hyvä vauhti. Joskus teksiä tulee enemmänkin, mutta valitettavan usein aivan liian vähän.
Mistä romaanisi kertoo? Mun juttu on lyhyesti huumoripohjainen kertomus pienen yhdistyksen pitkäksi venähtävästä kesäkokouksesta mökkimaisemissa.
Huomasin kirjoitustavastasi, että ainakin huumori on hallussa, kadehdin. Oma huumorintajuni ei välity kirjoittamiini teksteihin, pikemminkin sävyni on tahattoman sarkastinen.
Materiaalipohja on kertynyt läpi elämäni, isovanhempieni kanssa käydyistä keskusteluista.
Varsinaisen aiheen piiriin uppoutumisen aloitin jouluna 2002. Kirjoitin edeltävän vuoden niitä näitä tiilen päitä ja lopullisen version neljässä kuukaudessa keväällä 2003.
Tottakai innokkaana ensikertalaisena lähetin tekstin kustantajalle, tuskin edes vilkaisivat paperinippua. Keskeneräinen ja hatara se oli, mutta nyt hauduttuaan vuoden pöytälaatikossa se on alkanut oudosti kasvaa ja rehevöityä.
Kirja kertoo sodan aikaisesta helsingistä, kai se on kasvutarina. Yritän saada sanalliseen muotoon kertomuksen siitä, miten lapsena koettu häpeä voi myöhemmin osoittautua hyödylliseksi kokemukseksi: Antaa vankkumattoman pohjan toimia keskellä kauheuksia.
Isovanhempien kertomukset luovat runkoa tekstille ja uskottavuutta niihin paikkoihin joissa omia kokemuksia ei ole, tämä häpeä puoli ja siitä voimien löytäminen on kai itseäni.
Tuossa ensimmäisessä versioissa sivuja oli parisataa, luulen että se kasvaa ehkä muutamalla kymmenellä vielä, ja paljon turhaa joudun poistamaan.
Huvittavaa lukea nyt omaa tekstiään ja nähdä selvästi missä mättää, vaikka en suostunut kuuntelemaan arvioita vuosi sitten. Nyt voin myöntää että esilukija oli täysin oikeassa monissa kohdin.
Aikataulua en ole tällä kertaa asettanut, mutta toivon saavani kirjan kustantajalle jouluksi. Kopioin sitä kuusi kahdeksan kappaletta ja pommitan jokaisen varteenotettavan kustantajan.
Kirjoittaessani ensimmäistä versioita päivä vauhtini vaihteli sivusta kymmeneen, aika alkumetreillä opettelin kymmensormijärjestelmän, se vauhditti näpyttelyä entiseen kuus ja puoli järjestelmään verrattuna.
Nyt kirjoitan käsin marginaaleihin mitä pitää muuttaa mitä poistaa, yleisin sana on kai "plääh" ja pitkä ruksi kappaleen päällä. Huomaan kirjoittaneeni tuhottomasti kliseitä ja turhia selityksiä kohdissa joissa olisi ollut viisainta vain kertoa mitä tapahtuu.
toisen version kirjoitan ensin minä muodossa, se on helpoin tapa välttää kankeaa tekstiä. Ja ehkä jotkut kohdat kirjoitan useamman ihmisen suulla minä muodossa, jotta löydän parhaiten kunkin suuhun sopivat sanat ja tavan suhtautua.
Lopullinen versio kai tulee kirjoitettua suurelta osin kolmannessa persoonassa. Ihan siksi että itse nautin lukea kirjoja jotka ovat noin kirjoitettu.
Paitsi nyt kirjoittaessa, tulee luettua paljon vähemmän. Olen koko ikäni lukenut valtavasti, ja nyt kirjastoa kiertäessä tuntuu ettei mikään kirja kosketa niin että sen jaksaisi kahlata läpi.
Toisaalta kai tämä on luonnollinen tapa välttää ihan suorat kopioinnit. Kaikki luettu on sekavana massana mielessä, eikä mikään yksittäinen teos siivilöidy toisia voimakkaammin omaan tekstiin.
Nuorena ja kirkasotsaisena ihailen itsekuriasi. Miten sävy voi olla tahattoman sarkastinen? Kiehtovaa.
Lainaan:
"Olen koko ikäni lukenut valtavasti, ja nyt kirjastoa kiertäessä tuntuu ettei mikään kirja kosketa niin että sen jaksaisi kahlata läpi."
Kuulostaa pahalta. Tuntuu jotenkin, että juuri tähän tilanteeseen kirjoittava ihminen ei saisi joutua. Ikään kuin pitäisi aina kyetä näkemään vivahteet ja nauttimaan mestarien kynänjäljestä.
Tuo persoona on tietysti se ikuinen kysymys. Itsekin pidän enemmän kolmannesta. Jännittävää on se, että esimerkiksi 30-luvun Waltari oli siltä mieltä, että monet parhaat teokset ovat syntyneet juuri minämuodossa. Suurin ongelma, johon olen itse kolmannessa persoonassa törmännyt, on se, että tekstistä tulee helposti kamalan ulkokohtaista. Todellista eletyn makua on vaikea saada aikaan.
Luulisin, että tuo sivu-pari päivässä on aivan hyvä vauhti. En muista, kuka kirjailijamme se oli, liekö ollut Väinö Kirstinä, jonka mielestä enempää ei pidäkään kirjoittaa. Taso laskee muuten dramaattisesti.
Huumoripohjainen? Kuulostaa haastavalta. Ei kirjoittaminen ole helppoa, mutta huumori on vaikeaa. Mikä on teoksen punainen lanka? Mitä siinä mahtaa tapahtua?
Kuten taisin jo mainita, mun tuleva teos on humoristinen kertomus pienen yhdistyksen kesäkokouksesta mökkimaisemissa. Se on (taas) sitä sarjaa, missä arkirealismi lyö itsensä esiin miesmäisen ryyppäämisen, ilkamoinnin ja huumoripuheiden kamalassa melskeessä.
Kirjan päähenkilöt ovat kolme kaverusta, jotka aikoinaan perustivat yhdistyksen oman hyvinvointinsa kaikinpuoliseksi edistämiseksi.
Juonikulku on hyvin pelkistetty. Yhdistysväki siirtyy mökille, avaa kokouksen alkupaukkujen kera, esittelee kokoukselle (eli toisilleen) vuoden aikana funtsaamansa kokousasiat. Kokousväki syö ja juo, tekee hullunkurisia temppuja, pohtii ja funtsii maailman menoa sekä perimmäisiä asioita. Hauskaksi teoksen tekee miesten puheet sekä se tosiasia, että aiottu lyhytkestoinen kokous venyy viikon mittaiseksi ryyppyjuhlaksi.
Teos on kirjoitettu ikään kuin päiväkirjan muotoon, jossa yksi luku on vuorokauden mittainen. Jokainen luku alkaa aamusta tai aamuyöstä ja päättyy nukkumaan menoon.
Minulla on hyvin tarkka kuva siitä, ettei teoksesta mitenkään voi tulla suurta kansansuosikkia yksinkertaisuutensa ja pelkistetyn aiheensa vuoksi. Luin aikoinani monen monta kertaa Veikko Huovisen Lampaansyöjät, luen sitä aina vaan yhä uudelleen, ja se teki minuun mahtavan vaikutuksen. Pyrin kohdistamaan teokseni itseni kaltaisille "hörhöille", joiden huumorin linja on samaa vajaata luokkaa kuin omani.
Pieniä pätkiä on mun sivuilla os. http://personal.inet.fi/koti/paavo.sutinen
Tietysti luen koko ajan kirjoittaessanikin, mutta lukemistapa muuttuu olennaisesti, entisestä omaksi ilokseni lukemisesta, kriittiseen tarkasteluun. Kuinka juoni on rakennettu, Miten tietoja varistellaan tekstin seassa miltei huomaamatta.
Sama pätee myös elokuviin, nautinto muuttuu tarkkailuksi. Viihde lakkaa viihdyttämästä, ja joskus huomaan katsoneeni huonon elokuvan alusta loppuun, vain nähdäkseni kuinka hatara yritelmä kasataan pika pikaa loppumetreillä .
Sävystä jotain. Olen aika posiitiviinen ja iloinen persoona, mutta jostain syystä sanoja naputellessa iloisuuteni katoaa. Tekstistä tulee mustaa huumoria ja julmaa leikinlaskua sisältävää kaksintaistelua.
Juuri mainitsemastasi ulkokohtaisuudesta johtuen, joudun kirjoittamaan tekstin minä muodossa. Silloin saa karsittua monet latteudet ja turhat sanat. Itse en välitä lukea minä muotoisia kirjoja, joten muutan tekstin loppu metreillä kolmanteen persoonaan. Tietysti tuosta tulee aika lailla lisä työtä mutta lopputulos paranee niin oleellisesti että työ kannattaa.
Kokeilin tekniikkaa parin sivun tekstiin ja tulos on välittömästi nähtävissä. Kolmannen kirjoitus kerran jälkeen teksti on tiivistä ja jouhevaa luettavaa.
Tuo suunnitelmallisuus kiehtoo, itse piirtelen kaavioita, listaan asioita. Mietin mitä missäkin luvussa kerrotaan ja esiin tuodaan.
Yleensä pari ensimmäistä lukua sisältää aikomani asiat, mutta kolmannessa luvussa tarina vie mennessään ja vain pääpiirteet suunnitelmista säilyvät.
Se että tietää kenelle kirjoittaa luultavasti helpottaa työtä. Omalla kohdallani vaikka kirjani sijoittuu sota aikaan se tuskin saa miehiä suurin joukoin tarttumaan teokseen. Josta syystä en uhraa paljoa aikaa sodan käynnin filosofiaan, vaan keskityn henkilökemiaan ja persoonan kasvuun.
Kurinalaisuudesta vielä, luultavasti olen kirjoittanu satoja sivuja tekstiä jonnekkin, niitä taustoja jotka eivät millään tavalla tule näkyviin kirjassa, mutta kehittävät tapaani kirjoittaa, hahmottaa asioita sanalliseen muotoon.
Siksi kaikki kirjeenvaihdosta, päiväkirjoihin on mielestäni mielekästä kirjoittamista. Mitä helpommin ajatuksiaan saa paperille sen vaivattomampaa on saada kuvittelemiensa henkilöiden ajatukset ja sanat näyttämään todellisilta.
Suunnitelmallisuudesta kerroit mm. "Mietin mitä missäkin luvussa kerrotaan ja esiin tuodaan.".
Minun kohdallani tässä teoksessa olen suunnitellut eri luvut, siis vuorokaudet niin, että syntyisi mielekäs kokonaisuus ko. päivästä.
Tarinani perustuu suurelta osin aivan oikeasti elettyyn elämään. Teoksessa esiintyvän yhdistyksen esikuva on todella olemassa, myönnän itsekin kuuluvani siihen, olen vain listannut oikeasti tapahtuneita asioita ja sijoitellut niitä sopiviin kohtiin tarinan sisään. Noin paljon tapahtumaa tuskin yhdenkään yhdistyksen kokouksessa todellisuudessa on, ei sen esikuvayhdistyksenkään, olen vaan tiivistänyt monen vuoden sattumukset teoksessani yhteen viikkoon. Se on koko paljetin lähtökohta.
Se että tietää kenelle kirjoittaa helpottaa varmasti työtä. Ja paljon vielä helpottaa se, että teokseni on tavallaan omaelämäkerrallinen, vaikkei se kuvaakaan kuin yhden viikon jaksoa elämästä.
Kirjoitan itsekin paljon. Olen täysin kouluja käymätön ukonturjake, en käynyt aikoinani kuin keskikoulun (nyk. peruskoulun), ja senkin vain vaivoin. Koulu ei kokonaisuutena kiinnostanut, mutta ainekirjoitus oli yksi harvoista mieliaineistani.
Vanhempanakaan en ole opiskellut millään lailla kirjoittamista, olen ainoastaan hankkinut kaksi ammattia myöhemmällä iällä. Ja se koulutuksen puute varmasti näkyy teksteissäni, häpeän tunnustaa.
Innostus on kovempaa kuin resursseissa on varaa.
Ei kouluissa opi kirjoittamista, korkeintaan oppii kirjoittamaan kyseisen ohjaajan kriteereihin sopivaa tekstiä, mielestäni kirjoittaessa tärkeää on säilyttää oma tapansa lähestyä aihetta.
Tärkeämpää on kirjoittaa elävää tekstiä. Luulen ettei kirjoitus taidolla, pilkkujen sijoittelulla ja muulla ole merkitystä jos tarina kustannetaan. Hyvä tarina pääsee kansiin, riippumatta siitä onko kirjoittajalla korkeakoulu taustaa.
Rehellisesti sanottuna vasta lukiessani tuolta kotisivuilta tekstisi huomasin oman vajavaisuuteni. Olen keskittynyt niin paljon kirjoittamisen teoriaan että hukkaan itseni ja oman tapani kirjoittaa.
On vaikeaa pysyä rehellisenä itselleen kun eri tuuteista syötetään tietoa millainen pitäisi olla. Vaikka itsetuntoni on kohtalainen, sorrun silti jatkuvasti naamioitumaan milloin mihinkin kuoreen.
Kirjoittaessa tuosta on erityisesti haittaa. Ei kirjailija koskaan ole hyvä, jollei ole omaperäinen. Sama minkä alan kirjallisuutta pyrkii tuottamaan.
Muttapa eikun kirjoittamaan, ajoittain uppoutuessani riittävän syvälle, huomaan unohtavani kaikki ulkopuolelta tulleet ohjeistukset ja saan aikaan muutaman rivin ihan puhtaasti itseni näköistä tekstiä.
Noita hetkiä kun kertyy, voin kasata niiden jäljiltä tulleen materiaalin ja hävittää ne tuhat sivua kaavoihin kangistunutta jupinaa. :)
Ja lopuksi, kyllä omassa tekstissäni on myös paljon henkilökohtaisesti elettyä elämää, jotain todellisuus pohjaa täytyy olla jotta teksti ei sorru ihan ulkokohtaiseen kerrontaan.
Lähinnä kai käytän aikaa saadakseni perspektiiviä omiin kokemuksiini ja mielipiteisiini. On ihan tervettä heittää omat jättiongelmansa kuudenkymmenen vuoden takaiseen aikaan ja tutkia käyttäytyisinkö samoin tuossa ajassa ja ympäristössä.
Lopulta ihmisten tapa ajatella ei ole niin suuresti muuttunut näinä vuosina. Vaikka kuvat tuolta ajalta ovat mustavalkeita, ihmiset ovat olleet yhtä värikkäitä ja helposti väärinymmärtäviä kuin tässä ajassakin.
Hauskinta on tutkia isovanhempien nuoruutta, he kun joskus antavat kuvan, että ovat läpi elämänsä olleet jotenkin järkevämpiä, kuin heidän jälkeensä tulleet sukupolvet.
väitettäsi, että olet kirjoittajana jotenkin vajavainen. Tai siis kyllähän kaikissa kirjoittajissa on vajavaisuuksia, mutta vertauksesi minuun ei tunnu oikeutetulta sinua kohtaan. Olen lukenut näitä viestejäsi, ja luulenpa sinun olevan varsin oivallisen ja tarkkaavaisen kirjoittajan. Siitä 10 sulle.
Lainaan tekstiäsi:
"Rehellisesti sanottuna vasta lukiessani tuolta kotisivuilta tekstisi huomasin oman vajavaisuuteni. Olen keskittynyt niin paljon kirjoittamisen teoriaan että hukkaan itseni ja oman tapani kirjoittaa."
Kirjoittamisen teoriasta sen verran, etten itse tiedä enkä ymmärrä siitä mitään, kerrassaan yhtään mitään. En osaa teoretisoida kirjoittamisiani. Jos joku haastattelija kysyisi minulta tekstieni teorioista, olisi vastauksena todennäköisesti syvää hiljaisuutta tai ehkäpä jokin humoristinen toteamus "mitä se on?"-tyyliin.
Mun tapa tuottaa tekstiä on vaan kirjoittaa asiat niin kuin ne näen ja koen. Romaanini teksti on minulle kuin videokuvaa, ikään kuin selostaisin mitä juuri ja nyt tapahtuu. "Viren juoksee, Viren kaatuu, Viren nousee, Viren ottaa kultaa."
Ainakin tämän teoksen kohdalla em. tapa toimii, sillä olen todella itse nähnyt ja kokenut suuren joukun romaanini tapahtumista. Mun ei tarvitse kuvitella juuri paljoakaan. Jotkin asiat joita tekstistäni löytyy, on sattunut jollekin muulle henkilölle, joka taas on kertonut tarinansa minulle. Simple as that.
Olen toki kirjoittanut paljon muutakin kuin tuota em. romaania. Ehkäpä näit sivuillani linkin "Mietteitä vapaalla kaasulla", jonka tekstit ovat puhtaasti mielikuvituksen ja mieslogiikan tulosta. Ne ovat vaan pieniä ajatuksia, jotka olen aika suoralta kädeltä heittänyt paperille ilman sen suurempia perehtymisiä. Kovasti toisenlaista tekstiä kuin romaanini.
Älä heitä, virtuaaliystäväni, pyyhettä kehään. Olen varma kyvyistäsi ja luovuudestasi, vaikken varsinaista tekstiäsi ole päässytkään lukemaan. Varmaankin hellit mua sen verran, että kun aika on kypsä, kerrot vinkin tekstisi luokse. Toivottavasti kirjakauppaan.
Positiivistä palautetta. No en vielä kirjakaupanhyllylle voi opastaa, harmi sinänsä.
En minä vajavainen ole, täydellinen... ja siksi sokea omille puutteilleni korkeintaan. Olen pari vuotta kahlannut kaiken suomenkielisen kirjallisuuden aiheestä kirjallisuus, läpi. Luulin oppineeni valtavasti, ja sitten luin tekstisi...
ja huomasin kompastuneeni ensimmäiseen kantoon, siihen missä lukee että ole oma itsesi. No nyt kun tuon huomasin voin nousta, pyhkäistä roskat housun polvista ja kokeilla juosta eteenpäin.
Tuon ensimmäisen version tuotin onnekseni ilman viisauksia, siinä on henkilökohtainen sävy vaikkakin kiertelen asiaa kamalan kaukaa ja hankalasti. Mutta jos yhdistän nykyisen "Viisauteni" ja tuon noviisi aikani voin jopa saada jotain aikaan.
Käynpä uudelleen sivuilasi ja tutustun muihin tuotoksiisi. Ehkä viisastun vielä lisää. Tai tyhmistyn, mitä väliä, jos pääsen lähemmäs tarkoitustani kirjoittaa.
Omassa kirjassani joudun aika pitkälle ujuttautumaan mielikuvitukseni varaan. Mutta luulen omistavani aika herkän ja herkästi vaistoavan sielun, jolloin toisen ihmisen nahkaan asettuminen käy aika luontevasti.
Sodan kauhuihin on helppo samaistua, näin tuntemattoman ensi kerran ihan liian nuorena, jolloin sain oivan pohjan sotapainajaisille, jotka yhä edelleen vierailevat öisin luonani. Eli tavallaan voin ammentaa omista kokemuksistani tekstiä, vaikken ole sotaa kokenutkaan.
Pyyhettä en heitä kehään vaikka varmasti ajoittain sen märkänä kasvoilleni tunnenkin mäjähtävän, tavallaan kun tähän työhön alkaa joutuu ensin hyväksymään oman keskeneräisyytensä ja vasta sitä kautta voi lähteä kipuamaan korkeammalle männyn latvusta kohti.