Niin kävi, että reissussa käytiin ja tunteet tuntuivat olleen melko yksipuolisia - hän kohteli minua kuin kaveria. Ei auta muu kuin niellä tappioni. Puhuimme jonkin verran erostamme ja hän avasi minulle sitä kohtaan näkökulman, joka ei juuri käynyt mielessäni. Nimittäin, minä olin siis hänen ensirakkautensa. Hän rakastui minuun ihmisenä. Minä oletin hänen kuitenkin olevan sisimmässään hetero. Typerä oletus. Varsinkin kun muistutin häntä siitä koko suhteemme ajan... Tyhmiä kysymyksiä ja kommentteja. Olen idiootti. Ajoin hänet todella ahtaalle ja sain epäilemään itseään. Tänä päivänä hän sanoo olevansa vain murto-osa siitä itsestään, joka hän joskus oli. Hän todella haluaa olla yksin ja kirjaimellisesti etsiä itseään. "Sä et vaan tajuu, 2 vuotta, etkä sä tajuu." Hän sanoi, kun minä kysyin, joko häntä kotisatamassa odottelee joku mies. Minun silmäni aukesivat. Vasta nyt. Minä itse koen syntyneeni lesboksi (ei suurempia mieskokemuksia), mutta en uskonut hänelle käyneen samoin. Sorruin omaan epävarmuuteeni. Minä en luottanut häneen. En sillä tavoin, kuin olisi pitänyt. Ihmettelette varmaan, miten hän kesti minua näinkin pitkään... Kaiken se kestää, sanotaan. Ei tosin enää siinä vaiheessa, kun panoksena on oma mielenterveys. Voi että minua kaduttaa. Harmittaa. Ja vihastuttaa. Kumpa olisin tavannut tämän elämäni naiseksi kokemani naisen joskus hiukan myöhemmin, kypsempänä ja tämän kaiken jo kertaalleen kokeneena. Ei ole elämä helppoa. Eikä siitä varmaan koskaan tulekaan.
Me ollaan nyt sitten finito.
Epätoivoinen
81779
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, ihmeitä ja kummia asioita sattuu ja tapahtuu joka ikinen päivä. Jos hänet on tarkoitettu elämäsi naiseksi, kuka tietää vaikka kohtaisitte uudelleen kun aika on oikeampi?
- minulle on käynyt niin.
Siis sinä olet kohdannut saman naisen kahdesti ja päätynyt lopulta yhteen tämän kanssa? Kerro ihmeessä lisää ja pelasta päiväni. Hih.
kyllä vain. Kohtasin naiseni ekan kerran yli 10 vuotta sitten,(itseasiassa tunsin hänet jo lapsena,mutta tarkoitan kohtaamiella romanttisessa mielessä..) noin parikymppisenä,
mutta meillä molemmilla taisi olla jonkun asteiset identiteettikriisit menossa. Minä tunsin jo silloin että hän on elämäni nainen, mutta hän tahtoi olla "villi ja vapaa" ja kaikenlisäksi olosuhteet erottivat meidät kokonaan muutamaksi vuodeksi.
Kunnes sitten liki 7 vuotta sitten todella oudon ja kumman sattuman kautta törmäsimme toisiimme : vaikka asuimme eripuolilla maapalloa...Ja se oli vain iso bang ja menoa - molemmin puolin! ja nyt siis olemme olleet onnellisesti yhdessä vuosia ja toivottavasti elämämme loppuun saakka.
Jotenkin vain tuntuu että kaikki meni niin kuin pitikin,-vaikka silloin se ei siltä tuntunut, enkä kyllä sen ihme uudelleen kohtaamisen jälkeen ole uskonut sattumaan.
Sellainen tarina :)
Katsot miten elämässä käy, vaikka usein asiat tuntuu järjettömiltä ja epäreilulta, niin usein jälkeenpäin huomaa että juuri noinhan sen piti mennä,koska muuten olisi saattanut joku muu hyvä asia jäädä tapahtumatta.
Ehkä te pääsette vielä yhteen,ehkä tapaat jonkun todella tärkeän, jota muuten et olisi tavannut.
you never know!
Terve!Mulla kävi kanssa huonosti.Hengailin rakastamani naisen kanssa.Tuli "kriisi" ja arvostelin häntä ja hänen ystävyyttään.Erosimme ja totesin eron aikana,että en voi elää ilman häntä.Tein kaikkeni ja sumplin epätoivossa.Hän antoi mulle uuden tilaisuuden ja tällä hetkellä voisin sanoa olevani hyvin onnellinen.Tosin suhteemme on tasolla josta en tiedä,mutta uskon ihmeisiin ja siihen,että toivoani en menetä-päinvastoin sain sitä roppakaupalla lisää episodistamme.Toivon sulle kaikkea hyvää ja myös kesää!
inhottavimpia asioita elämässä on suhteen päättyminen. minut se ainakin ajaa aina masennuksen syviin syövereihin pitkäksi aikaa.
..minulle kävi täsmälleen kirjaimellisesti samoin kuin sinulle. Enkä ole toipunut vieläkään. Puolen vuoden jälkeenkin toivon yhä ihmeen tapahtuvan.. Elämä kuitenkin jatkuu tässä ja nyt, joskus väkisin. Ja hieman jo ehkä helpottaakin.. Silti uskon että ehkä jonain päivänä, joskus, jossain, vuosien päästä kohtaamme vielä. Niin lähellä kuitenkin kerran olimme toisiamme, ettei se yhteys koskaan katoa.
Olen itse täsmälleen samassa tilanteessa: toivon voivani vielä joskus jatkaa elämäni rakkauden kanssa. Välillä vaivun syvään epätoivoon ja toisinaan taas tunnen yhteytemme säilyneen erosta huolimatta. Huomasin tunteideni todellisen syvyyden vasta erottuamme. Ongelmat suhteessa olivat vain vastoinkäymisiä,joihin yritin löytää muuta ratkaisua kuin ero. Ero vaan oli tyttöystävästäni mielestä ainoa ratkaisu. Luulin rakkautemme riittävän myös vastoinkäymisissä. Ja sain pettyä tunteissani todella pahasti. Jotenkin on taas vaikeaa uskoa elämänikäiseen rakkauteen. Ja kuitenkin uskon meidän vielä palaavan joskus yhteen. Utopiaa. Ehkä. Kaunis haavekuva....
... et päästä irti. Jos elättelet toivoa, et pääse eteenpäin. Olet takertuva. Herätät torjunnanhalua.
Katso eteenpäin. Luovu sydämessäsi hänestä, niin ehkä hän tulee takaisin.
Jos ei, vastaasi voi tulla kuitenkin uusi rakkaus vasta kun olet päässyt yli edellisestä.
Elämässä kaiki hoituu, joskin usein eri tavalla kuin luulet toivovasi.