Myöhäisherännäisen pohdintoja, kirje rakkaalle ystävälle

Mä uskon ja luotan siihen, että meidän ystävyys selviää tästä, vaikka sä haluaisit ja tekisit mitä. Koska se ei ole mulle vaihtoehto, että mä menetän sut kokonaan. Mutta ehkä tämä välimatka meidän välillä on jotain, mistä me molemmat hyödytään. Mä en tiedä miksi siitä ei tule mulle yhtään kiukkua, että et halua olla mun lähellä enää. Surua kyllä, mutta ei kiukkua. Rakastanko mä liikaa nähdäkseni eteeni, vai onko se vaan sitä, miltä se nyt tuntuu: helpotus, kun sanot ääneen sen, mitä olen jo epäillytkin? Ettei mun tarvii enää pelätä sitä, että sä hylkäät mut, kun sä sanot suoraan tekeväsi niin.

Ja paitsi että se auttaa tuon hylkäyksen pelon yli, ehkä se auttaa mua myös luovuttamaan kaiken toivon sen suhteen, että meistä vielä tulisi rakastavaisia. Auttaa mua tajuamaan, että mä en voi saada sua vierelleni kokonaan. Auttaa mua tajuamaan sen, että sä et rakasta mua niin kuin mä sua. Ja että siksi mä voin päästää nyt irti.

Mutta mun sydän kyllä muistaa sut. Ja varmaan mun keho muistaa sun tuoksun edelleen. Joten en mä tiedä mitä käy, kun me nähdään seuraavan kerran. Heittääkö mun tunteet ja halut volttia niin kuin ennenkin, vai olenko mä päässyt tässä asiassa vähän eteenpäin?

Voi kunpa mä löytäisin vierelleni jonkun muun, ehkä se auttaisi mua näiden sua kohtaan tuntemieni tunteideni kanssa myös. Ja kosketuksenkaipuun. Edes jonkun, jonka kanssa voisin kuluttaa tämän tunteen loppuun, jos ei siitä muuta tulisikaan. Jonkun, jota voisin helliä, jota saisin koskettaa, ja joka nauttisi siitä. Joku ihana ja kaunis, niin kuin sinäkin. Joku, joka saisi mut syttymään ja pitäisi siitä. Joku, jonka mä saisin syttymään. Ja paljon muutakin. Okei, meinaa alkaa mennä liian pornoksi.

Mutta voi taivas, miten mä kaipaan kosketusta. Ja miten mä pelkään, että aiheutan sillä itselleni ja jollekin toiselle ongelmia. Että haen läheisyyttä sellaiselta ihmiseltä, että mennessään pieleen se haittaa meidän molempien jokapäiväistä elämää. Tai että meistä jompi kumpi rakastuukin, eikä otakaan sitä tarpeeksi kevyesti. Kun en mä usko, että mä olen valmis mihinkään oikeaan suhteeseen nyt, kaiken tämän keskellä. Ja toisaalta, en mä halua tappaa tätä kaipuuta toiseen. Mitä, jos se ei herääkään enää sen jälkeen koskaan? Mutta mitä jos suhde alkaa, mä en osaakaan olla siinä oikeasti, kun kaipaan sua - ja se toinen rakastuu niin kuin minä nyt? En halua ehdoin tahdoin antaa tätä tilannetta, jossa mä nyt elän, eteenpäin jollekin toiselle. Jollekin, josta välitän. Jollekin, joka tuoksuu välillä samalta kuin sinä. Jollekin, joka on ehkä vaan sun korvike. Tai ehkä ei. Joku, johon mä mielelläni siirtäisin nämä sun herättämät tunteet. Joku, jolla on tuikkivat silmät ja ihana hymy. Jota mä en halua satuttaa, rikkoa tai sekoittaa. Joku, joka mun pitäis saada päästäni nyt pois, ennen kuin teen jotain hölmöä. Joku, jota en halua saada päästäni pois, vaan jonka kanssa haluan tehdä jotain hölmöä, kovasti. Joku, joka on muhun verrattuna liian nuori ja liian kaunis. Joku, joka on ehkä hetero (mokomakin kirosana, siltä se ainakin kuulostaa nyt mun korviini). Tai ainakin 'liian hetero', vaikkei ihan kokonaan olisikaan. Olenko mä jo nyt tehnyt liikaa? Sekoittanut toista, kun olen hymyillyt, flirttaillut?

Homo on sympaattinen sana. Lesbo ei. Eikä hetero. Mutta lesboon vois ehkä tottua, se vois alkaa tuntua omalta, siihen voisi kasvaa kiinni. Naisia rakastava nainen olis parempi, mutta liian pitkä. Bi ei ole sana ensinkään, se on liian lyhyt. Ja siihen sisältyy merkityksiä, jotka on mulle vieraita, vaikka miehen kanssa olenkin elänyt pitkään. Miehen haluaminen. Vai enkö mä vaan näe nyt selvästi? Voisinko mä vielä joskus rakastua mieheen? Se tuntuu oudolta ajatukselta, vieraalta asialta. Mutta ehkä mahdolliselta - enhän pitänyt näitäkään tunteita suhun mahdollisina ennen kuin ne tulivat. Mutta rakkaus mieheen kuulostaa joltakin sellaiselta, mitä en ole etsimässä, ja mitä en kaipaa, enää. Miten voikin hyväksymisen toive olla ollut niin suuri, että se on ajanut niin monta vuotta kaiken muun yli? Miten voi olla, etten ole koskaan aikaisemmin huomannut, uskaltanut katsoa itseäni, halunnut ottaa selvää? Miksi olen painanut sivuun epäilykset, kieltäytynyt uskomasta että sillä on väliä, etten rakasta ja halua tarpeeksi sitä vierellä olevaa miestä? Miksi en ole halunnut edes myöntää, että en rakasta tarpeeksi? Miksi olen ajatellut, että se on mun vika, kun en rakasta, syyllistänyt itseäni siitä ja hävennyt sitä? Miksi en ole halunnut etsiä ihmistä, jonka kanssa rakkaus olisi todellista? Miksi olen roikkunut niin tiukasti pelkässä hyväksytyksi tulemisessa?

Ja olenko mä nyt yhtään vapaampi ja vahvempi kuin ennenkään, vaikka siltä tuntuu - roikunko mä nyt vaan kiinni jossakin muussa? Kosketuksen kaipuussa hyväksytyksi tulemisen kaipuun sijaan. Missä mun omat jalat on, mä haluan kävellä itse! Mutta mä avasin Pandoran laatikon, ja sen sisällä on halu ja rakkaus, enkä saa niitä olemattomiksi enää.