Huonoin kirjakokemus

Tuota kirjaa ei pidä sivuuttaa kevyesti.

SE ON SINGOTTAVA NIIN KAUAS KUIN MAHDOLLISTA, SUURTA VOIMAA KÄYTTÄEN!

tervon kirjoja ei jaksa lukea 10 sivua pitemmälle, aivan surkeita

Huonoin on ylivoimaisesti Anja Snellmanin (Kaurasen) Tushka. Kamala tekele.

Samaa mieltä ettei Tervon kirja jaksa lukea. Kyllä on kuin kivireen vetämistä myös Kauranen-Snellmanin kirjojen lukeminen.

Minä en tajua noita Maria Kallio -dekkareita. Kaavamaisimpia ja ennalta-arvattavimpia mitä olen lukenut! (kumman suosittuja ne tuntuu silti olevan...)

Lehtolaisen, Snelmanin, Tervon ym. kirjoista pidetään aina kauhea mediasirkus.
Ehkä niihin pettyy kun odotukset on kovat ja kirja keskinkertaista huonompi.
Tuntee tulevansa huijatuksi.

Yritin lukea Leena Landerin Tummien perhosten kotia. Olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan, en erityisemmin pitänyt siitä, ajattelin että kirja olisi parempi. Mutta voi kauheata! Alku oli ihan hirveä, mutta selailin ja luin sisemmältä.Olihan siellä joitakin ihan luettaviakin kohtia, vaan eivät nekään houkutelleet lukemaan kirjaa kokonaan.

Niin paljon on kirjoja suomen kielelläkin että niitä kaikkia ei mitenkään ehdi lukemaan. Enpä siis koskaan lue kirjaa kokonaan, jos en pidä siitä. Jotkut tekevät niin.

Onhan kirja jo aika vanha, ehkä Landerin uudemmat ovat parempia. Toivon niin, mutta enpä taida vaivautua tarkistamaan.

Kyllä se on tainnut olla Remeksen joku "romaani".

-- Huonoin lukemani kirja on tietysti Raamattu ja erityisesti sen uudentestamentin osa , jossa kerrotaan jeesuksen seikkailuista 12 gay kaverin kanssa.

-- Siis ei taida maailmassa olla toista sellasta kirjaa , jonka ääreltä ihmisiä on toimitettu niin paljon psykiatriseensairaalaan .

Huonoin lukemani kirja on maailman bestsellers: vanha testamentti. Ei päätä eikä häntää, mistään ei saa otetta, sekopäisiä uni / huume kuvauksia ym ym.
Tämä juutalais paimentolaisten muinaishöpötys sitten jaksaa edelleen pistää ihmiset väitteleen ja sotiin vieläkin.

Ehdottomasti huonoin ikinä lukemani kirja oli tämä Finlandiapalkittu Rosa Liksomin kirja Hytti numero 6. Ei mitään totuuspohjaa muuta kuin kaupunkien nimet, mutta ei niissäkään järjestystä.

Kirjailija lienee lukenut jo nkun vanhan venäläisen kirjailijan teoksen sa sen pohjalta yrittänyt tökerösti matkia kuvitteellista matkaa, mutta pieleen on mennyt ja pahemman kerran. Olisi edes käynyt ajamassa sen reitin junalla, niin olisi pikkuisen totuuspohjaakin. Nyt kirja on kehnoakin kehnompi räpellys.

Itse olen tuon reitin pääpiirteissään muutamia kertoja matkustanut. Kirjaa en ole ostanut, en muutenkaan juuri ostele kirjoja paitsi joskus divarista jos halvalla mielenkiintoisen löydän. Kirjastot ovat sopivamman hintaisia tälle roskalle...

Erään virolaisen kielenkääntäjän dekkari on kehnoin mitä olen lukenut läpi. En onnekseni enää muista kirjailijan tai teoksen nimeä, mutta juoni oli sekoitus kliseitä ja epäuskottavuutta.

Kaikki Oksasen kirjat, säällittävän ylikorostunutta feminismiä.

Tästä nyt tulee mieleen, että luin kuuluisan Eedenistä itään ja seuraavana päivänä alkoi unettomuus japahat. Psyykkiset ongelmat... Sattumaa vain?

Alkoi kuulostaa mielenkiintoiselta. Koska et kerro tarpeeksi ja sinua vituttaa. Myöskin koska alapuolella puhuvat jostain tervon tuotannosta.

Aivan järkyttävän puiseva ja tylsä kirja on Jani Saxellin Huomispäivän vartijat. Booooring.

17-vuotiaan teinin mielestä kirja oli kiinnostava ja suosittelen sitä muille ikäisilleni

Huonoimmat kirjakokemukset ovat niitä, jotka käävät kesken. Mutta kuka muistaa ne kaikki kesken jääneet teokset?

Multakin jäi Mayojen testamentti kesken. Ehkä luen sen vielä. Harmiton tekele.

Yleensä en tykkää yhden totuuden evankeliumeista. Ylimielinen asenne ja opportunismi, ns. yleisen mielipiteen myötäily, ei ole hyvä lähtökohta kirjailijalle. Hälyttävää, jos mistään ei kuulu soraääniä, vaan kaikki suitsuttavat kuin jollekin Kim Il Jongille Koreassa.

Historiantutkija, Elisabeth Kostova, WS Bookwell, Juva 2006

Kirja on omistettu "isälleni, joka alun perin kertoi minulle näitä tarinoita." Kirja kertoo fiktiivisesti tyttären ja hänen isänsä suhteesta, isän keräämiä matka-kirjeenvaihtoja, jotka ovat selkeän fiktiivisiä käyttäen. Ne sisältyvät Puolaan, Bulgariaan, Transylvaniaan, johonkin pimeään Keski-Eurooppaan, ja synkkään keski-aikaan. Se on kuin vaikeasti pelattava rooli-peli parisuhteesta. Alussa matkakirjeet, jotka kiinnostivat, vampyyri-tarinoiden takia, löydetään kirjastosta, joka ei jätä valolle sijaa, edes ympäristössä. Mielestäni se ei jätä lukijalle aikaa sinällään perehtyä mielikuvituksen tuottamaan täyteen fiktiivisyyteen, ja sen yksityisyyteen. Kirja on yhteiskunnassamme täysin todellinen kertomus kannibalismi-rasismista, kaikkien vampyyri-tarinoiden äidistä. Se kertoo omaneduntavoittelusta, joka on meille kaikille niin tuttua, mutta joka loistaa ympäristössämme, kristinuskonkin luomalla läheisyydellä, vain poissa-olollaan. Kaikkia kirjan tapahtumia kuvaa todellisuus, eikä mielikuvitus ole saanut yhteisen näön takia, siipiä alleen. Näin se luo lukijalle, lukukokemuksen ja harrastuksen luuoman nautinnon sijaan, vain pahan olon. Se on onnistumisen elämyksettömyys: "missä kohdin pahaenteisen näköinen byrokraatti oli keskeyttänyt Rossin uurastuksen." Kirjan kirjoittajan, Elisabeth Kostovin kuvaamalla, sanankerronta tavalla.
En pitänyt kirjasta, koska se käsitteli tällä tavoin, vain pelkkää väkivaltaa, onnistumisen elämyksettömyyttä. Sen lähtökohdat löytyivät ihan liian läheltä, ympäristöstämme, arkena ja mielisairautena. Siitä se lähtökohtaisesti kertoikin. Ajankronikoista, vailla todellisuutta, kuten seksuaalisuus ja sukupuoli. Niihin viitataan vain lyhyessä kohdassa, äidin, isän ja tyttären yhteisestä matkasta.Sen sijaan, että kirja pohtisi jotain muuta kuin vanhaa paperia ilman hieroglyfejä, tai arkistointia, vanhan tavaran säilyttämistä, joka vaikuttaa vähän liioin euforialta, ja yhteiseltä näöltä, julmalta sadismilta, ja esim. lasten vapaalta seksikaupalta.
Vastaava kirja, joka ei kerro vankeudesta, vaan putoamisesta, ja sen luomasta vapaudesta, aivan ihanalla kristillisyyden luomalla tavalla, ja jopa ekshibitionismilla, löytyy samalla aihepiirillä, Kate Mossella Labyrintti, Otava 2006. Sekin on omistettu "isälle, Richard Mosselle, rehelliselle ja lahjotamattomalle miehelle, nykyajan ritarille." Sekä Gregille, kuten aina, kiitos kaikesta - menneistä, nykyisistä ja tulevista. Hän ei edellytä näin lukijaansa olemaan naimisissa kanssaan, niin myötä- kuin vastamäessä, kuten vertailevan kirjan kirjoittaja. Avioliittoa ja ihmisen yhteis-eloa, elämää yhdessä meidän kanssamme, ei ole luotu verikostoja varten, joka tässä ensimmäisessä kirjassa on niin ahdistavaa. Se suorastaan ahdistelee lukijaa, ja näin tällaista yhteisen näön luomaa, onnistumisen elämyksetöntä tunnetta, suoraa vastuuttomuutta ympäristöstä, on saanut pitää suorastaa laittomana. Se, kirja on siis vain suljettava pois arkistoista, jätettävä keskeneräiseksi ja keskenjääneeksi. Se ei osaltaa riitä yleis-sivistämään, mutta ei verikostolla, ja sitä edesauttavalla kannibalismi-rasismilla pysty sitä vanhan arkistoinnin, ja paperin, kirjeiden hieroglyfittömyyden takia, siirtämäänkään. Kirja siis suorastaan halventaa naisen asemaa. Se halventaa, ja alistaa siten sukupuolisesti, ja luo tällaisen fiktiivisen vaikutelman turvallisuudesta, meitä kaikkia, yhteistä hyvinvointiamme, jopa yleiskuntomme ja ympäristömme takia haitaten. Kirja vain loukkaa lukijaa, sen verikoston omaisella luokituksella, kuten trombi-efekti, vain begavioristiton käyttäytyminen: painostava ja pakottava alistaminen.

1. Behavioristiton.

Tervoa ei jaksa lukea,on kuin tervassa tarpoisi.
Toinen huono on Remes, varsinkin viime vuotinen, teki mieli viedä kauppaan takaisin.

Teinipoikana otin kirjastosta MacLean-rivistä teoksen "Rautaesiripun takana" tai jotain sen suuntaista. Luin muutamia kymmeniä sivuja ja ihmettelin, että missä vaiheessa äksöni alkaa. Tapojeni vastaisesti lehteilin loppupäätäkin, ja ei vakuuttanut. Tsekkasin kirjailijan nimen tarkemmin: Fitzroy MacLean, diplomaatti. Siihen loppui sen kirjan lukeminen.

Doreen Irvinen elämäkerta Olin noita.

Ei vakuuttanut minua mitenkään. Korkeintaan turhautti!

Yleensä vältän suomalaiskirjailijoita, ne ovat aihepiireiltään niin raskaita ja synkkiä. Kaipaan uusia näkökulmia, maisemia ja pohdintaa. Varsinkin suomalaiset dekkarit ovat järkyttäviä, suurin osa miesten fantasioita, joissa lihava keski-ikäinen mies saa aina vaan nuorta lihaa. Lisäksi kaikke ne vastenmieliset pikkurikolliset ja alamaailmakuvaukset ovat masentavaa luettavaa. Moni kirja on viime vuosina jäänyt kesken, en viitsi enää tuhlata aikaa tylsään kirjaan.

Tosi on. Pitää kyllä paikkansa, mutta muutamia hyviä dekkareita sentään löytyy vuosittain.

Sarasvatin hiekkaa. Ei muuten mutta sanoman puolesta. Ei kelpaa fossiiliset eikä kelpaa ydinvoima, no mikä sitten kelpaisi?

Huonoin on tähänasti ollut Näkymätön vihollinen. Mistä on samanniminen elokuva. En sitten tiiä oliko suomennos surkea mutta kökkönpää dekkaria saa ettiä. Myös S. King on kökön kuningas . Mitä pidenpää sen puudutavanpaa.. Lyhyet on ok. Tuohon Tervoon vielä , että jos ei saa ottetta Myyrään, Ohranaan ja Troikaan on paljon mennyt ohi.

Huonoin lukemani kirja on HÄRÄNTAPPOASE!!! Opettaja kehui sen ylä-asteella maasta taivaisiin, eikä s oikein uponnut...

Tervo ei minuun uppoa. Vika on luullakseni kirjailijassa sillä yleensä olen aika moniruokainen mitä kirjoihin tulee.

Itselläni myös kirjallinen pohjanoteeraus on ollut juurikin tämä "Mayojen testamentti"
Joskus keväällä nappasin rtas. mukaan ja hyicolkoon, mitä shaibaa. Vieläkin sylettää.

Paolo Coelon Alkemisti. Typeryyden huippu. Onneksi aika lyhyt. Piti lukea pakkosaumassa, meni hampaita kiristellen.

Mä aloitin kerran yhtä Kata Kärkkäisen (ei ollut silloin vielä Katariina Souri) kirjaa. En muista nimeä. Se on varmaan ainoa kirja, jota lukiessa olen kokenyt myötähäpeää kirjoittajaa kohtaan. Hänen tyylikeinonsa muistuttavat näitä Harlekin ym. kioskipokkareita (niitä tuli teininä, ihan siis varhaisteininä luettua, tunnustan). Näiden kioskipokkareiden maailmassa se tyyli vielä menee, mutta kun tässä Kärkkäisen teoksessa ilmeisesti oli tarkoitus tuoda jotain syvääluotaavampaa esiin ihmissuhteista ja riippuvuuksista...

Ei sinänsä muuten ole mitään ko.henkilöä vastaan. Hänen maalaamansa taulut mielestäni henkivät hänen luovuutensa laatua paremmin. Kirjoittaminen kannattaisi unohtaa. Ainakin kirjojen.

Klassikkoteoksista jean christophe 1 - 3. Uskomatonta piehtarointia paahenkilon sielunelamalla. Tyyppi on kuin musta aukko joka imee kaiken valon. Jai kesken.

Kaikki ovat huonoja nykyään ja huonommaksi vaan menee.

Siksi olen päättänyt olla lukematta yhtään mitään vaan odottaa apaattisena dementiaa jotta pääsen yhteiskunnan holhottavaksi -> hautaan matojen jatkokäsiteltäväksi.

Huonoja kirjoja on tullut luetuksi monta; monta on jäänyt kesken. Ryhtymättä sen kummemmin miettimään, rajoitan finalistit kahteen, jotka olen lukenut loppuun:

Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja
- Ainoa kirja jonka olen ostoa seuraavana päivänä vienyt divariin

Ari Wahlsten: Kosteiden paikkojen balladi
- Paperikasaa nimitetään romaaniksi takakansitekstissä. Miksi ihmeessä? Romaaninhan pitäisi kertoa tarina. Lisäksi väitetään, että kirjoittaja on käsikirjoittanut näytelmiäkin (oletusarvo kait on, että esitettyjäkin). Ei ihme, että teatterin taso on mitä on.

Liian vaikea ratkaisu: jaan ykkössijan finalistien kesken.

lukekaa Bauerin pako siperiasta. on mielenkiintoinen alusta loppuun.

Huonoin lukemani kirja on Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt. Kotimaisista kirjailijoista lähes kaikki tuottavat pettymyksen. Ainoa suomalainen kirjailija, jonka teoksia voi ilolla lukea, on ja on ollut, on Mika Waltari.

Omasta mielestä Remeksen romaanit ovat hyviä ja jännittäviä lukukokemuksia, samoin monet Reijo Mäen Varekset. Mika Waltarilta olen tähän mennessä lukenut ainoastaan Sinuhe, Egyptiläisen, ja se on omasta mielestäni paras kirja minkä olen lukenut. Conn Igguldenin Tsingis-Kaani -aiheinen "Valloittaja" sarja on mielestäni myös erittäin mukaansa tempaava kirjasarja, sääli, etten ole vielä ehtinyt lukea sitä täysin.
Samoin on saman kirjailijan Julius Caesarista aiheensa ammentava "Keisari" kirjasarja on kiinnostava ja mukaansa tempaava. Fiktiotahan niissä tietenkin on enemmän kuin faktaa, mutta varmaan vähän tottakin on mukana.

Kerran yritin lukea jotain Reino Lehväslaihon kirjaa, mutta en päässyt 10 sivua pidemmälle. Minusta se oli aivan hirvittävää soopaa. Samoin tämä Rosa Likströmin Hytti numero 6 oli kauhistuttavan tylsä romaani, mutta toisaalta sitä ei varmaankaan ole tarkoitettukkaan minunlaisilleni nuorille lukijoille. Oksasen kirjoja ei ole vielä tullut luettua, kun ennakkonäkemyksenikin kyseisestä kirjailijasta on mitä on. Noh, ehkäpä ne kirjat ovatkin parempia kuin mitä odotan.
Tuntematonta sotilastakin on yritetty lukea, mutta yritykseksi sekin on sitten jäänyt, pitäisi varmaan joskus yrittää uudelleen, ei Hobittikaan silloin lapsena kerralla alas mennyt.

Luin joskus kauan sitten salapoliisi dekkarin nimeltä Pesonen. En muista kenen kirjoittama se oli, mutta tuo nimi Pesonen luki joka aukeamalla vähintään 15 kertaa.

Valtavasti kirjoja on jäänyt kesken, mutta harva niistä on jäänyt mieleen.

Huonoimmin ikinä kirjoitettu lukemani kirja on jonkin suomalaisen omakustantajan historiallinen kertomus, jonka esikuvana lienevät olleet Utrion teokset. Naiset olivat kauniita ja joka ikisen mieshahmon silmissä välähteli berserkkiraivo, ihan koko ajan. Tuo pitäisi löytää jostain, jotta voisi tarkistaa, vieläkö se saa haukkomaan henkeään myötähäpeästä.

Wilbur Smithin ensimmäinen kirja oli teinille ihan kivaa luettavaa, mutta toinen jäi kesken eikä muita tarvinnut enää katsella. Smith nimittäin pani henkilöhahmot kehumaan kirjahyllystä löytämäänsä Smithin kirjaa ja kirjailijan taitoja ja tietämystä. En jaksanut.

Sofi Oksasen ensimmäinen kirja oli kuin keskinkertaiselta ainekirjoittajalta. Muoto kyllä oli selkeä: vuorotellen kuvattiin syötyjä ja oksennettuja ruokia, vuoroin hämäräksi jäänyttä ihmissuhdetta. Oksasen muihin kirjoihin ei ole ollut tarvetta siirtyä; vaikka hänen tyylinsä olisi kehittynyt kuinka hirmuisesti, ei se kuitenkaan riitä.

Juhani Suomen viimeisin kirja löi minut ällikällä. Iso mies ruikutti koko matkan siitä, kuinka väärin häntä oli vuosikymmeniä sitten kohdeltu, ja mölähteli välillä uskonnollisista kokemuksistaan. Ostin kirjan verkkokaupan alennusmyynnistä sokkona. Ensin petyin vähäiseen sivumäärään ja pieneen kokoon, mutta loppujen lopuksi se oli ihan hyvä asia.

The Da Vinci Code:n sadannen sivun vaiheilla tutkijoiden puusilmäisyys melkein sai jättämään kesken, mutta jatkoin sen kehutun erinomaisuuden etsimistä loppuun saakka. Turhaan kylläkin.

Tervon kirjat ovat tylsyyden huippuja, lapsellisia ja suorastaan tökeröitä.

Luin Waltarin Mikael carvajalan ja sen jatkoromaanin Hakimin. Ei huono kokemus, melkoisen lörpöttelevää tekstiä.Aikaa niihin meni reilu vuosi.Seikkailukirjoja miähiseen makuun. Pisin kirjaprojektini kautta aikain, raamattu yhä kesken.

---------------------------

Viihteen tekijät ovat Suomessa huonoja järkiään. Esimerk. Vares-dekkarit ovat aivan tylsiä.

Huonot kirjat on tarkoitettu niille joilla on huono maku, ja heitä on ainakin miljoona.


"Kauneus on katsojan silmässä" - lukekoot vaan huonoa.

Noi on noi koira-, kissa- ja hevoskirjat iha kauheita lukkee, en jaksa. Miks niit tehää vittu, ei päätä häntää.

Meidän taloon lainattiin tämä Finlandiapalkittu hytti nro 6..
Ja voimpa sanoa että enpä ole moista p****a lukenut pitkään aikaan,kesken jätin niinkuin myös pari muutakin lukijaa tässä talossa...

En olisi uskonut tällaiseksi palkittua kirjaa, tuollaista navanalus sontaa kun kuulee liian paljon muutenkin...
Sitä samaa viinaa,kiroilua naimista ja muuta "kulttuurillista" se kansa tarvitsee,milloi milläkin nimikkeellä...Kuka kaipaa tuollaista...

Pekka Hiltunen: Sysipimeä.

Kökköä lukijoiden kosiskelua ja shokeeramisen yritystä heti alusta asti.

Mun mielest surkein kirja on ollut: Eppu Nuotio - Villiän viheltäjät. Oli kyllä niin surkea kirja että...ei tajunnut mitään, ihan sekava.../:

Dostojevskin Rikos ja rangaistus!
Anteeksi vaan niinkin kuuluisaa kirjailijaa kohtaan, mutta en kyllä lukenut loppuun tätä klassikkoteosta. Tylsä kun mikä.

Hämeen-Anttilan fiktiokirjat. Mielestäni hän on ehkä Suomen yliarvostetuin viihdekirjailija tällä hetkellä (tosin Juha Vuorinen kilpailee kovasti samasta tittelistä).

Kerran erehdyin avaamaan yhden Hämeen-Anttilan romaanin luetuimpien listalta kirjakaupasta. Melkein hiukset nousivat pystyyn myötähäpeästä: käsittämättömän huonoa ja kökköä suomen kieltä, kliseiset henkilöhahmot, hahmojen epäuskottava retoriikka ja motiivit, tylsä tarina ja koko teoksen yleinen sekavuus. En kerta kaikkiaan voi käsittää, miten näillä avuilla on noustu yhdeksi Suomen suosituimmista kirjailijoista. Ilmeisesti Suomen kansa on idiootteja.

Itse asiassa sille, että Suomen kansa _on_ idiootteja kirjallisen perinteen suhteen, löytyy vankat perustelut: mm. suosikiksi kohonnut iskelmä "Elsa, kohtalon lapsi" oli tarkoitettu parodiaksi, mutta se upposikin keskimäärin varsin tyhmään yleisöön kuin häkä. Samalla tavoin uudemmista tuotoksista ovat menestyneet mm. siirappipläjäys Tuulikello, täysin nuotin vierestä laulettu Sydämeni osuman sai, sekä suomalaisten naisten Afrikkaan suuntautuvasta seksiturismista peitellysti kertova, suoraan sanottuna varmasti alun perin vittuiluksi tarkoitettu Mombasa.

Mikko Rimminen:Nenäpäivä

Tekotaiteellista piiperrystä, raskasselkoinen tavattava. Kuolleena syntynyt ajatus yrittää keksiä suomenkieli uudelleen. Suomella pystyy kirjoittamaan sujuvasti, värikkäästi ja mukaansatempaavasti. Siihen tämä kirja ei yltänyt, kerrassaan uuvuttavaa upottaa yhteen vaivaiseen lauseeseen kolme ns. "uudissanaa" Miksi kirjoittaa sanoja, jotka eivät yleisesti ole käytössä?
Minäkin voin kimpelöidä ja siirtyä sessimoimaan uusien ystävien kompolonttiin!
Taivas varjele meitä tällaisesta taiteesta.

Christian... jotain... ja dekkari nimeltään "Oilgate."

Voi pyhä sylvi...

Suomen ja varmaan maailman surkein kirja on Anja Kaurasen Tushka,aivan kamala! Samaan sarjaan panen Tervon hengentuotteet.

Kirja, joka monen mielestä pitäisi hävittää. Kirja, jota lukemalla sinua alkaa vituttaa tietämättä miksi. Kirja, jota ei missään nimessä saa antaa mielenterveydeltään horjuvassa tilassa olevalle eikä lapselle.
Sarlinin kirja nimeltä "Eräs meidän ajan profeetta". Kertoo unissasaarnaaja Helena Konttisesta. Helena oli Saatana oppien saarnaaja, vaikka muuta väitti.
En väitä, että kirja on huono, mutta väitän että se on paha.
Todella paha.
Oikeasti.
Parempi ettet lue sitä.