toivottavasti jaksatte lukea. haluaisin ihan rehellisiä, omia mielipiteitä tähän palstan jatkoksi teiltä kaikilta äiteiltä tai samaa ajattelevilta. en tiedä tosin kuuluuko tää aihe just tänne.. muttah..
mä olen tänä vuonna 27 vuotta täyttävä "tytöntyllerö", ja oon miettinyt mieheni kanssa lasten hankkimista. kukaanhan ei siis pysty kertomaan siunaantuuko niitä vai ei, mutta tällä hetkellä puhutaan jos-muodossa. jos sitä alkaisi kokeilemaan ja jos lapsia siunaantuisi...
mulla ei vaan ole mitään erikoista vauvakuumetta, mutta ei myöskään sellaista oloa että ei missään nimessä lapsia. olen aika neutraali, jos niin voisi sanoa. ja tää puheenaihe meille nyt on lähinnä tullut siitä, että tosiaan tuo ikäkello tikittää. jos saan lapsia, haluaisin saada niitä ennen 30 ikävuotta ihan jo terveydellisistäkin syistä. ikärasismi en ole, mutta kaikkihan tiedämme, että mitä vanhemmaksi tulee, sen enemmän riskejä raskaudessakin on... mutta mistä tietää haluaako lapsia/kannattaako niitä "hankkia"? oletteko te tienneet? kertokaa loksahtiko elämän palikat paikalleen lasten saatuanne? oliko vauvakuumetta vai tuntuiko lasten saaminen seuraavalta luonnolliselta asialta? vai oliko sama tilanne kuin minulla mutta lähditte vaan kokeilemaan?
tässä kuitenkin taistellaan ikää vastaan ja 10 vuoden päästä jos havahdunkin, että oma lapsi olisi ihana asia, niin asialle ei ehkä voi enää tehdä mitään. eli melkein nyt pitäisi alkaa päätöksiä tekemään. toisaalta nautitaan kahdestaan olosta (koiran hoitaminenkin välillä on tarpeeksi) ja voidaan mennä ja tulla miten halutaan.. toisaalta puhutaan aika paljon lasten saamisesta; miten ne antaa paljon takaisin, mutta toisaalta miten TOSI ISO juttu ne ovat ja miten paljon sitovat elämää tietyllä tapaa. en halua kuulostaa karskilta, mutta syljen näitä ajatuksia tähän samaan tahtiin kuin sylki niitä suuhun tuo :)
haluaisin kuulla teidän äitien mielipiteitä lapsista ja lasten saamisesta. miten muutti elämää, oliko oikea päätös yms. mulla on vaan sellainen olo, että miksikäs ei? mut lapsesta ei ole sitten palautusoikeutta kuten jostain yhden koon pieneksi jääneestä paidasta. mies sanoo, että joka toinen päivä olisi kiva saada lapsia ja joka toinen päivä ei. ota siitä sitten selvää lapsirakkaita ollaan kyllä molemmat. onko jotain syitä tehdä lapsia teidän mielestä? mitkä ovat olleet teidän syyt ja missä vaiheessa elämää lapsenne saitte? monet palstat sanoo, että lasten saaminen on itsekästä.. voiko se muuta ollakaan? joku sanoo, että lapsia ei kannata tähän pilaantuvaan terrorismimaailmaan tehdä kärsimään meidän aikaansaannoksista. mutta eikö asioilla ole aina kaksi puolta? Eikö sen voi myös ajatella niin, että antaa jollekin ihmiselle tsäänssin nauttia tästä maailman ihanuudesta? eihän täällä kaikki nyt niin perseestä ole...
tässä vähän ajatuksia. kiitos keskusteluun osallistuneille ;)
mä olen tänä vuonna 27 vuotta täyttävä "tytöntyllerö", ja oon miettinyt mieheni kanssa lasten hankkimista. kukaanhan ei siis pysty kertomaan siunaantuuko niitä vai ei, mutta tällä hetkellä puhutaan jos-muodossa. jos sitä alkaisi kokeilemaan ja jos lapsia siunaantuisi...
mulla ei vaan ole mitään erikoista vauvakuumetta, mutta ei myöskään sellaista oloa että ei missään nimessä lapsia. olen aika neutraali, jos niin voisi sanoa. ja tää puheenaihe meille nyt on lähinnä tullut siitä, että tosiaan tuo ikäkello tikittää. jos saan lapsia, haluaisin saada niitä ennen 30 ikävuotta ihan jo terveydellisistäkin syistä. ikärasismi en ole, mutta kaikkihan tiedämme, että mitä vanhemmaksi tulee, sen enemmän riskejä raskaudessakin on... mutta mistä tietää haluaako lapsia/kannattaako niitä "hankkia"? oletteko te tienneet? kertokaa loksahtiko elämän palikat paikalleen lasten saatuanne? oliko vauvakuumetta vai tuntuiko lasten saaminen seuraavalta luonnolliselta asialta? vai oliko sama tilanne kuin minulla mutta lähditte vaan kokeilemaan?
tässä kuitenkin taistellaan ikää vastaan ja 10 vuoden päästä jos havahdunkin, että oma lapsi olisi ihana asia, niin asialle ei ehkä voi enää tehdä mitään. eli melkein nyt pitäisi alkaa päätöksiä tekemään. toisaalta nautitaan kahdestaan olosta (koiran hoitaminenkin välillä on tarpeeksi) ja voidaan mennä ja tulla miten halutaan.. toisaalta puhutaan aika paljon lasten saamisesta; miten ne antaa paljon takaisin, mutta toisaalta miten TOSI ISO juttu ne ovat ja miten paljon sitovat elämää tietyllä tapaa. en halua kuulostaa karskilta, mutta syljen näitä ajatuksia tähän samaan tahtiin kuin sylki niitä suuhun tuo :)
haluaisin kuulla teidän äitien mielipiteitä lapsista ja lasten saamisesta. miten muutti elämää, oliko oikea päätös yms. mulla on vaan sellainen olo, että miksikäs ei? mut lapsesta ei ole sitten palautusoikeutta kuten jostain yhden koon pieneksi jääneestä paidasta. mies sanoo, että joka toinen päivä olisi kiva saada lapsia ja joka toinen päivä ei. ota siitä sitten selvää lapsirakkaita ollaan kyllä molemmat. onko jotain syitä tehdä lapsia teidän mielestä? mitkä ovat olleet teidän syyt ja missä vaiheessa elämää lapsenne saitte? monet palstat sanoo, että lasten saaminen on itsekästä.. voiko se muuta ollakaan? joku sanoo, että lapsia ei kannata tähän pilaantuvaan terrorismimaailmaan tehdä kärsimään meidän aikaansaannoksista. mutta eikö asioilla ole aina kaksi puolta? Eikö sen voi myös ajatella niin, että antaa jollekin ihmiselle tsäänssin nauttia tästä maailman ihanuudesta? eihän täällä kaikki nyt niin perseestä ole...
tässä vähän ajatuksia. kiitos keskusteluun osallistuneille ;)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mie olin 18-vuotias, kun tulin äidiksi, ehkäisystä huolimatta. Alku oli kova shokki.
Kävin ultrassa, jossa lääkäri totesi, että alkio oli kuollut. Vielä pahempi shokki, jota sulattelin viikon kun piti kaavintaan mennä. Kaavintaan mennessä lääkäri kertoi erehtyneensä ja alkio oli elossa, pieni sydän löi tiuhasti. Olin helpottunut. Raskauden myötä kasvoi vauvakuume ja ajatus äitiydestä. Ja syntymän jälkeen sitä vain kasvoi äidiksi. "On mahdotonta tietää mitä maailma on, mitä elämä on, ennenkuin saa oman lapsen, lapsen jota rakastaa".
Kuopusta suunnitellessa tuli sitten todellinen vauvakuume! Nyt kun esikoistytär on 11-vuotias ja kuopuspoika 9-vuotias.. on ajatus iltatähdestä hiipinyt mieleen. Ei mitään vauvakuumetta, miettinyt lähinnä sitä, että miltä tuntuisi taas aloittaa vauvarumba uudestaan.. ym. Ajatuksen myötä kuitenkin ollaan tultu tulokseen, että tulee jos on tullakseen.
"On mahdotonta tietää, mitä maailma on, mitä elämä on, ennen kuin saa oman lapsen"... jne. Anteeksi, kun sanon, mutta minusta tuon tyyppiset mietelauseet ja lausahdukset ovat todella loukkaavia lapsettomia ihmisiä kohtaan (sekä tahallisesti lapsettomia että tahattomasti lapsettomia). On vain jotenkin todella ylimielistä ja röyhkeää väittää, etteivät lapsettomat ihmiset tiedä, mitä ELÄMÄ on, jos ei heillä ole omia lapsia. Tokihan elämä on erilaista lapsen kanssa, mutta aivan liikaa on näitä äiti-ihmisiä, jotka saattavat sanoa jopa, että "vasta sitten tietää, mitä rakkaus on, kun saa lapsen". En oikein siedä moista erilaisen elämäntavan valinneiden ihmisten yläpuolelle asettumista. Ja ei, en ole itse lapseton, en vain pidä itseäni mitenkään erikoisena verrattuna muihin pelkästään sen takia, että minulla on lapsia.
Todellakin. Mielestäni on mahdotonta tajuta elämää mitä se on ennen kuin on nähnyt elämää. ja jos lapsia tekee nuorena, ei elämää voi kokea, koska pitää liian aikaisin alkaa vanhemmanrooliin. Siski nuoret perheleikit eivät kestäkkään.
Aika näköalatonta ja lapsellista tyhmän ihmisen mielipidettä sanoisin...
Näissä lapsen hankinta tai hankkimattomuus pohdinnoissa ei ole tärkeintä kysymys, että haluanko lapsen vai en, vaan tärkeintä on miettiä, että haluanko ja jaksanko olla VANHEMPI.
Tutkimuksen mukaanhan ihminen on kolmikymppisenä kypsä järkeviin päätöksiin. Jos ei ole halua lapselle, ei sitä kannata hankkia. Realiteeteissä ajateltuna vauvakuume ei ole syy hankkiutua raskaaksi, se on jotain muuta, jopa sairasta ja omahyväistä. Kyllä siihen terveseen lapsenhankintaan tarvitaan hyvä parisuhde ja vakaa elämä sun muuta. Nuorihan olet, eli sinulla on päälle 10 vuotta aikaa miettiä asiaa. Teet lapsia jos teet. Ihan hemmetin mahtava ja henk.kohtainen kunnioitettava valinta sekin, jos joku ei hanki lapsia.
Vauvakuume on huono syy hankkia lapsi. Parempi se noin on, että olette oikeasti pohtineet asiaa joka kantilta ja kyseenalaistaneetkin sen. En usko, että kukaan olisi oikeastaan koskaan täysin valmis vanhemmuuteen. Uskon, että siihen kasvetaan. Vaikutatte ihan perusfiksulta pariskunnalta, ilmeisesti teillä on suhde ja muutkin puitteet kunnossa. Ei minulla ole koskaan ollut varsinaista vauvakuumetta, ja olen joskus miettinytkin, ettei lapsien hankkiminen ole minulle mikään pakollinen juttu. Mutta kai se biologia teki tehtävänsä, kun oikeanlaisen kumppanin löysi, niin lisääntyminen tuntuikin ihan luontevalta ajatukselta. En tiedä, mitä edes tarkoittaa kysymys "kannattaako" lapsia tehdä. Se kai riippuu odotuksista. Lapsen kasvattaminen on todennäköisesti ajoittain rankkaa, ajoittain hyvin antoisaa. Elämä muuttuu tietenkin, mutta sehän riippuu jokaisesta itsestään, pitääkö muutosta hyvänä vai huonona asiana. Minusta se muutos kuuluu elämään. Ymmärrän kyllä täysin ihmisiä, jotka eivät lapsia halua, mutta minun elämässäni tämä on se oikea suunta. Minulla on mahtavat vanhemmat ja toivon antavani lapsilleni yhtä hyvät eväät elämään kuin itse olen saanut. Haluan kokea sen saman kuin omat vanhempani ovat kokeneet seuratessaan minun ja sisarusteni kehitystä avuttomista vauvoista perheellisiksi aikuisiksi. Itsekästäkö? Luultavasti. En kuitenkaan kasvata lapsiani itseäni varten vaan heidän omaa elämäänsä varten. Anoppi on aina sanonut, että lapsia ei voi omistaa, ne on lainassa vaan. Se on totta.
Kukaan ei voi varmasti sanoa, pitäisikö sinun ja miehesi hankkia lapsia. Ette luultavasti edes te. Kyseessä on iso asia, joten on luonnollista, että mieli tuntuu muuttuvan joka päivä. Eihän teidän nyt varsinaisesti ole mikään pakko päättää asiaa heti. Miettikää rauhassa, jos siltä tuntuu. Ehkä tuntemukset vahvistuvat suuntaan tai toiseen. Tai sitten voi olla, että siihen vaaditaan vain päätös. Jos olo kerran on, että miksikäs ei, niin mikä ettei. En yhtään epäile, ettettekö rakastaisi lastanne ja omaksuisi vanhemman roolia. Mutta miettikää rauhassa. Tosin en nyt ehkä ihan kymmentä vuotta odottelisi niin kuin joku tuossa ehdotti...
Itsekin kiikuin pitkään eipäs-juupas-linjalla. Mielessä pyöri vain mitä jos... Pähkäily loppui kuitenkin siihen, kun sain ensimmäisen kerran pienen veljentyttöni syliin. Rakastin niin paljon tuota sukulaistyttöäni, että olisin voinut itkeä onnesta. Ajattelin, etteivät ne tunteet oman lapsen kohdalla varmastikaan ainakaan haalistuisi. Vauvakuumetta en potenut senkään jälkeen, mutta silloin tein lopullisen päätöksen siitä, että lapset ovat meillekin tervetulleita.
No oli loukkaavaa tai ei! Minä ainakin omalla kohdallani voin rehellisesti sanoa, että en todellakaan tiennyt mitä rakkaus tai ehdoitta rakastaminen on ennen kun sain oman lapsen!!
Ihan samallalailla voi sanoa mistä tahansa asiasta että on loukkaavaa toista kohtaan! Esim. "Et tiedä mitä todellinen vauva arki on jos vauvallasi ei ole ollut koliikkia" tai "Et tiedä synnytyksestä mitään jos lapsesi ovat syntyneet sektiolla" jne jne..
Aina ei voi miellyttää kaikkia! Ja kirppuliini tuskin tarkoitti loukata mietelauseellaan ketään!
Ottakaa pää pois perseestänne..Tulkaa pois sieltä neljän seinän sisältä mökkihöperöt mammat!
Niin. Sitä kun kannattaisi nimenomaan vähän miettiä niitä sanojaan, eikä vaan posottaa sillä ajatuksella, että "oli loukkaavaa tai ei". Jos SINÄ et tiennyt, mitä rakkaus on ennen lapsen saamista, niin eikö sinusta tosiaankaan ole mitään loukkaavaa siinä, että yleistät sen asian tyyliin "ei voi tietää mitä rakkaus on, ennen kuin saa oman lapsen". Ja tuo "aina ei voi miellyttää kaikkia": noinhan voi perustella mitä tahansa sammakoita, mitä suustaan päästää. Kannattaa katsastella kriittisesti myös niitä omia näkökantoja... Lapsen saaminen on toki itselle maailman ihmeellisin asia ja varmasti kasvattaa, mutta ei sen perusteella voi asettua toisenlaista elämää elävien ihmisten yläpuolelle, vaikka se kovin houkutteleva vaihtoehto olisikin.
Mä ymmärrän aloittajan tuskailun hyvin - tuskailtaisiin varmaan vieläkin mieheni kanssa samaa asiaa, ellei sitten ois käynyt sillä tavalla, että puolivahingossa lipsahdettiinkin raskaaksi! Mutta kun se sitten olikin jo tapahtunut ja asiaa oli kuitenkin hyvin, hyvin alustavasti aivan vähän joskus pohdiskeltu jo aiemmin, niin se oli hyvin helppo siinä vaiheessa hyväksyä, kun tuli raskaaksi.
Raskausaikana asiaa on joutunut käymään läpi moneen kertaan. Varsinkin loppuraskautta kohden sitä miettii ja miettii uudelleen ja uudelleen. Muuta varmaa ei voi sanoa kuin sen, että meidän koko elämä tulee muuttumaan entisestä todella paljon. Mutta kaiketi meidän elämä olis voinut ihan yhtä hyvin muuttua ilman lastakin - ei koskaan tiedä, mitä seuraavana päivänä sattuu.
Jouduin itse viime talvena yllättäen liikenneonnettomuuteenkin ja siitä jäi itselle sellainen lievä pelko, että mitä jos itselle tai puolisolle joku kaunis päivä vaan sattuukin jotain vakavaa. Sitä pikkuhiljaa sulatellessani tulin itse siihen tulokseen, että haluaisin aivan ehdottomasti, että mulla olis lapsia tuon miehen kanssa. Että kun ei sitä kuitenkaan ikuisesti kukaan elä.
Samalla tavalla suhtaudun tuohon eipäs-juupasteluun tuosta voiko vai eikö voi elämää ymmärtää jos ei ole lapsia - se on kysymyksenä aivan turha ylipäätään, koska ei kenelläkään ole mitään muuta vaihtoehtoa elämässään kuin koittaa elää parhaansa mukaan ja ymmärtää elämää parhaansa mukaan siitä tilanteesta käsin, missä itse sattuu olemaan! Ei se, jolla on lapsia, voi enää jossitella muuta - eikä se, kenellä ei lapsia ole, voi jossitella asiassa muuta. Ei voi elää kuin omaa elämäänsä. Ei ole mitään hyötyä vertailla, kenellä on paras ymmärrys minkäkin asian suhteen, koska ei sellaista voi mitata mitenkään. Eikä esim. ymmärrys elämää kohtaan automaattisesti riipu mistään tietystä seikasta, vaan jokaisen yksilölliset kokemukset muokkaavat itse kutakin.
Eli et voi tietää, millaista olisi, jos sinulla olisi lapsi, ennen kuin sinulla on lapsi - etkä voi tietää etukäteen, kannattaisiko yrittää hankkia lapsia. Samoin et voi jälkikäteen perua asiaa. Tätä isompaa varmuutta et tule asiasta saamaan. Mutta koska pohdintasi ovat tuolla asteella kuin kirjoitat, näin itse raskautuneena ja tästä perspektiivistä asiaa nyt tarkastelevana voin sanoa, mitä itse sanoisin sille itselleni, joka jahkaili asiaa aiemmin pää punaisena: sanoisin, että an' mennä vaan rohkeasti. Ei se jahkailemalla parane ja elämäsi ei tule olemaan sen parempaa tai huonompaa lasten kanssa tai ilmankaan, mutta totuus on se, että kukaan ei elä täällä ikuisesti ja jos vaikuttaa siltä, että jossain vaiheessa niitä lapsia haluaa kuitenkin, niin ei sitä hyödytä lykätä jos tilanne on tuo kuin teillä. Silleen sanoisin itselleni nyt tässä valossa.
Mä olin aina ajatellu että teen lapsia vasta kun tulee sellanen olo että oon valmis siihen. No joulukuussa sitten tuli sellanen olo ja nyt oon raskaana. Täytän tänä vuonna 29 ja olin jo miettiny että haluisin lapsia ennen ku täytän 30. Mä luulen että kun sen oman lapsen saa syliin niin se on jotain ihan uskomatonta. Enkä usko että koskaan tulee katumaan sitä että teki lapsia.
Moi Miumau! :D
Oon TÄYSIN samassa tilanteessa kuin sä, täytän tänä vuonna 27 ja mietin ihan samoja asioita. Oon ajatellu, että pitää odottaa varmaan sitä vauvakuumetta, mutta sitten taas haluaisin saada tulevaisuudessa monta lasta. Itse synnyin isoon perheeseen ja haluan tuleville lapsilleni saman ihanuuden! :) jotenki ollut kuitenkin sellainen kynnys kun lähipiirissäkään ei kukaan ole saanut. Kuitenkin, sain juuri tietää isosiskoni odottavan ja minulle iski NIIN sellainen tunne attä nyt ne seinät murtuu ja oon minäki valmis! Mutta silti sitä kuumetta ei ole, eikai se väärin ole? Miestäni ihanempaa ihmistä en tiedä ja hänkin olis kyllä valmis... Ja uskonpa tosiaan että se kuume iskis viimeistään siinä raskauden aikana. Että pistetäänkö töpinäksi? :D
Mää tsemppaan teitä vähän edelleen ton vauvakuumeettomuuden suhteen - tai niin kuin siitä huolimatta elämisen suhteen. Ei mullakaan koskaan ole mitään vauvakuumetta ollut. Ei se, että rakastaa lastaan, vaadi mitään ailahtelevia tunteita. Sama vähän kuin pitkässä parisuhteessakin, että rakkaus on toisinaan tunteellisempaa ja toisinaan se on sitkeyttä vaativa tahtotila, joka ammennetaan järjen kautta eikä niinkään tunteesta. Eihän lasten kanssa aina helppoa ole - miksi olisi, kun ihmisiähän ne ovat siinä missä itsekin. Ihmiset on välillä hankalia. Ja varsinkin, kun on vielä pieni ja kehittymässä hurjaa vauhtia eikä itse hallitse kaikkea - siinä on sitä itsekkyyttä ja uhmaa ja oman tahdon harjoittelua sitten - aikuinen joutuu siinä valmentajaksi ja kaikki ne lapsen harjoittelemat ikävätkin tunteet kohdistuvat vanhempaan siinä vaiheessa. Ei siinä pärjää, jos lähtee siihen jonkin vauvanpehmeän tunnehuurun vallassa. Samoin tunteet voi pettää jo synnärillä, kun se oma lapsi saattaakin aluksi tuntua ihan ventovieraalta. Vaikka se möyrästää mahanahan alla kuukausitolkulla, niin ei sitä sillä tavalla persoonana tunne vielä siinä vaiheessa kovin hyvin. Lähinnä ne on omia kuvitelmia ja arvauksia, mitä pohtii.
Jos mun pitäis valita, kummanlaisia ihmisiä mä oisin halunnut omiksi vanhemmikseni - että kauhean ihanan vauvakuumeen vallassa hikoilevia vai kylmän järjen varassa asiaa pohtivia, niin mieluiten kai sitä valitsisi jotain siltä väliltä? Että järkeviä ihmisiä, jotka antaa tunteidensa tulla sitten kun niitä on tullakseen, mutta jotka eivät anna pelkkien tunteiden johdattaa elämäänsä. Mulla oli onni saada tällaiset vanhemmat ja sellaiseksi aion itsekin parhaani mukaan.
Tunteiden tarve on vähän kuin taiteilijalla insipiraatio - suurimmaksi osaksi ne ei tee työtään inspiraation vallassa, vaan kuin ammattilaiset. Jonkin suuren tunteen odottaminen ei ole yhtään sen perusteltavampi tapa ratkaista noin iso asia kuin sekään, että nyt lähipiirissä saadaan vauvoja, hyppäänpä samaan kelkkaan - tai sekään, että jaahas, ollaan jo tämän ikäisiä ja elämäntilanne on sopiva, eiköhän aleta hommiin. Tai sekään, että lapsi ilmoittaa vaan tulostaan ja sit sen hyväksyy muina miehinä. Kaikkia noita tapahtuu jatkuvasti joka puolella ja kaikki johtavat samaan lopputulokseen - ei mikään tapa päättää asia ole toista ehdottomasti parempi. Eli tunteet ei ole musta välttämättömiä asiassa, mutta ei niistä ny mitään haittaakaan ole.
Olen pian ollut vuoden naimisissa, ja kyllä tässä koko ajan on ollut halu saada lapsia. Järjen olen sen verran pitänyt kädessä että koulun suoritan loppuun (toukokuussa se on sitten ohi!). Ja töissäkin haluisin olla jonkun aikaa. Mutta joka ikinen kerta useamman pienen lapsen kanssa ollessani (olen valmistumassa lastenohjaajaksi), ajattelen että kyllä sitä voisi nyt jo..!
Ne pikku taaperot ovat vain niin ihania! Ja kavereiden muksuille synttärilahjoja ostellessa suurinpiirtein kuolaan niitä söpöjä, pieniä vaatteita. Älkääkä nyt käsittäkö että välittäisin lapsesta vain taaperoikäisenä! Tykkään touhuta kaiken ikäisten lasten kanssa, eivätkä ne murrosikäisetkään mikään kauhitus ole.