Masennus vie voimat

Vähän samantapaista, mutta menetin äitini jo alle kolme vuotiaana. Ajalta, jolta ei yleensä muisteta mitään, mutta traumat yleensä ovat sitä vahingollisempia psyykkiselle kehitykselle mitä varhaisemmalla iällä ne on koettu. Niinpä olen aina ollut masennukseen taipuvainen. Muilta olen saanut kuulla, että olin äitini kuoleman jälkeen milloin lohduton, milloin raivoissani.

Sinulla on sikäli parempi tilanne, että muistat tapahtuneen. Niinpä sinulla on sille sanoja, ja ainakin periaatteessa kyky käsitellä asiaa.

Koeta löytää tapa purkaa vihan tunteitasi. Kenelle olet vihainen? Äidillesikö, joka meni kuolemaan ja "jätti" sinut? Ihmisellä on oikeus tunteisiinsa eikä niissä ole mitään väärää. Äitikin voi suuttua lapselleen, muttei se tarkoita, etteikö hän rakastaisi lastaan. Päinvastoin.

Voi sua, vihlaisi lukea kirjoituksesi. Maailmassa ja elämässä on sinulle paikka varattuna ja tarjottavanaan rakkautta, hyväksyntää ja kunnioitusta. Äidin menettäminen nuorella iällä on varmasti ollut raastava kokemus. Todella hienoa, että olet jaksanut käydä koulua, suorittanut jo maantiedon ja biologian yo-kokeet.

Oma äitini sairastui vakavasti ollessani suunnilleen samanikäinen kuin sinä äitisi kuollessa. Äitini eli diagnoosin saatuaan kyllä vielä pitkään, mutta masentui sairautensa vuoksi ja kääntyi itseensä.

Koin nuorena kuvaamasi kaltaista väsymystä sekä uupumusta, haluttomuutta ryhtyä mihinkään, pelkoja ihmisten seurassa, tuntemuksia että olen merkityksetön ja ei-toivottu, jne. En ymmärtänyt tunteiden liittyvän äidin sairauteen tai siitä aiheutuneisiin muihin ongelmiin kotona. Perheemme tilanteesta ei keskusteltu perheenjäsenten eikä sukulaisten kesken.

Sekavista tuntemuksistani johtuen arvelin olevani luonteeltani alavireinen ja elämän kuuluvan ollakin vaikeaa. Epätasapainoisuuttani "hoidin" alkamalla esittää tasapainoista ihmistä. Ja arvaa: tuota esittävää elämää kesti yli 20 vuotta. Lopulta elämäntilannekriisi laukaisi minulla masennuksen, joka on osoittautunut laukaisijaansa nähden massiiviseksi.

Alitajuinen uskomus, ettei maailmassa ole minua varten mitään kaunista, hyvää ja pysyvää, on ollut itseään toteuttava kirous. Elämäni on ollut erilaisia pätkiä pätkien perään. Työstämättömän surun vuoksi en ole - vielä - tullut siksi minuksi, joka minä oikeasti sisimmässäni olen. (Koskaan ei ole liian myöhäistä tulla omaksi itsekseen. Työskentelen nyt pelastaakseni loppuelämäni.)

Toivon koko sydämestäni sinulle voimia jatkaa, käsitellä raskas menetyksesi. Älä soimaa itseäsi tuskaisasta olostasi. Se on normaalia menetyksen yhteydessä ja voi kestää useita vuosia, valitettavasti. Älä luovuta, vaikka välillä tuntuisi turhalta yrittää. Jos usko hetkeksi loppuu, ei se haittaa. Jos nyt vain jaksat taistella ja etsiä apua, pelastat tulevaisuutesi itsellesi.

Toivon, että jaksat kokeilla erilaisia keinoja kunnes löydät sellaisia, jotka huojentavat oloasi, kantavat eteenpäin. Itselleni keskustelut, terapia ja lääkkeet ovat tukiranka, joiden lisäksi hoidan itseäni tietoisuusharjoituksilla ja joogalla. MIelenterveysseuran Depressiokoulu-vihkosesta olen löytänyt keinoja, joilla olen onnistunut työstämään virheellisiä uskomuksiani ja tunnistamaan ajatukset, jotka ohjaavat tunteitani ja toimintaani ei-toivottuun suuntaan.

Ja muista, ettei olotilaasi ole ratkaisua, joka kohentaisi olosi kerralla. Helpotus tulee pieninä palasina, kipinöitä, säteinä.

Voimaa kevääseesi!

Sinä olet oikeastaan veilä surullinen. Se auttaa että tiedät, mistä alakulo johtuu. Kerro terapiassa avoimesti tunteistasi. Kova asia on nuorelle vanhemman menetys. Kuoliko äiti yllättäen vai sairastiko hän ennen lähtöään? Hyvin olet kolussa pärjäillyt? Onko sinulla äitipuoli ja siaria ja oelko lapsita vanhin. Paras keino on puhua ja kirjoitella tusota pahasta olostasi. Se on jo terapiaa ja sitä tavallaan kuin purkaa ja työstää ikäväänsä samalla ulos . Kirjoittaessa ja puhuessa alkaa itsekkin oivaltaa uusiä näköaloja. Saa käsitysken että et ole pystynyt tai ei ole ollut mahdollisuutta työstää surua konreettiseti. Sinulla pyöriin homma mustana möykkynä sisällä.
Ajan myötä se sitten alkaa helpottamaan. Onko niin että terapia ei ihan riitä asian työstämiseen.
Kyllä sinsuta tulee jotkain. Tunne on sinulle aito ja jos kotona vähätellään, nin usko ja luota itseesi.

niin tekee ja vielä enemmän kun tarvittavaa taloudellista apua ei kuulu!
Milloin taas tapahtuu perhetragedia??