hukassa...

tarina on pitkä mutta koitan tiivistää...
(olen nyt 44v ja mies 41v)
6v sitten tapasin miehen johon ihastuin, en muuta. Tiesin jo alusta asti hänen olevan kova poika lirkuttelemaan ja jollain tapaa pettämäänkin...
En silloinkaan ottanut suhdettamme siten että mitään 'kirkon kellojen soittoa' ajatellutkaan. Hänen kanssaan oli vain niin hyvä olla.
Toki hän sitten meidänkin suhteessa lähes alusta asti piti jotain 'pelejä' toisten naisten kanssa jääden niistä tyhmyyksissään kiinni tosi ajoissa.
Sänkyyn asti ei hän niissä mennyt, vipinää vain piti olla. Melkolailla 3kk välein tätä villiintymistä tapahtui. Aina vain annoin anteeksi koska minulla oli yhä vain niin hyvä olla hänen kanssaan.
Suhteemme kyllä siinä syventyi ja mies piti minua yhä todella hyvänä.

Olimme olleet yhdessä n.2vuotta kun sairastuin outoon sairauteen joka teki kiusaa lähinnä liikkumiseen ja kovat kivut toki olivat myös hyvin koettelevia.Mies oli kyllä äärettömän hellä ja oli siinäkin todella tukena ja hän auttoi kaikessa. Huolehti ja hoivasi. Toki nämä vipinät jatkuivat.
Kyllähän häntä jo rakastin vaikka en yhäkään ajatellut mitään avioliittoa. Oli vain yhä niin hyvä olla kaikesta huolimatta.

5vuotta oli kulunut. Sairauteni oli yllättäin saanut käänteen pahempaan. Oli juuri sairaus siis lähtenyt leviämään. Kivut lisääntyivät ja ihmetys oli suuri koska syytä ja parannusta ei tiedetty, henkinen jaksaminen oli koetuksella.
Silloin sain melko julmalla tavalla tietää että miehelläni oli n.3kk ajan ollut kunnon suhde 19v tytön kanssa, neitsyys oli saanut houkutuksen liian suureksi.

Erosimme. Olimme erossa n.2kk ja tyhmyyttäni sitten pystyin pääsemään asiasta jonkin verran yli ja jotenkin antamaan anteeksi. Palasimme yhteen.
Olimme kuitenkin niin oudolla kipeällä tavalla toisissamme niin 'kiinni' ja jollain tavalla rakkautemme oli liian kipeää ollaksemme erossakaan.
Eroaikamme oli todella raastavaa myös hänelle. Anteeksi antaminen oli vielä ajotuksen vuoksi tavallista vaikeampaa, olihan sairauteni juuri silloin pahenemassa.

Kihlauduimme ja olimme vielä onnellisempia kuin koskaan.Vielä läheisimpiä. Rakkautemme antoi minulle voimaa ja jaksamista tämän sairauden kanssa joka pikkuhiljaa vei liikuntakykyäni ja alkoi enemmän rajoittaa koko elämää. Olimme kuitenkin niin onnellisia.
Tai niin luulin...
Kului 6kk enkä sillä kertaa vaistonnut mitään ahdistusta saati väsymistä miehessäni. Olin saanut jo diagnoosin, valitettavasti parannusta ei siihen ole mutta pysähtyminen oli mahdollista hirmuisten 'myrkkyjen' avulla. Liikuntakykyni oli jo huonoa ja tarvitsin apua lähes kaikessa. En oikeastaan ilman mieheni osoittamaa rakkautta ja hoivaa olisi varmasti jaksanut edes hengittää.
(koko ajan kuitenkin yritin pystyä tekemään kotitöitä ym.ja pystyin kuitenkin hellimään miestäni. En todellakaan ollut mikään periksi antanut pompottaja koko aikana milloinkaan).
Edessäni oli tutkimus josta selviäisi niin suuri asia kuin elämä tai kuolema.
Hirvittävää odottaa tietoa ja miettiä molempia vaihtoehtoja koko ajan, enemmän kuitenkin kuolemisen mahdollisuutta ehkä enemmän lasteni vuoksi ja heidän tunteitaan jos tiedettäisiin sen olevan edessä jopa piankin.

Tällä samalla hetkellä mieheni oli laittanut seksitreffi-palveluun haun!

Sain itse hänet jälleen kiinni (ennen tätä tutkimustulosta) ja silloin hänkin oli sitten sitä mieltä että lähdemme eri teille. Syynä liian vähäinen seksi hänelle! (sanoisinko että seksiä oli 10-20krt kk kuitenkin)

Sain vastausen tuloksista 3pv kuluttua hänen lähdöstään. Mies ei omatoimisesti kysynyt edes vastausta kun keskustelimme jälkeenpäin.

Onneksi vastaus oli positiivinen. Tosin miten tässä nyt siitäkään pystyy iloita kun oloni pahenee ilman mitään apua täällä kotona esim.ja kivut ovat kuitenkin järkyttävät(sairaus on luussa ja kipu myös).

Miten siis tässä voi enää koskaan toipua ja jaksaa...