"Muistanette, että sota-ajan kärsimykset olivat pitkään tabu Suomessa. Jopa viralliselta taholta annettiin ymmärtää että sota unohdetaan, eikä siitä puhuta.
1964, kun veteraanit halusivat järjestää sodan alkamisen 25-vuotismuistotilaisuuden, kielsi silloinen pääministeri heitä järjestämästä tilaisuutta.
Ajat ovat onneksi hieman muuttuneet. Ihmiset ovat aina kuvitelleet että vaikenemisella ja ajalla parannetaan haavat. Asiasta puhumisella vältettäisiin siirtämästä sodan traumoja tuleville sukupolville.
Mistä luulette perhesurmien, väkivaltarikosten, alkoholismin ja yleisen pahanolon suomalaisten keskuudessa johtuvan? Monet syyt saattaa löytyä rikkinäisistä sodan jälkeisistä perheolosuhteista, kun traumatisoituneet, loukkaantuneet isät tulivat rintamalta. Yhteistähän oli kaikille perheille ettei ulkomaailma saanut tietää mitään, mitä perheitten sisällä tapahtui. Joskus sitten kuplat räsähtävät rikki, eikä jakseta enää."
1964, kun veteraanit halusivat järjestää sodan alkamisen 25-vuotismuistotilaisuuden, kielsi silloinen pääministeri heitä järjestämästä tilaisuutta.
Ajat ovat onneksi hieman muuttuneet. Ihmiset ovat aina kuvitelleet että vaikenemisella ja ajalla parannetaan haavat. Asiasta puhumisella vältettäisiin siirtämästä sodan traumoja tuleville sukupolville.
Mistä luulette perhesurmien, väkivaltarikosten, alkoholismin ja yleisen pahanolon suomalaisten keskuudessa johtuvan? Monet syyt saattaa löytyä rikkinäisistä sodan jälkeisistä perheolosuhteista, kun traumatisoituneet, loukkaantuneet isät tulivat rintamalta. Yhteistähän oli kaikille perheille ettei ulkomaailma saanut tietää mitään, mitä perheitten sisällä tapahtui. Joskus sitten kuplat räsähtävät rikki, eikä jakseta enää."
Vastaukset 39
Vanhimmat
aika harva 60 oli elossa tuolloin, kuuluisitko kenties hieman vanhempaan ikäluokkaan.
Eikös 60 ikäluokka ole elänyt juuri sodan jälkeisiä vuosikymmeniä.
Olen 61 vuotias ja muistan 50-luvun puolivälin aikoja. Sodan loppumisesta oli kulunut kymmenisen vuotta. Sodasta ei todella puhuttu, ainakaan kotona eikä pahemmin koulussakaan.
Erittäin hyvin olet oivaltanut.
http://areena.yle.fi/audio/1308127023742
Kyllä esm. 69 v ovat juuri pahimman ajan sotalapsia, alottaja on aivan oikeassa, elämä suomen perheissä oli h e l v e t t i ä , sodan jälkeen, niistä vaikeuksista ei naapureille kerrottu,
onneksi oli yhteisöllisyyttä, naapurit auttoivat taloudellisteti toisiaan, oli yhteisiä niittokoneita sun muita myllyjä, vuoroin maataloustöissä käytiin auttamassa naapuria, silloin ei ollu rahaa, mutta oli työvoimaa,
mutta henkiset vauriot kärsittiin perheitten siällä.
Ei puhuttu , enkä välitä puhua minäkään. Olen lukenut kirjoja kattavasti, mut se on luettua... omakohtaista kun ei ole mistä puhua.
Toivotaan ettei samanlaisia kokemuksia enää maahamme tulisi.
En muista,että Suomessa koskaan olisi vaiettu sodan kärsimyksistä. Pikemmikin niistä on puhuttu kautta aikojen liiankin kanssa, myös ns. kylmän sodan aikana ja Suomen ja silloisen Neuvostoliiton yhteistyö- ja avunantosopimuksen aikoihin. Voi tietysti olla,että on seutuja, joissa sodasta on vaiettu, mutta silloin on vaiettu paljosta muustakin. Kansa Taisteli-lehti mm. ilmestyi lapsuuteni ajan ja vielä nuoren aikuisikäni ajan. Se myi varsin hyvin. Edvin Laineen Talvisota-fimiä on myös esitetty iät ja ajat, myös silloin kun se oli uusi. Koulussa ollessani meille kyllä kerrottin sodasta ja nimenomaan, että Neuvostolitto hyökkäsi Suomeen, mikä oli totuus asiasta.
Kytköksesi sota-ajan kärsimyksiin contra nykypäivien perhesurmiin ja muuhun pahaan oloon ontuu pahemman kerran. En näe niillä yhteyttä. Olet ilmeisesti ihan muuta sukupolvea kuin tämän palstan kuusikymppisiä. Meistä suurin osa ei ole viime sotaa kokenut ainakaan aikuisen tasolla. Me olemme olleet pieniä lapsia silloin ja suurin osa on syntynyt sodan jälkeen. Vuonna 1964 aikuisia meistä on ollut harva, jos kukaan, joten veteraaniasiat eivät silloin ole liiemmin kiinnostaneet. Syynä ei ollut vasemmistosuuntautuneisuus vaan se,että nuorella ihmisellä on muut asiat mielessä. Sodanvastaisuus ja rauhanliiikkeet olivat sen ajan nuorison eli sodanjälkeisen suuria teemoja ja olimme niissä innolla mukana, ainakin ne, jotka olivat tuolloin ylioppilaita.
Olisi tietysti kohteliasta katsoa vähän ikäryhmää, kun tet noin karkeita yleistyksiä, kuten sinä aloituksessasi teet. Nykyiset nuoret perheet ovat jo toisen sukupolven lapsia eli meidän lapsiamme tai lastenlapsiamme. Kyllä siinä sodan kärsimyksistä ja jälkitraumoista on jo sen verran aikaa,.että turha siitä on juttua vatvata, kun mekään - heidän vanhempansa tai isovanhempansa - emme ole sotaa kokeneet.
Tuollaista todellisuutta eli että vaietaan muka kynsin hampain sota-ajan kärsimyksistä ei meidän perhepiirissämme ole ollut ollenkaan. Sukuni sentään oli niitä, joiden koti ja omaisuus jäivät Karjalaan ja miehet olivat sodassa aivan rajan pinnassa. Naiset lähtivät karkuun monta kertaa lasten ja eläinten kanssa. Äitini oli sodan aikana lapsi ja myöhemmin hyvin nuori nainen. Minä en ollut silloin vielä syntynytkään. Kyllä sodasta puhuttiin paljon lapsuudessani ja nuoruudessani eikä minulle ole jäänyt yhtään epäselväksi, miten traumatisoivaa aikaa se oli. Myös rintamalla olleet setäni ja enoni kertoivat rintama-ajasta sdellaisena kuin se oli. Enpä ole silti huomannut kasvaneeni vinoon henkisesti tai siirtäneeni sitä lapsilleni, joten höpö, höpö jutuillesi.
Nykyiseen pahaan oloon on syyt moninaiset enkä ensiksi lähtisi sitä geeneistä hakemaan eli että kun ollaan sodan runtelemia oltu joskus, tulee nytkin vielä vajaita jälkeläisiä. Nämä nykyiset nuoret ovat saaneet kasvaa paljon paremmissa oloissa rauhan ja taloudellisen hyvän aikana. Ehkä heidänkin olisi ollut parempi vähän taistella tulevaisuudestaan, sillä liian helpot olot eivät kasvata selviytymään elämän taisteluissa. Suuret ikäluokat kyllä siihen opetettiin. Emme ole saaneet mitään ilmaiseksi ja petasimme lapsillemme liian pehmeän laskun todellisuuteen. Nuoremme eivät arvosta asioita, jotka saavat ilmaiseksi. Niinpä saamme toimia vanhoinakin sylkykupeina - jos edes siihen kelpaamme.
Henkinen kestävyys syntyy vain haasteita ottamalla ja omilla ponnistuksilla. Toisen housuilla ei voi tuleen mennä. Maailman tilasta ja lamasta en ota päänsärkyä eli että olisimme lapsillemme tahallamme tällaisen tulevaisuuden tehneet. Ajat vain muuttuvat ja jokaisen sukupolven pitää itse käydä taistelunsa. Rikkinäisiin perhesuhteisiin ja suomalaisen perhe-elämän omituisuuksiin olisi jouduttu ilman sotiakin. Haet syitä liian kaukaa.
kaikesta,,,
Silloin olimme lapsia, joten emme varmaan tienneet kuinka hyvin vanhemmat kerrottiin kotioloista toisilleen,
luulisin että hyvinkin tiedettiin kaikkien kärsimykset koska oli kyläyhteisöt ja kaikkia piti tehdä yhdessä puimeset ja peltotyöt ym rakentamiset,,,
Meille taisteleminen Natsi-Saksan rinnalla
oli suuri häpeä silloin, kun sen ymmärsimme.
Suomi oli hyvin vihattu maa Euroopassa.
Sodan uho ja sitten tappio, olivat masentavia.
Mutta vähitellen maailma antoi anteeksi.
Ehkä siksi nyt kumartelemme joka suuntaan.
Meille niin rakas fasismi vaanii taas meitä.
Mitä hittoa se kuuluu enää tähänpäivään? Ja meille jotka olemme syntyneet monia vuosia sodan päättymisestä.
Jaaritelkaa ikäistenne kanssa. EVVVK !
oikein Suomen vihollinen. Tunnistan aleksandrovitsin, cacca-pää -inhokin tuosta "Natsin poika"-nikistä.!
Suomalaiset pitivät rajaa Idän jättiläistä, Neuvostoliittoa vastaan, jolla oli jättiläismäiset armeijat, joukko-osasto toisen perään astui esiin vielä senkin jälkeen, kun Suomen miehiä oli tapettu, murhattu jo 100 000, se oli kansanmurha, jossa Ruotsikaan ei yhtään tullut apuun! KUKAAN ei tullut suomalaisia auttamaan.
Mutta sitkeytemme pelasti meidät, itsenäisyytemme säilytimme kuitenkin!
Tuollaiset kirjoittajat kuin tuo Natsin poika-luuseri on, pitäisi karkoittaa Suomesta nauttimasta tästä itsenäisyydestämme.
Tämä on totuus asiasta.
Sanoppa moniko Natsi Saksan tai Neuvostoliiton sodan aikana miehittämä valtio ei ole nykyään itsenäinen ?
Sanpooa kuinka moni Neuvostoliiton sodan aikana miehittämä valtio oli miehitetty usean vuosikymmenen ajan sodan päättymisen jälkeen.
Ja sanoppa sinä kuinka monessa Usan miehittämässä maassa on jenkit edelleen tänäkin päivänä ?
http://yle.fi/uutiset/veteraanijarjestot_ovat_varoissaan/1175468
"Tästä linkistä voi lukea, että veteraanijärjestöillä on huomattava varallisuus. Toivoisi, että elossa olevat saisivat varoista nauttia . Mutta on sekin ihan oikein, että osa varoista jää muiston kunnioittamiseen. Kaikki veteraanit omaisineen eivät saaneet nähdä, että virallinen taso osoitti kunnioitusta ja kiitollisuutta,.
Kyllä juhlat ja muistaminen on tarpeen, nuorten pitää saada tietää , mitä tapahtui heidän isoisilleen ja isoisoisilleen. Itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys, sen eteen on koko kansa suuret uhraukset tehnyt, eniten sankarivainajat ja veteraanit. Eihän itsenäisyyttä edes osaa arvostaa eikä maanpuolustustahtoa synny, ellei asia ole esillä. Ei juhlissa tarvitse korostaa voittajia ja häviäjiä, kaikki sodassa häviävät , suunnatonta kärsimystä se on kaikille osapuolille."
puhua, se on meille terapiaa! TABU ja kielto puhua sodasta tarkoittaa mielenterveyden kieltoa. Ja sillä on vaikutusta kolmanteen ja neljänteenkin polveen sodan loputtua, sillä siellä surmattiin sata tuhatta suomalaista nuorta ja saman verran ainakin haavottui h e n k i s e s t i ja fyysisesti. Heidän jälkeläisensä ovat maksaneet siitä mielenterveyden menetyksin.
Ehkäpä sinun pitäisi hoitaa sitä mielenterveyttäsi jossain muualla.
Sitä varten on ammattilaisiakin olemassa.
Meitä ei kiinnosta sinun patoutumasi
totta, mutta mitään ei voi enään korjata, sodassa särkyneet ovat johaudassa ja me olemme elämämme jo eläneet ja pilanneet jälkikasvunki, ei jakas enään jauhaa
ku mitkään ei ole enään korjattavissa, on vain pakko elää kaikkien kipujen kanssa elämä loppuu ja toivo parempaa jlkeenjääville.
Sodan varjo on pitkä, sanotaan, ja kuka tietää missä määrin se vaikuttaa meistä seuraavien sukupolvien elämään. Meihin, tai sanotaan varmuuden vuoksi minuun, se on ainakin vaikuttanut, vaikka olen syntynyt sodan jälkeen.
Puhumattomuuden kulttuurista alamme mielestäni vasta nyt päästä. Vaikka sodasta olisi voitu puhua, sen traumoista ei välttämättä puhuttu. Ei ollut kriisiterapioita tarjolla meidän isille, kun he fyysisesti ja/tai henkisesti vammautuneina palasivat rintamalta. Tuskin oli kriisiapua niillekään,
joiden isät jättivät tulematta, jäivät rintamalle.
Luin äskettäin Katja Ketun kirjan Kätilö, joka oli järkyttävä kuvaus Lapin sodasta, aseveljeydestä saksalaisten kanssa ja sen päättymisestä. "Natsin poika" viittasikin siihen (aseveljeyteen). Yksilötasolla saivat häpeää kantaa myös "sotamorsiamet", saksalaisten kanssa seurustelleet suomalaisnaiset ja tietenkin myös heidän jälkeläisensä.
Sotahistoria kiinnostaa minua yksilön näkökulmasta sen vuoksi, että ihminen kiinnostaa minua ja ääriolosuhteissa ihminen on paljaimmillaan,
hyvässä ja pahassa.
nyt vanhana vasta alkaa kipu tuntumaan, haavat vuotamaan, huomaa kuinka haavoille sielu on jääny, ei kertakaikkiaan kaikkia kauhun hetkiä vieläkään voi tajuntaan päästää, vaan vetäytyy samaan kuoreen äkkiä missä on elämänsä eläny, sotaajan lapset sai kokea isien ja äitien tuskan omissa nahoissaan,
me olemme huolehtineet sotaveteraaneista hyvin, nyt haavottuneitten jälkeläisten on aika saada sota korvaus henkisitä tuskasta ja vaurioista, mitä ihmiset sai sodan jälkiseuraamuksista.
Faija heitteli mutsia seinille, vartuttuani heittelin minä faijaa.
Jos faijan ongelmat tulivat sodista, jota en kylläkään usko, niin hyväksyn ongelmansa täysin.
Erityisen hauska ajatus on, että parikymppinen mies heittää viiskymppisiä vanhempiaan seinille koska he eivät anna rahaa huumeisiin, ja sekin laitetaan esivanhempien syyksi, koska iso-isä pakotettiin ottamaan huumeita, kestääkseen sotien bailut loppuun saakka.
Jos minä alkaisin haluamaan korvauksia jostain, ovat syylliset maksumiehet kuolleet jo ajat sitten, Paasikivestä alkaen.
Enää ei ole aika hakea sodista syitä tai sysiä.
Nyt on enää aika muistella elämämme antajaa, ei uskontoa, ja oman elämämme sankaruutta, ja omalle haudalle haluamaansa ristiä.
Siihen ristiin ei tulla enää liittämään minkäänlaisen sodan veteraanimerkkiä vaikka tuntuisikin että aihetta olisi.
H.
Voihan se olla että suomalaiset on muuteki psyykkisesti sairaita, ehkä isämme oli niin kiukkusia sodata tultuaan,
ehkä suomalaisten huonot geenit periytyy kaikille jälkeläisille,
ehkä emme koskaan pääse akresiiviseta luonteesta eroo,
ehkä olemme ikuisesti puukkojunkkareitten maa,
tiedähäntä,,,
vielä" olet niin väärässä kuin olla voi!
Suomalaisilla on todella hyvät geenit, sen todistavat selviytymiset melkein vuosituhannen kestäneestä läntisen naapurivaltion 654 vuotta ja itäisen 108 vuotta kestäneestä sorrosta, hyväksikäytöstä ja alistuksesta, sekä vielä tuosta sodasta 1939-45!
Ja vielä sotakorvauksistakin ainoana maana maailmassa!
Sekä karjalaisen evakkoväen sijoittamisesta omille paikoillemme!
Poikkeuksellisen hyvät ovat suomalaislla geenit!
Lisäksi kansamme on monella tavalla lahjakasta!
Ei ole todellakaan ihme, jos on henkisiä haavoja sodissa tullut rumiillisten lisäksi,
eikä ole ihme, jos sadan-tuhannen miehen murha, kansanmurha, on heidän jokaisen perheeseensä, äitiinsä ja isäänsä, lapsiinsa, siskoihinsa ja veljiinsä surua ja tuskaa aiheuttanut!
Ihme olisi ellei olisi!
Ne maailman harvinaiset tauditkin asuvat suomalaisten hyvissä geeneissä muualla niitä ei tunneta ollenkaan. Entäs se karjalaisviha kuuluuko sekin niihin laatugeeneihin.
Mitähän erikoisuutta suomalaisuudessa on koko maailmaan verraten.
Moni maa on ollut, ja on edelleenkin muiden alainen.
Kuka jaksaa rypeä menneessä koko elämäänsä?
Eteenpäin ihminen menee.
Kyllä historiansa voi tietää ja tunteä ilman jatkuvaa itsesääliä, tarpeetonta itsekeskeisyyttä.
Oli oltava niinkuin N-liitto halusi. Hävityn sodan jälkeen oli pakko suomettua. Ja kannattihan se. Hullulle on viisainta olla mielinkielin.
Olen kysellyt Ikäihmisiltä, kuinka moni on ollut
isänsä sylissä. Hyvin harvinaista se on ollut.
Sota-aika kovetti sekä isiä että äitejä. Tiedänpä
tytön, jonka isä potkaisi vammaiseksi. Tyttö kä-
veli jalkaa vetäen lopun ikänsä. Äitikään ei vien-
nyt lääkäriin. Eikä se ollut harvinaista tuo lasten
pahoinpitely. Ja sehän jatkuu vieläkin.
on noista sotien kauhuista huolimatta olleet hyvät vanhemmat.
Ehkä minulla siksikin on kyky nähdä (opiskeltuani kansamme historian perinpohjin) tämän kansan suuruus ja kestävyys, kyky selviytyä melkein mahdottomasta, naapurivaltioiden vallanhalusta ja alistamisasenteesta oman kansamme itsenäisyyteen ja vapauteen!
Luitko itävaltalaisesta Franz'ista, mitä hän teki tyttärelleen vuosikymmenten ajan, piti kytkyet kaulassa kellarissa orjanaan.
Kyllä kaikkien kansojen seassa on yksi tai kaksi hullua.
Suomalaiset ovat poikkeuksellisen hyviä ja kestäviä!
Demeter, lainaan hiukan viestiäsi, sillä sinä olet tajunnut tämän ketjun ytimen:
"Sodan varjo on pitkä, sanotaan, ja kuka tietää missä määrin se vaikuttaa meistä seuraavien sukupolvien elämään. Meihin, tai sanotaan varmuuden vuoksi minuun, se on ainakin vaikuttanut, vaikka olen syntynyt sodan jälkeen.
Puhumattomuuden kulttuurista alamme mielestäni vasta nyt päästä. Vaikka sodasta olisi voitu puhua, sen traumoista ei välttämättä puhuttu. Ei ollut kriisiterapioita tarjolla meidän isille, kun he fyysisesti ja/tai henkisesti vammautuneina palasivat rintamalta. Tuskin oli kriisiapua niillekään,
joiden isät jättivät tulematta, jäivät rintamalle. "
mukaan ollut nimeltään Franz. Tässä tietoa siitä hirvityksestä, tieto on Wikipediasta, ja tuon ihmisen hirveys taitaa vielä Hitlerinkin (, joka oli myös itävaltalainen), ylittää:
Fritzlin insestitapaus
Amstettenin sijainti Itävallassa.
Fritzlin insestitapauksessa Itävallan Amstettenissa asuva 49-vuotias (tapauksen paljastumishetkellä 73-vuotias) insinööri Josef Fritzl (s. 9. huhtikuuta 1935) huumasi ja vangitsi 28. elokuuta 1984 tuolloin 18-vuotiaan tyttärensä Elisabethin (tapauksen paljastumishetkellä 42 vuotias) kellariinsa ja piti tätä seksiorjanaan 24 vuoden ajan. Elisabet Fritzl synnytti isälleen tuona aikana kaikkiaan seitsemän lasta, joista yksi menehtyi kolme päivää synnytyksen jälkeen. Kolme lapsista Fritzl päästi myöhemmin vapauteen adoptoimalla nämä (lapset ilmestyivät yksitellen korissa Fritzlien talon edustalle, minne Elisabethin luultiin heidät salaa tuoneen). Fritzlin epäillään käyttäneen seksuaalisesti hyväksi myös 19-vuotiasta tyttärensä tytärtä. Ensin syytteet kiellettyään Fritzl tunnusti maaliskuussa 2009 syyllisyytensä kaikkiin rikoksiin, joista häntä syytettiin,[1] eli yli 3000 raiskausta, 24 vuoden pituinen vangitseminen ja yksi murha.[2]
tuo tytär oli 18-vuotias kellariin kytkyeen jouduttuaan!
Äijä oli tekosensa alkamisaikaan 49-vuotias. Kaipa sitä hyväksikäyttöä eli seksuaalista pahoinpitelyä oli ollut jo aikaisemminkin, mutta silloin tyttö oli jo kasvanut sen verran, että löi takaisin, ja olisi karannut!
Kyllä kuolemaan tuomitseminen olisi paikallaan joskus.
noiden naapureitten lisäksi on ollut viina, jolla on yritetty sitten traumoja lääkitä. Vähitellen "itsenäistymme" siitäkin.
Geenit suomlaisilla ovat hyvät minunkin mielestäni.
Etelän maista ovat viinaa kestämättömät kuolleet jo aikoja sitten sukupuuttoon . Meille tuo juoma, solumyrkky, tuli myöhemmin, joten " sitä kestämättömien sukupuuttoon kuoleminen" on vielä kesken. Raittius on kestävä vaihtoehto.
Kyselet mistä luulen moisten tapahtumien johtuvan.
luulen, että kyseessä on kykenemättömyys ottaa vastaan vaikeuksia elämässä.
Eteen tulevien ongelmien ratkaiseminen on vaikeaa, lapsesta asti ollaan totuttu, että elämässä kaikki onnistuu, elämä menee hyvin. Vaan kun se ei aina mene.
Edellinen sukupolvi on aina halunnut parempaa elämää jälkipolvelleen. Meidän ikäluokan on ollut helppoa tarjota lapsillemme kaikki hyvä liian helposti.
Epäonnistumisia tulee ja niistä jo ennalta kuviteltu häpeä saa toimimaan joskus käsittämättömälla tavalla.
Sen jotenkin tajuaa jos ottaa itseltään hengen, se on yksilön ratkaisu, mutta käsittämättömältä tuntuu, että koko perhe pitää viedä mukana. Miksiköhän.
Joskus mietityttää onko takana se, ettei halua perheen kärsivän vai onko se niin ettei halua, että perhe saa jatkaa omaa elämäänsä koska minä kärsin tällä hetkellä näin paljon.
Sota-aikana ei saanut sodasta puhua, kertoa paikoista tai tapahtumista edes aviopuolisolle, saattoivat olla sotasalaisuuksia. Ehkä se jäi päälle, rauhan aikanakin oli vaikeaa puhua Turruttaahan sota tunteita ja tunteista kertominen on tärkeää.
Lähipiirissäni oli kaksi miestä, jotka elivät täysin erilailla sodan kauhuja jälkeenpäin. Toinen kertoi tapahtumista aina ja jokaiselle ja toinen ei pukahtanut koskaan mitään. Kummaltakin kysyin tapoitko ihmisen sodassa. Toinen vastasi vain tapoin ja toinen naureskeli, että joo ja aloitti lavean kertomuksen vihollisen asemasta jne.
Molemmat kuuntelevat jo kummultaan kuusiensa kuiskintaa.
Toinen heistä oli isäni.
..RosaLiiin.. Minäkin kysyin isältäni;"tapoitko ketään sodass"? En saanut vastausta. Koskaan hän ei myöskään kertonut meille lapsille mitään sodasta ja vieraitaankin, niitä "ryyppykavereita" kielsi mitään puhumasta, jos me ilmestyimme näkyviin.
Itse en koe saaneeni mitään traumoja siitä puutteen ajasta, joka oli jokaisella enemmän tai vähemmän.Maalaistalossa oli ainakin ruokaa aina ja jopa kenkiäkin, toisin kuin äitini lapsuudessa.
Luen (siis aivan pian taas) parhaillaan Leningraarin 900 pv ja kyllä olen saanut taas uuden kuvan sodankauhuista ja nälästä mitä siellä koettiin piirityksen aikana.
Koko Eurooppahan oli sodassa, joten luulisi niitä traumoja riittävän heilläkin. Olen juuri lukenut myös Irakin ja ent. Jugoslavian sodista. Nykyisin tuota sotakirjallisuutta ymmärtää paremmin ja uusia muunnoksia tulee lisää kunhan arkistoja avataan.
ja totta. Laitan soimaan tuon lopussa mainitsemasi laulun:
http://www.youtube.com/watch?v=ror8ZtwGhYQ
.
Sota-ajasta on turhaa enää paasata. se on " olutta ja menyytä " .
http://www.youtube.com/watch?v=VJJU8Rr8bcY
Ehdotapa sitten sina, sillälailla, sellainen kaikkia kiinnostava aihe, josta täällä saa "paasata". Olisko se sitten "olut ja menyy" ?
http://www.youtube.com/watch?v=arKxCiTZoyQ&feature=related
Sota on tehnyt tehtävänsä ihmisten hyvinvointii ja pahoinvointiin.Olen sodan jälkeen syntyt en muista olleeni kun mummoni sylissä ja niitäkin oli kaksi ja vain toisen.Kahta vanhempaa sisartani vietiin joskus kylään mutta vain yhtä kerrallaan toisen piti hoitaa meitä pienempiä,meillä oli 10v.ikäeroa.Se oli aina itsestään selvää että ovet lukittiin ulkopuolelta ettemme päässeet ulos(tulipalon sattuessa emme olisi päässeet ulos kun rikkomalla ikkunan).Jos jotain riitaa ja nahistelua oli niin selkään tuli mikä sattu eritoten äitimme käteen sattua.Hermothan olivat vanhemmillamme kireellä alkeellisten työtapojen vuoksi koska kaikki työ oli ruumiillisesti rasittavaa.Sähkövalo oli saatu joskus 1950v loppupuolella ja olihan meillä radio josta ei saanut kuunnella kun etupäässä uutiset ,iltahartauden ja muistan myös lauantain toivotut levyt.Televisiot tulivat meidän kyläämme joskus 1960 luvun alussa,yksi oli missä mekin kävimme kerran viikossa katsomassa koko kylän lapset.Minäkin pääsin usimmiten vaihka jos oli jotenkin jouduttu rankaisemaan niin lisärangaistus oli että RIN-TINTIN jäi väliin.Itse en ole siirtänyt tätä käsiksi käymistä omiin lapsiini ja ihan hyvin ovat pärjänneet.Nykyään kun katselee näiden nyky nuorien lastenhoito touhuja niin tuntuu useimmilta puuttuvan ihan tavallinen järjenkäyttö.Lasten ruokinta esim.Äigit juosee lasten perässä pitkin pihaa ja yrittää saada lasta syömään.Kyllä lapsi syö kun sille tulee nälkä ei tarvitse lusikka kädessä maanitella ja juoksennella perässä.