Haluaisin kuulla kokemuksia, onko muut olleet vastaavassa tilanteessa, ja miten siitä edenneet?
Tapasin 1,5 v sitten elämäni miehen, se oli rakkautta ensi silmäyksellä, sitä ennen olin asunut lapseni kanssa vuoden kahdestaan, muutimme tämän nykyisen poikaystävän kanssa melkein heti yhteen, koska emme osanneet olla erossa toisistamme.
Olemme suunnitelleet yhteistä perhettä, siis oman lapsen tekemistä, oman, yhteisen asunnon hankkimista lähiaikoina, kihloihin menemisestä olemme puhuneet, kun vain kolahtaa, niin meillä kyllä kolahti, suhteemme on aivan unelma, tietysti arki astunut kuvioihin, mutta niinhän aina, silti meidän suhteessa ei ole suurempia riitoja, meillä on ihanaa.
Ennenkuin muutimme yhteen, varmistelin monen monta kertaa onko hän valmis asumaan uhmaikäisen 3v tytön kanssa, vakuutteli että on.
NYT aivan yhtäkkiä 2kk sitten alkoi epäröimään, haluaako olla tyttöni elämässä (nyt 4,5v), sanoo että rakastaa minua ja haluaa asua kanssani, mutta ei ole varma haluaako asua tyttöni kanssa, mitä ihmettä, olemmehan samaa pakettia, nyt meillä tauko menossa, mies majailee ystävänsä luona, ja mietimme molemmat taholtamme mitä haluamme.
Sydäntäni niin raastaa, sillä rakastan miestäni enemmän kuin ketään, tyttöni on kerennyt kiintymään tietenkin mieheen, omaa isäänsä näkee noin 3 krtaa kuukaudessa, nyt joudun selittelemään tytölleni että mihin tämä meidän kanssa asunut mies on yhtäkkiä kadonnut, en tiedä mitä tekisin.
Miten voisimme ratkaista tämän asian niin että voimme olla yhdessä, vai onko peli aivan menetetty.
Pitäisikö meidän muuttaa erilleen asumaan, ja jatkaa seurustelua, eihän siinäkään mitään järkeä ole, emme voisi koskaan olla vakavissaan yhdessä ja asua kaikki yhdessä jos mies epävarma lapsestani. Syyksi sanoo että hänen on raskas olla kun ei ole oma lapsi, ja kun on uhmaikäinen, kiukuttelee paljon.
Tapasin 1,5 v sitten elämäni miehen, se oli rakkautta ensi silmäyksellä, sitä ennen olin asunut lapseni kanssa vuoden kahdestaan, muutimme tämän nykyisen poikaystävän kanssa melkein heti yhteen, koska emme osanneet olla erossa toisistamme.
Olemme suunnitelleet yhteistä perhettä, siis oman lapsen tekemistä, oman, yhteisen asunnon hankkimista lähiaikoina, kihloihin menemisestä olemme puhuneet, kun vain kolahtaa, niin meillä kyllä kolahti, suhteemme on aivan unelma, tietysti arki astunut kuvioihin, mutta niinhän aina, silti meidän suhteessa ei ole suurempia riitoja, meillä on ihanaa.
Ennenkuin muutimme yhteen, varmistelin monen monta kertaa onko hän valmis asumaan uhmaikäisen 3v tytön kanssa, vakuutteli että on.
NYT aivan yhtäkkiä 2kk sitten alkoi epäröimään, haluaako olla tyttöni elämässä (nyt 4,5v), sanoo että rakastaa minua ja haluaa asua kanssani, mutta ei ole varma haluaako asua tyttöni kanssa, mitä ihmettä, olemmehan samaa pakettia, nyt meillä tauko menossa, mies majailee ystävänsä luona, ja mietimme molemmat taholtamme mitä haluamme.
Sydäntäni niin raastaa, sillä rakastan miestäni enemmän kuin ketään, tyttöni on kerennyt kiintymään tietenkin mieheen, omaa isäänsä näkee noin 3 krtaa kuukaudessa, nyt joudun selittelemään tytölleni että mihin tämä meidän kanssa asunut mies on yhtäkkiä kadonnut, en tiedä mitä tekisin.
Miten voisimme ratkaista tämän asian niin että voimme olla yhdessä, vai onko peli aivan menetetty.
Pitäisikö meidän muuttaa erilleen asumaan, ja jatkaa seurustelua, eihän siinäkään mitään järkeä ole, emme voisi koskaan olla vakavissaan yhdessä ja asua kaikki yhdessä jos mies epävarma lapsestani. Syyksi sanoo että hänen on raskas olla kun ei ole oma lapsi, ja kun on uhmaikäinen, kiukuttelee paljon.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vaikka kuinka aikuisilla kolahtaa niin aika pit'äisi kuitenkin edetä hitaasti kun mukana kuvioissa on lapsi/lapsia. Rakkauden huuma sokaisee hetkeksi mutta sitten kun arki astuu esiin niin todellisuus paljastuu. Kun lapsettomana siirtyy lapsiperheen elämään niin se ei ole helppoa. Uhma- ja teini-ikäinen eivät ole niitä helpoimpia ja rakastettavimpia lapsia vaikka ihan omiakin olisivat.
Minä olen seursutellut uuden kumppanini kanssa jo vuosia, olemme kihloissa mutta emme asu yhdessä vaikka vietämmekin tosi paljon aikaa perheenä. Mutta tällä tavalla me kumpikin säilytämme oman elämämme; hän saa nauttia omasta, lapsettomasta elämästään ja me taas lapsiperheen tylsästä ja välillä niin hermoja raastavasta arjesta. Ehkä me kypsymme jonain päivänä siihen että muutamme saman katon alle mutta emme ainakaan tässä vaiheessa. Ehkä sitten kun lapset lentävät kotoa mutta kyllä siihen menee vielä 10 vuotta, ainakin...
Ja sinä sinisilmäinen uskot kaiken mitä kaverisi sanoo. Taitaapa olla toinen nainen kierrossa, kyllästyi sinuun ja syyttää nyt lastasi kun ei raukkis uskalla sanoa totuutta.
Alappas ottamaan uutta suuntaa elämällesi ja lapsellesi.
Eikä 4,5v uhmaikä edes enää kovin kauaa kestä, kun meinasit, ettette "voi asua sitten koskaan yhdessä"...olen kuitenkin samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja, uudet kohteet ja kuviot ovat jo miehellä mielessä :(
Kyllä toikin ihan tavallista on, että ei kestäkään toisen lasta/lapsia samassa kodissa. Se vaan on niin eikä asialle ole mitään tehtävissä. Harva pystyy sen noin suoraan edes sanomaan, joten pointsit ap:n miehelle rohkeudesta!
Täytyy tuossa olla jotain muutakin kuin vain se, ettei hän hyväksy lastasi. Taisi rakkaus loppua alkuhuuman jälkeen. Tsemppiä, löydät paremman! Pidä huolta lapsestasi, hän on tärkein.
Voi kuule tyttönen, putoappa pilvenreunaltasi! Ei uhmaikä, vaan TOISEN MIEHEN LAPSI, on se ongelma, ja ongelmalla on tapana kasvaa kuin lumipallolla. Ei voi muuta kuin ihailla kaveriasi rehellisyydestä.
Tietenkin voitte keskustella TUNTEISTA. Mutta se on fakta, että tyttäresi on biologisen isänsä lapsi. Minkälainen rooli poikaystävälläsi on ja tulisi olemaan tyttäresi elämässä?
Ristiriidat kannattaa selvittää, ja nyt on sen aika. Tyttäresi tulee olemaan elämässäsi aina. Ei häntä voi hylätä.
Anna poikaystävällesi aikaa selvittää tunteitaan. Hyvä että tilanne tuli nyt, ennenkuin olet 2:n lapsen yksinhuoltaja.