Saila Susiluoto: Siivekkäät ja Hännäkkäät
Kirja-arvostelu
Eräs ystäväni sai minnut tutustumaan suomalaiseen nykyrunouteen ja hänen suosituksestaan perehdyin ensimmäisenä Saila Susiluotoon. Valitsin hänen teoksistaan tutustumiskohteeksi Siivekkäät ja Hännäkkäät (Otava, 2001, 951-1-17835-0). Olin alkujaankin hieman epäileväinen suomalaisen nykyrunouden suhteen, sillä sen verran olen siihen kuitenkin joutunut tämän yhteiskunnan jäsenenä perehtymään, ja Susiluodon teos vain vahvisti kuvaani suomalaisen nykyrunouden heikohkosta tilasta – toivon totisesti että syntyy myös sellaisia nykyrunoilijoita, jotka osaavat kirjoittaa järjellistä ja loogista runoutta.
Siivekkäät ja Hännäkkäät on kahden ihmisen, miehen ja naisen, kehittymistarina. Tarina siitä kuinka he alussa ovat (stereotypian suomalaisia?) sulkeutuneita ja ahdistuneita eikä heidän välinen suhteensa toimi.Kirjan keskivaiheille on ympätty mukaan joukko runoja, jotka eivät liity varsinaisesti kehittymistarinaan, mutta todennäköisesti ne on täytynyt lisätä sinne kirjapainosyistä. Lopussa tietenkin kaikki on hyvin ja nämä kehittymisharjoituksensa läpäisseet, mies ja nainen pelastavat maailman Nooan tavoin.
Lopun ja alun välillä kirjailijaa pomppii genrestä toiseen ollen välissä selvästi fantasian puolella ja palaten sieltä aina välillä melkeimpä inhorealistiseen kuvaukseen. Etenkin loppua kohti fantasian osuus kuvauksessa kasvaa. Tyypillistä genrestä toiseen pomppimisen lisäksi tuntuu Susiluodolle tämän opuksen perusteella olevan suomenkielen raiskaaminen, sillä hän käyttää suomenkielen sanoja paikoissa ja asiayhteyksissä, joissa ne saavat täysin erilaisen merkityksen kuin mitä niillä kielessä on (esimerkiksi veden valuminen holvikaaressa ylöspäin). Mahtaakohan hän edustaa suomalaisen kieliperinteen rappeuttajia?
Susiluoto kuvaa kirjan ensimmäisessä osassa, Pääskynpesät, naista oikeastaan mielenvikaiseksi, sillä kuka muu kuin mielenvikainen voisi repiä jaloistansa nahan ja hyppivänsä portailta – jos nämä niinkuin muutkin mielenvikaisuuteen tai patoutumiin viittaavat seikat ovat puhtaasti allegorisia, miksi ne voidaankin melko hyvällä varmuudella tulkita, ovat ne kuitenkin liian räikeitä käytettäväksi siten että painoarvo tulisi niiden tulkinnalle. Alkuosan mies on kuvattu suomalaisen miehen stereotypian mukaiseksi pidättyväiseksi mieheksi, ei sentään kuitenkaan välivaltaiseksi tai tietyllä tavalla kuitenkin, sillä voivathan toimimattoman ihmissuhteen osapuolet tuntea toistensa käytöksen väkivaltaiseksi tavalla tai toisella.
Kun teoksen ensimmäinen osa tulkittavissa lähinnä realismiksi niin viimeine osa olikin sitten jo hyvin pitkälti verhottu fantasian genreen. Susiluoto kuvaa tehokkaasti ja taidokkaasti ihmisen henkistä kasvua fantasian keinon, mutta kuitenkin voisi toivoa että malttaisi pitäytyä yhdessä genressä yhden kokonaisuuden ajan.
En tunne Susiluodon henkilöä, joten en tiedä, mutta mieleen kuitenkin on tullut mahtaisiko hän tietyllä tavalla heijastaa omaa itseään ja kokemuksiaan runokokoelman naishahmossa. Tai kenties kokoelman nainen ei edustakkaan mitään mitä Susiluoto on kokenut, vaan sitä mitä hän sisimmässään toivoisi kokevansa.
Lopuksi todettakoon, että Susiluoto osaa kyllä kirjoittaa ja valita aiheita ja käsitellä niitä, mutta hän käyttää niin epäloogista ja ajoittain pahisti irrationaaliselta tuntuvaa kieltä ja sortuu käyttämään aivan liian voimakkaita allegorioita. Kenties saamme jossakin vaiheessa tutustua hänen luettavampaan tuotantoonsa, sillä joka tapauksessa teoksen on oltava luettava myös ilman allegorioiden tulkintaakin.
NB!: Olen kirjoittanut tämän arvioion Saila Susiluodon kirjasta Siivekkäät ja Hännäkkäät tietäen, että Susiluoto on arvostettu suomalaisen nykyrunouden kirjoittaja ja että tämä kyseinen teos on palkittu ja ollut palkintoehdokkaana julkaisunsa jälkeen useammankin kerran.
Kirja-arvostelu
Eräs ystäväni sai minnut tutustumaan suomalaiseen nykyrunouteen ja hänen suosituksestaan perehdyin ensimmäisenä Saila Susiluotoon. Valitsin hänen teoksistaan tutustumiskohteeksi Siivekkäät ja Hännäkkäät (Otava, 2001, 951-1-17835-0). Olin alkujaankin hieman epäileväinen suomalaisen nykyrunouden suhteen, sillä sen verran olen siihen kuitenkin joutunut tämän yhteiskunnan jäsenenä perehtymään, ja Susiluodon teos vain vahvisti kuvaani suomalaisen nykyrunouden heikohkosta tilasta – toivon totisesti että syntyy myös sellaisia nykyrunoilijoita, jotka osaavat kirjoittaa järjellistä ja loogista runoutta.
Siivekkäät ja Hännäkkäät on kahden ihmisen, miehen ja naisen, kehittymistarina. Tarina siitä kuinka he alussa ovat (stereotypian suomalaisia?) sulkeutuneita ja ahdistuneita eikä heidän välinen suhteensa toimi.Kirjan keskivaiheille on ympätty mukaan joukko runoja, jotka eivät liity varsinaisesti kehittymistarinaan, mutta todennäköisesti ne on täytynyt lisätä sinne kirjapainosyistä. Lopussa tietenkin kaikki on hyvin ja nämä kehittymisharjoituksensa läpäisseet, mies ja nainen pelastavat maailman Nooan tavoin.
Lopun ja alun välillä kirjailijaa pomppii genrestä toiseen ollen välissä selvästi fantasian puolella ja palaten sieltä aina välillä melkeimpä inhorealistiseen kuvaukseen. Etenkin loppua kohti fantasian osuus kuvauksessa kasvaa. Tyypillistä genrestä toiseen pomppimisen lisäksi tuntuu Susiluodolle tämän opuksen perusteella olevan suomenkielen raiskaaminen, sillä hän käyttää suomenkielen sanoja paikoissa ja asiayhteyksissä, joissa ne saavat täysin erilaisen merkityksen kuin mitä niillä kielessä on (esimerkiksi veden valuminen holvikaaressa ylöspäin). Mahtaakohan hän edustaa suomalaisen kieliperinteen rappeuttajia?
Susiluoto kuvaa kirjan ensimmäisessä osassa, Pääskynpesät, naista oikeastaan mielenvikaiseksi, sillä kuka muu kuin mielenvikainen voisi repiä jaloistansa nahan ja hyppivänsä portailta – jos nämä niinkuin muutkin mielenvikaisuuteen tai patoutumiin viittaavat seikat ovat puhtaasti allegorisia, miksi ne voidaankin melko hyvällä varmuudella tulkita, ovat ne kuitenkin liian räikeitä käytettäväksi siten että painoarvo tulisi niiden tulkinnalle. Alkuosan mies on kuvattu suomalaisen miehen stereotypian mukaiseksi pidättyväiseksi mieheksi, ei sentään kuitenkaan välivaltaiseksi tai tietyllä tavalla kuitenkin, sillä voivathan toimimattoman ihmissuhteen osapuolet tuntea toistensa käytöksen väkivaltaiseksi tavalla tai toisella.
Kun teoksen ensimmäinen osa tulkittavissa lähinnä realismiksi niin viimeine osa olikin sitten jo hyvin pitkälti verhottu fantasian genreen. Susiluoto kuvaa tehokkaasti ja taidokkaasti ihmisen henkistä kasvua fantasian keinon, mutta kuitenkin voisi toivoa että malttaisi pitäytyä yhdessä genressä yhden kokonaisuuden ajan.
En tunne Susiluodon henkilöä, joten en tiedä, mutta mieleen kuitenkin on tullut mahtaisiko hän tietyllä tavalla heijastaa omaa itseään ja kokemuksiaan runokokoelman naishahmossa. Tai kenties kokoelman nainen ei edustakkaan mitään mitä Susiluoto on kokenut, vaan sitä mitä hän sisimmässään toivoisi kokevansa.
Lopuksi todettakoon, että Susiluoto osaa kyllä kirjoittaa ja valita aiheita ja käsitellä niitä, mutta hän käyttää niin epäloogista ja ajoittain pahisti irrationaaliselta tuntuvaa kieltä ja sortuu käyttämään aivan liian voimakkaita allegorioita. Kenties saamme jossakin vaiheessa tutustua hänen luettavampaan tuotantoonsa, sillä joka tapauksessa teoksen on oltava luettava myös ilman allegorioiden tulkintaakin.
NB!: Olen kirjoittanut tämän arvioion Saila Susiluodon kirjasta Siivekkäät ja Hännäkkäät tietäen, että Susiluoto on arvostettu suomalaisen nykyrunouden kirjoittaja ja että tämä kyseinen teos on palkittu ja ollut palkintoehdokkaana julkaisunsa jälkeen useammankin kerran.
Vastaukset 2
Vanhimmat
"Epäloogista ja irrationaalista" kieltä??!!
Tuohon en jaksa muuta sanoa kuin: hyvä runo luo aina oman todellisuutensa ja luo siis kielenkin aina uudestaan. Jos haluat lukea tietokirjoja, älä syytä runokirjaa siitä että se ei ole "faktaa".
en myöskään pitänyt Siivekkäistä ja Hännäkkäistä, mutta Susiluodon Huoneiden kirja -kokoelma oli upea!