Outi Pakkanen: Julma kuu

Pitkään jännitys- keitto- ja kaupunkikirjagenressä toiminut Pakkanen osoittaa ajan tasalla pysymisensä ja muuntautumiskykynsä kertojana uusimmassa teoksessaan. Alunperin akkainlehtijatkiksena ilmestynyt tarina rakentuu kahden tarkastelusuunnan näkökulmiin. Toisaalla tapahtumia kyttää ikkunastaan eläkeläinen, jonka minämuotoiset päiväkirjamerkinnät kommentoivat vastapäisen asunnon tapahtumia. (Tunnistan tässä hahmossa vaimoni)
Tarkkailun kohde, kosmetologi-meikkimyyjä Johanna rakastuu suinpäin ja harkitsematta hieman salaperäiseen Samueliin, menestyvään psykiatriin. Josta ei kuitenkaan löydy mitään Googlen tietolaareja penkomalla. Rakkaus on sokea, vaikka vaaran merkit näkisi puolisokeakin ilman laserleikkausta.
Kirjan hieman syklinen rakenne, jännityskoukkuihin päättyvine lukuineen lienee jatkisperua. Nyt putkeen luettuna tuntuma on hieman aaltoileva, jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Tervettä järkeä ja näennäimenestystä edustaa kirjassa Johannan lapsuudenaikainen ystävätär Kiira. Menestyvä mies EU-tehtävissä, söpöt lapset, koti Haukilahdessa. Kaikki on mitä voi kohtuudella elämältä vaatia. Vai onko, sekin selviää. Kiira edustaa kirjassa lähinnä realistista, ja kostonhimoista, epäilevaa järkeä.
Esseetä väsäävät teinit kyselee, opettajan ohjeiden mukaan, mikä on kirjan teema tai teemat. No, miepä kerron: Narsistisen egoismin yleistyminen yhdentyvän Euroopan vielä hyvin voivassa osassa. Mihin se pahimmillaan johtaa, näkyy uutisissa valitettavan usein. "Minua ei jätetä!" lienee tuhoisa loppurepliikki monessa perhedraamassa. Valitettavasti.
Toinen teema kaupan päälle: Missä vaiheessa sivullinen voi puuttua tai pitää puuttua, kun näkee parisuhteen johtavan katastrofiin? Oikeaa hetkeä ei löydy direktiiveistä.
Tässä kirjassa loppuhuipennus on näyttävä, mutta onnellinen. Ainakin hetkeksi.
Toistuva kuuteema öisine kiikarointeineen jää hieman oudoksi. Haluaako krjoittaja sanoa, että on omalle mielenrauhalle parempi tiirailla kuuta kuin naapurin olohuoneeseen?
Rohkenen suositella.