Pyydän asiallisia vastauksia. Olen itse tyttö 17v.
oon yhessä aivan ihanan ihmisen kanssa. Asutaan aika kaukana toisistamme ja nähdään hyvält tuuril kerran viikos mut yleensä harvemmin.
kun ollaan yhessä niin kaikki tuntuu olevan hyvin, mutta jo ekana päivänä ku ollaan taas erossa tämä ihminen muuttuu aivan toisenlaiseksi. En oikein käsitä mistä on kyse. olen yrittänyt ajatella että ehkä se johtuu välimatkasta, mutten ole lainkaan varma. Lisäksi haluaisin tavata, mutten halua tuppautua, enkä ole ollenkaan varma olenko tervetullut vai en kun hän tuntuu vaihtavan olemustaan säännöllisin väliajoin.
Olen muutenkin huolestunut, koska en voi olla hänen lähellään opiskelujen ja muiden sellaisten asioiden takia. Aikaisemmin (2vk sitten mm) puhuttiin et oltais kesäl enemmä yhessä ku molemmat on lomil, mutta nyt en osaa sanoa haluaako hän minua luokseen vai ei. Kysyminenkään ei tunnu auttavan kun hän ensin antaa "merkkejä" ettei halua, mutta kysyessä sanoo tyyliin "jos haluut tulla"... tulee tunne että pakottaisin hänet olemaan kanssani. Toki voin olla ihan iloinen että minun mielipiteitä huomiodaan, mutta ei aina tarvi vastata jos minä haluan, olen yrittänyt asiasta puhua ja kertoa että minulle riittää että saan olla hänen kanssaan. Ja niin hölmöltä kuin se saattaakin kuulostaa niin se tosiaan riittää! Kun olemme yhdessä jokainen hetki tuntuu ihanalta vaikka vaan katsottas seinää. Se on erikoista kun ollaan yhdessä pienet asiat on ihania. Rakastan tätä ihmistä ja haluaisin jatkaa elämääni hänen kanssaan jakaen ilot ja surut, mutta en tiedä kuinka ymmärtää häntä ja itseäni ehkä. ehkä vain ylireagoin? tai kieltäydyn näkemästä asioita jotka ovat silmieni edessä?
Olen monta kertaa itkenyt tämän ihmisen takia. Osittain koska en pysy ajatusten perässä ja epätietoisuus tuntuu todella pahalta. Tuntuu etten tiedä mitään, enkä osaa toimia. Ja kun en tiedä ja olen epäröivä alan pelätä ja päähän tulee kaikkia ajatuksia joita on hankala kestää. Ei itkeminen ole vaarallista, mutta voinko jatkaa niin loputtomiin? vai voinko todella tehdä asialle jotakin? En todella tiedä kuinka jatkaa. Olen mukautuvainen ihminen, voin tehdä uhrauksia tai myönnytyksiä tai voin niellä ylpeyteni tai katkeruuteni, mutta siihen pitää olla syy. Ja syytä ei voi nähdä ymmärtämättä ongelmaa. Olenkin usein surullinen ja väsynyt, mutta matkalla hänen luokseen olen niin onnellinen että on hankala pysyä paikoillaan (josta syystä matkaan mielelläni junassa jossa voi seistä ilman että kukaan kummeksuu). Tapaamistemme jälkeen olo on haikea ja ikävöin häntä suunnattomasti lyhyen ajan jälkeen.
Mitä mieltä olette? miten asiaa kannattaisi lähestyä? neuvoja? kokemuksia? olkaa kilttejä ja vastailkaa (asiallisesti jos sopii)
oon yhessä aivan ihanan ihmisen kanssa. Asutaan aika kaukana toisistamme ja nähdään hyvält tuuril kerran viikos mut yleensä harvemmin.
kun ollaan yhessä niin kaikki tuntuu olevan hyvin, mutta jo ekana päivänä ku ollaan taas erossa tämä ihminen muuttuu aivan toisenlaiseksi. En oikein käsitä mistä on kyse. olen yrittänyt ajatella että ehkä se johtuu välimatkasta, mutten ole lainkaan varma. Lisäksi haluaisin tavata, mutten halua tuppautua, enkä ole ollenkaan varma olenko tervetullut vai en kun hän tuntuu vaihtavan olemustaan säännöllisin väliajoin.
Olen muutenkin huolestunut, koska en voi olla hänen lähellään opiskelujen ja muiden sellaisten asioiden takia. Aikaisemmin (2vk sitten mm) puhuttiin et oltais kesäl enemmä yhessä ku molemmat on lomil, mutta nyt en osaa sanoa haluaako hän minua luokseen vai ei. Kysyminenkään ei tunnu auttavan kun hän ensin antaa "merkkejä" ettei halua, mutta kysyessä sanoo tyyliin "jos haluut tulla"... tulee tunne että pakottaisin hänet olemaan kanssani. Toki voin olla ihan iloinen että minun mielipiteitä huomiodaan, mutta ei aina tarvi vastata jos minä haluan, olen yrittänyt asiasta puhua ja kertoa että minulle riittää että saan olla hänen kanssaan. Ja niin hölmöltä kuin se saattaakin kuulostaa niin se tosiaan riittää! Kun olemme yhdessä jokainen hetki tuntuu ihanalta vaikka vaan katsottas seinää. Se on erikoista kun ollaan yhdessä pienet asiat on ihania. Rakastan tätä ihmistä ja haluaisin jatkaa elämääni hänen kanssaan jakaen ilot ja surut, mutta en tiedä kuinka ymmärtää häntä ja itseäni ehkä. ehkä vain ylireagoin? tai kieltäydyn näkemästä asioita jotka ovat silmieni edessä?
Olen monta kertaa itkenyt tämän ihmisen takia. Osittain koska en pysy ajatusten perässä ja epätietoisuus tuntuu todella pahalta. Tuntuu etten tiedä mitään, enkä osaa toimia. Ja kun en tiedä ja olen epäröivä alan pelätä ja päähän tulee kaikkia ajatuksia joita on hankala kestää. Ei itkeminen ole vaarallista, mutta voinko jatkaa niin loputtomiin? vai voinko todella tehdä asialle jotakin? En todella tiedä kuinka jatkaa. Olen mukautuvainen ihminen, voin tehdä uhrauksia tai myönnytyksiä tai voin niellä ylpeyteni tai katkeruuteni, mutta siihen pitää olla syy. Ja syytä ei voi nähdä ymmärtämättä ongelmaa. Olenkin usein surullinen ja väsynyt, mutta matkalla hänen luokseen olen niin onnellinen että on hankala pysyä paikoillaan (josta syystä matkaan mielelläni junassa jossa voi seistä ilman että kukaan kummeksuu). Tapaamistemme jälkeen olo on haikea ja ikävöin häntä suunnattomasti lyhyen ajan jälkeen.
Mitä mieltä olette? miten asiaa kannattaisi lähestyä? neuvoja? kokemuksia? olkaa kilttejä ja vastailkaa (asiallisesti jos sopii)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi olla, että toinenkin osapuoli on epävarma suhteestanne tai omista tunteistaan. Sinun kannattaa mielestäni kysyä toiselta mitä hän haluaa sinusta ja suhteestanne?
Jos vastaus on vähän niin ja näin hän ei tiedä itsekkään haluaako hän olla kanssasi, jolloin voitte katsoa tuleeko suhteestanne mitään tai jatkaa ystävinä. Jos tämä tuntuu liian vaikealta voi olla parempi pysytellä hetkellisesti erossa ja katsoa hetken kuluttua olisiko pelkkä ystävyys suhde vielä liian vaikeaa.
Pääasia on että olet itse onnellinen, ja tiedät missä mennään, epätietoisuus on pahempaa kuin totuuden kohtaaminen.
Toivottavasti oli edes jotain apua! :)