" Paha tyttö lankesi ajatteluun
Hengellisen väkivallan haava. – Fundamentalistiseen kasvatukseeni kuului lapsen oman, synnin turmeleman tahdon täydellinen nujertaminen. Vanhempieni jyrkistä ajatuksista ja Jumalan tahdosta tuli yksi ja sama asia, kertoo Katriina Järvinen.
Sinussa on paha voima! Tämä kauhistuttava ajatus iskostettiin Katriina Järvisen mieleen lapsuudessa. Se soi yhä psykoterapeutin ja kirjailijan mielessä.
Paljon lukeva ja kyselevä tamperelaistyttö syyllistyi – fundamentalististen helluntailaisvanhempiensa mielestä – jo lapsena suureen syntiin: itsenäiseen ajatteluun. Kriittinen arvostelukyky merkitsi, että ”Saatana kuiskuttaa epäilyksiä Katriinan korvaan”.
– Puolustauduin sanomalla, että minulla on sellainen persoonallisuus, etten kykene estämään ajatuksiani. Tähän vastattiin ivalliseen sävyyn, että meidän perheessä on kolme lasta ja yksi, jolla on Persoonallisuus, Katriina Järvinen kertoo.
– Oman ajattelun demonisointiin kuuluu, että ihminen pumpataan täyteen toisten ajatuksia. Jos esimerkiksi tuntuu, että jokin mättää ylikierroksilla käyvässä saarnamiehessä, täytyy vain uskoa hänen olevan suuri Herran palvelija, vaikka narsistinen harha olisi sitä tasoa, että tämä kuvittelee voivansa herättää kansaa kuolleista.
Vanhemmat ja seurakunta tiesivät tarkalleen Kristuksen ajatuksenkulun, joka kerrottiinkin jokaiselle uudelle tuttavuudelle. Muut kuin saman koulukunnan helluntailaiset eivät voineet pelastua.
Lapsi laskeskeli epäuskoisena, että maailman ihmisistä peräti 99,999 prosenttia joutuu siis helvettiin. Hän poti seurakunnassa paljon spekuloidun Jeesuksen toisen tulemisen herättämää helvetinpelkoa.
”Ylöstempaamisen” hetkeä ei tiennyt kukaan. Kun läheisen paloaseman autot lähtivät öisin liikkeelle, Katriina Järvinen juoksi vanhempiensa vuoteen viereen tarkistamaan, ovatko nämä jo nousseet yläilmoihin ja onko hän jäänyt yksin pahaan maailmaan.
– Yön kauhistuttavina hetkinä en uskaltanut turvautua vanhempiini. Pelkoni olisi paljastanut, etten ollut valmis astumaan viimeiselle tuomiolle. Tuli, tulipalot, paloautot ja hälytysajoneuvot nostavat edelleen lapsuuden traumat tuoreena pintaan.
Isoveli pakeni ahdistavia kotioloja kadulle, ja hänet otettiin huostaan 14-vuotiaana. Katriina vakuutti lastensuojeluväelle kaiken olevan hyvin ja piti perheen kulisseja pystyssä. Vanhemmat uskoivat, että viranomaisten kriittisyys heidän hengellisyyttään kohtaan oli osa Raamatussa kuvattua uskovien vainoa.
Uskosta luopuneiden, luopioiden ja juudasten, kohtalo olisi kaikista helvetillisin, Katriina Järviselle opetettiin. Kaksikymppisenä hän ei kuitenkaan enää kestänyt hengellistä väkivaltaa.
Raju irtiotto uskonyhteisöstä tuotti syyllisyyttä ja häpeää suhteessa vanhempiin, jotka hän oli ”pettänyt”.
– Lapsuudenperheeni jäsenet eivät ole tietääkseni koskaan lukeneet kirjojani. Äitini sanoi, ettei lue sellaista roskaa.
Lahjakkaan lapsen demonisoitu lukuharrastus kääntyi sittenkin siunaukseksi. Järvinen selvitti tiensä yliopistoon ja ahdasmielistä kotitaustaansa avarampaan ajatteluun. Laura Kolben kanssa kirjoitettu teos Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) oli läpimurto.
Opiskellessaan kulttuuriantropologiaa ja sosiaalipsykologiaa hän ymmärsi 1970-luvun lapsuutensa seurakunnan toimineen lahkojen tavoin: manipuloimalla jäsenten tunteita ja ajatuksia, eristämällä ulkopuolisesta maailmasta ja mustamaalaamalla maalliset ihmiset turmiollisiksi.
– Heikkoina hetkinä minun on edelleen palattava tieteenalani kirjallisuuteen ja tarkistettava niistä tunteitteni ja kokemusteni oikeutus. Tiedosta on tullut turvariepuni. Omaantuntooni en voi luottaa – se tuhottiin jo lapsena.
Köyhän työläisperheen tytär tunsi lapsena olevansa kaksinkertaisesti ulkopuolinen. Alaluokan edustajan eristi muista työläislapsista kodin hurmoksellinen uskonnollisuus. Itsetunto oli alamaissa pitkälle aikuisikään.
Monipuolisten opintojensa vahvistama Katriina Järvinen on tätä nykyä miellyttävän konstailematon, huumorintajuinen ja ihmismielen kaikenlaisia kummallisuuksia ymmärtävä psykoterapeutti, kirjailija ja luennoitsija.
Taitavaksi tunnetun terapeutin luokse hakeutuu runsaasti myös uskonnon uhreja. Auttamistyö on vahvistanut käsitystä siitä, kuinka valtavan haavoittuvainen lapsi on ja henkisesti riippuvainen vanhemmistaan.
Teksti Janne Villa
Kuva Sirpa Päivinen
Hengellisen väkivallan haava. – Fundamentalistiseen kasvatukseeni kuului lapsen oman, synnin turmeleman tahdon täydellinen nujertaminen. Vanhempieni jyrkistä ajatuksista ja Jumalan tahdosta tuli yksi ja sama asia, kertoo Katriina Järvinen.
Sinussa on paha voima! Tämä kauhistuttava ajatus iskostettiin Katriina Järvisen mieleen lapsuudessa. Se soi yhä psykoterapeutin ja kirjailijan mielessä.
Paljon lukeva ja kyselevä tamperelaistyttö syyllistyi – fundamentalististen helluntailaisvanhempiensa mielestä – jo lapsena suureen syntiin: itsenäiseen ajatteluun. Kriittinen arvostelukyky merkitsi, että ”Saatana kuiskuttaa epäilyksiä Katriinan korvaan”.
– Puolustauduin sanomalla, että minulla on sellainen persoonallisuus, etten kykene estämään ajatuksiani. Tähän vastattiin ivalliseen sävyyn, että meidän perheessä on kolme lasta ja yksi, jolla on Persoonallisuus, Katriina Järvinen kertoo.
– Oman ajattelun demonisointiin kuuluu, että ihminen pumpataan täyteen toisten ajatuksia. Jos esimerkiksi tuntuu, että jokin mättää ylikierroksilla käyvässä saarnamiehessä, täytyy vain uskoa hänen olevan suuri Herran palvelija, vaikka narsistinen harha olisi sitä tasoa, että tämä kuvittelee voivansa herättää kansaa kuolleista.
Vanhemmat ja seurakunta tiesivät tarkalleen Kristuksen ajatuksenkulun, joka kerrottiinkin jokaiselle uudelle tuttavuudelle. Muut kuin saman koulukunnan helluntailaiset eivät voineet pelastua.
Lapsi laskeskeli epäuskoisena, että maailman ihmisistä peräti 99,999 prosenttia joutuu siis helvettiin. Hän poti seurakunnassa paljon spekuloidun Jeesuksen toisen tulemisen herättämää helvetinpelkoa.
”Ylöstempaamisen” hetkeä ei tiennyt kukaan. Kun läheisen paloaseman autot lähtivät öisin liikkeelle, Katriina Järvinen juoksi vanhempiensa vuoteen viereen tarkistamaan, ovatko nämä jo nousseet yläilmoihin ja onko hän jäänyt yksin pahaan maailmaan.
– Yön kauhistuttavina hetkinä en uskaltanut turvautua vanhempiini. Pelkoni olisi paljastanut, etten ollut valmis astumaan viimeiselle tuomiolle. Tuli, tulipalot, paloautot ja hälytysajoneuvot nostavat edelleen lapsuuden traumat tuoreena pintaan.
Isoveli pakeni ahdistavia kotioloja kadulle, ja hänet otettiin huostaan 14-vuotiaana. Katriina vakuutti lastensuojeluväelle kaiken olevan hyvin ja piti perheen kulisseja pystyssä. Vanhemmat uskoivat, että viranomaisten kriittisyys heidän hengellisyyttään kohtaan oli osa Raamatussa kuvattua uskovien vainoa.
Uskosta luopuneiden, luopioiden ja juudasten, kohtalo olisi kaikista helvetillisin, Katriina Järviselle opetettiin. Kaksikymppisenä hän ei kuitenkaan enää kestänyt hengellistä väkivaltaa.
Raju irtiotto uskonyhteisöstä tuotti syyllisyyttä ja häpeää suhteessa vanhempiin, jotka hän oli ”pettänyt”.
– Lapsuudenperheeni jäsenet eivät ole tietääkseni koskaan lukeneet kirjojani. Äitini sanoi, ettei lue sellaista roskaa.
Lahjakkaan lapsen demonisoitu lukuharrastus kääntyi sittenkin siunaukseksi. Järvinen selvitti tiensä yliopistoon ja ahdasmielistä kotitaustaansa avarampaan ajatteluun. Laura Kolben kanssa kirjoitettu teos Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) oli läpimurto.
Opiskellessaan kulttuuriantropologiaa ja sosiaalipsykologiaa hän ymmärsi 1970-luvun lapsuutensa seurakunnan toimineen lahkojen tavoin: manipuloimalla jäsenten tunteita ja ajatuksia, eristämällä ulkopuolisesta maailmasta ja mustamaalaamalla maalliset ihmiset turmiollisiksi.
– Heikkoina hetkinä minun on edelleen palattava tieteenalani kirjallisuuteen ja tarkistettava niistä tunteitteni ja kokemusteni oikeutus. Tiedosta on tullut turvariepuni. Omaantuntooni en voi luottaa – se tuhottiin jo lapsena.
Köyhän työläisperheen tytär tunsi lapsena olevansa kaksinkertaisesti ulkopuolinen. Alaluokan edustajan eristi muista työläislapsista kodin hurmoksellinen uskonnollisuus. Itsetunto oli alamaissa pitkälle aikuisikään.
Monipuolisten opintojensa vahvistama Katriina Järvinen on tätä nykyä miellyttävän konstailematon, huumorintajuinen ja ihmismielen kaikenlaisia kummallisuuksia ymmärtävä psykoterapeutti, kirjailija ja luennoitsija.
Taitavaksi tunnetun terapeutin luokse hakeutuu runsaasti myös uskonnon uhreja. Auttamistyö on vahvistanut käsitystä siitä, kuinka valtavan haavoittuvainen lapsi on ja henkisesti riippuvainen vanhemmistaan.
Teksti Janne Villa
Kuva Sirpa Päivinen
Vastaukset 8
Vanhimmat
”Ylöstempaamisen” hetkeä ei tiennyt kukaan. Kun läheisen paloaseman autot lähtivät öisin liikkeelle, Katriina Järvinen juoksi vanhempiensa vuoteen viereen tarkistamaan, ovatko nämä jo nousseet yläilmoihin ja onko hän jäänyt yksin pahaan maailmaan.
– Yön kauhistuttavina hetkinä en uskaltanut turvautua vanhempiini. Pelkoni olisi paljastanut, etten ollut valmis astumaan viimeiselle tuomiolle. Tuli, tulipalot, paloautot ja hälytysajoneuvot nostavat edelleen lapsuuden traumat tuoreena pintaan.
Isoveli pakeni ahdistavia kotioloja kadulle, ja hänet otettiin huostaan 14-vuotiaana. Katriina vakuutti lastensuojeluväelle kaiken olevan hyvin ja piti perheen kulisseja pystyssä. Vanhemmat uskoivat, että viranomaisten kriittisyys heidän hengellisyyttään kohtaan oli osa Raamatussa kuvattua uskovien vainoa.
Uskosta luopuneiden, luopioiden ja juudasten, kohtalo olisi kaikista helvetillisin, Katriina Järviselle opetettiin. Kaksikymppisenä hän ei kuitenkaan enää kestänyt hengellistä väkivaltaa.
Raju irtiotto uskonyhteisöstä tuotti syyllisyyttä ja häpeää suhteessa vanhempiin, jotka hän oli ”pettänyt”.
– Lapsuudenperheeni jäsenet eivät ole tietääkseni koskaan lukeneet kirjojani. Äitini sanoi, ettei lue sellaista roskaa.
Lahjakkaan lapsen demonisoitu lukuharrastus kääntyi sittenkin siunaukseksi. Järvinen selvitti tiensä yliopistoon ja ahdasmielistä kotitaustaansa avarampaan ajatteluun. Laura Kolben kanssa kirjoitettu teos Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) oli läpimurto.
Opiskellessaan kulttuuriantropologiaa ja sosiaalipsykologiaa hän ymmärsi 1970-luvun lapsuutensa seurakunnan toimineen lahkojen tavoin: manipuloimalla jäsenten tunteita ja ajatuksia, eristämällä ulkopuolisesta maailmasta ja mustamaalaamalla maalliset ihmiset turmiollisiksi.
– Heikkoina hetkinä minun on edelleen palattava tieteenalani kirjallisuuteen ja tarkistettava niistä tunteitteni ja kokemusteni oikeutus. Tiedosta on tullut turvariepuni. Omaantuntooni en voi luottaa – se tuhottiin jo lapsena.
Köyhän työläisperheen tytär tunsi lapsena olevansa kaksinkertaisesti ulkopuolinen. Alaluokan edustajan eristi muista työläislapsista kodin hurmoksellinen uskonnollisuus. Itsetunto oli alamaissa pitkälle aikuisikään.
Monipuolisten opintojensa vahvistama Katriina Järvinen on tätä nykyä miellyttävän konstailematon, huumorintajuinen ja ihmismielen kaikenlaisia kummallisuuksia ymmärtävä psykoterapeutti, kirjailija ja luennoitsija.
Taitavaksi tunnetun terapeutin luokse hakeutuu runsaasti myös uskonnon uhreja. Auttamistyö on vahvistanut käsitystä siitä, kuinka valtavan haavoittuvainen lapsi on ja henkisesti riippuvainen vanhemmistaan.
– Toivon, että omat lapseni uskaltaisivat nähdä minut kaikkine ristiriitoineni, panna vastuuseen ja syyttääkin silloin, kun olen tehnyt väärin.
Järvinen haluaa ymmärtää menneisyytensä painolasteja ja valistaa vääristyneen uskonnollisuuden vaaroista. Hän toivoo, että kaikki voisivat olla onnellisia uskossaan – tai ilman uskoa.
– Itse tulin lapsena kyllästetyksi uskonnollisilla käsitteillä. Jos Jumala on olemassa, hän on varmasti niin suuri, että ymmärtää tällaista räpeltäjää, joka on ihan tosissaan joutunut joskus kamppailemaan pysyäkseen hengissä lapsuuden hengellisen väkivallan tuottamien traumojen kanssa.
– Se, että olen nyt psyykkisesti kunnossa, on Jumalan ihme, mikäli sellaisia on, hän hymyilee.
Teksti Janne Villa
Kuva Sirpa Päivinen
http://www.kirkkojakaupunki.fi/artikkelit/paha-tytto-lankesi-ajatteluun
Enpä edes jaksa lukea suoraa kopiota jostain, johon aloittajalla ei ole mitään sanottavaa.
Jessen faija antoi aikanaan muutaman kivitaulun.
Pari niistä särkyi, sanotaan.
Niiden talujen sanomalla pitäisi ihmisen elää.
Niissä ei kielletty kirjoittamista, lausumista vain.
Ja niin ihminen alkoi kirjoittaa.
Kuka itselleen, kuka toiselle.
Joten anti palaa vaan.
H.
Ai nyt Katriina Järvinen sitten kertoo, mitä uskovaiset vanhemmat tekivät hänelle.
"Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa" - kirjassa hän kertoi, miten meni, kun lähti työläisperheestä.
"Luokkaretketkellä" vaikutti minusta aika tarkoitushakuiselta, vaikka kenenkään kokemaa ei tietenkään voi kiistää. Ainakin kirja toi tekijälleen kivasti julkisuutta, mistä on varmasti ollut hänelle hyötyä.
.
Näistä uskontojen uhreistakin on puhuttu paljon ja onhan se hyvä, että jollakin silmäätekevällä on asiasta omakohtaista kokemusta. Siitäkin on varmasti tilittäjälle hyötyä hänen omassa työssään.
Se, että Kirkko ja kaupunki-lehti julkaisee tuollaisen haastattelun, on tietenkin
noteerattava. Ehkä siitä pitäisi päätellä, että kirkko myöntää, että sen sisällä on paljon korjattavaa ja että se on valmis "keskustelemaan", mitä se ei ole aina välttämättä tehnyt. Siperia opettaa...
pantavaa, että keskustelua ei kielletä, eikä omaa ajattelua.
Suuri synti onkin jotain Jumalan antamaa lahjaa toisen lajitoverin toimesta k i e l t ä ä käyttämästä,
siitä varmaan Jumala rankaisee!
Näin ihan vain terveellä järjellä tuumailen.
Kiitän rohkeata ja hyvää naista tästä urakastaan.
an aikana voimme keskustella näistä asioista täälläkin, enhän minäkään jaksaisi kirjaa kirjoittaa, kuten Katriina Järvinen on tehnyt.
Ja lehdissäkin on aukeneminen tapahtunut, nyt voidaan puhua!
Tuollaisenkin hengellisen painostuksen alla elänyt lapsi olisi puhumisesta saanut apua ahdistukseensa, jonka vanhempien hurmoksellinen v a l e h t e l u varmaan on lapsessa aiheuttanut!
Sääliksi käy sitä silloista pientä tyttöä.
Niin, mutta mikä tässä on sinun asiasi? Jos se on tuo viimeksi mainittu lause, eiköhän me kaikki se jo tässä iässä tiedetä, mitään uutta se ei ole. Mistä haluat keskustella, siis sinä?