Tänne on tarkoitus antaa itkua, surua, kaipausta ja murhetta.
Mutta, myöskin iloa, naurua, kiitollisuutta ja tulevaisuuden uskoa.
Minun faijani oli rintamamies, josta myöhemmin kehittyi juoppo, ja viinan aiheuttamiin möhläyksiinsä hän kuoli.
Mutsi dokas 40v asti, siihen asti oli hän iloinen ihminen.
83 vuotiaaksi sitten katkera.
Faija on nyt Luuranko, Mutsi tölkki tuhkaa.
Kaikesta huolimatta, he antoivat minulle elämän ja vähän viisautta siihen.
H.
Mutta, myöskin iloa, naurua, kiitollisuutta ja tulevaisuuden uskoa.
Minun faijani oli rintamamies, josta myöhemmin kehittyi juoppo, ja viinan aiheuttamiin möhläyksiinsä hän kuoli.
Mutsi dokas 40v asti, siihen asti oli hän iloinen ihminen.
83 vuotiaaksi sitten katkera.
Faija on nyt Luuranko, Mutsi tölkki tuhkaa.
Kaikesta huolimatta, he antoivat minulle elämän ja vähän viisautta siihen.
H.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olisit ensin kertonut mitä he sinulle antoivat ja vasta sen jälkeen miten elivät, lähtivät ja minne päätyivät.
Vai mikä järjestys on sinua eniten muokannut?
"Freudilainen lipsaus"
Miten voi nuori ihminen ymmärtää mitä vanhemmiltaan on saanut?
Muutama vuosikymmen pitää kulua ennenkuin sen ymmärtää, jos silloinkaan.
Aina se on vähän mutua.
Taidan olla faijan/mutsin tyyppinen?
Aina se on uskoa tai luulottelua, mutta aina muistoa jostain.
H.
Käyn huomenna isäni vanhempien haudalla, ukki kuoli vuonna 1956 ja mummo 1970, en heitä enää kaipaa, ukin kuollessa oli kolmen vanha.
Muistan toki hänet, harmaan parran, kiltin miehen ja sen kuinka itkin, kun hänen ruumistaan lähdettiin hevoskyydillä viemään pois kotoa.
Mummo oli tiukka, ylpeä ihminen, arvonsa tunteva emäntä.
Ja kova veisaamaan virsiä.
Muista suruistani en tässä kerro.
Parempi suunnata ajatukset tulevaisuuteen, tiedä mitä kivaa siellä on odotettavissa.
Iloa ja naurua on jokaisessa päivässä, mukavia hetkiä.
Rakkaita ihmisiä, ihania ystäviä, heistä olen kiitollinen ja heitä tarvitsen.
"Anceli"
Kirjoitit hyvin.
Menetys on aina monipuolinen tunne.
Ja aina on viisasta katsoa eteenpäin, kuten teet.
H.
Isä oli ollut sodassa, ja oli juoppo.
Äiti ei.
Viisautensa monenteen potenssiin perin. Mikä ei ole perin vähän.
Myös älyn.
Elän, en ryve kuolemassa.
Minun isini kuoli vain 45v ikäisenä, olin 13v ja näen sen sielunisilmin niinkauan kuin elän.
Vain muutamia päiviä aiemmin olimme käyneet lukemassa Yhteiskoulun oven ikkunasta pääsystäni opiskelemaan. Liekö toipunut siitä surusta koskaan?
Äitini nukkui vanhuuteen vajaa parivuotta sitten. Mielestäni hyvä niin, ei enää satu häneen. Isin viereen haudattiin.
Kello käy...luotan siihen et jokainen lähtee tuonpuoleiseen ajallaan... mitäänväliä ei sillä millätavoin, mut silloin kun elonpäiviä on 0.