Aleksin kanssa /1

Tämä on ensimmäinen osa. Osia tulee useampi, mutta ihan varma en ole kuinka monta. Toivottavasti pidätte. Tämä ensimmäinen osa ei ole hirveän jännittävä, mutta malttakaahan ;)

Istuin puiston penkille lähellä Kuopion keskustaa. Äitini tiesi minne olin lähtenyt, mutta en ollut kuin jättänyt lapun keittiön pöydälle. Hän oli yrittänyt soittaa monta kertaa, mutta en ollut vastannut. Tein väärin, mutta kuitenkin hän olisi vain saarnannut ja käskenyt kotiin tai soittaa poliisit. Mielessäni kävi, että hän varmasti soittaisi poliisit perääni, mutta olin kuitenkin kertonut että olen turvassa ja ilmoitan viimeistään illalla itsestäni. Hän tiesi myös miksi olin lähtenyt kauaksi kotoani Kuopioon. Olisin varmasti päässyt sinne jos olisin kysynyt, mutta asia tuntui vaikealta etenkin kun rakkauden kohteeni olin löytänyt netin välityksellä. Ei kunnia minulle kuulunut vaan hänelle, Aleksille. Hän poimi minut netistä käsiinsä. Etsin epätoivoisesti seurustelukumppanikseni poikaa jota saisin rakastaa. Kyllä minä tytöistäkin pidin, mutta halusin kokeilla ensimmäistä kertaa jotakin uutta. Tyttöystävä minulla oli ollut hetken ajan, mutta se oli lähinnä vain säätöä eikä siinä tainnut olla kummoisia tunteita tytön osalta. Minä todella välitin siitä tytöstä ja oli vaikea päästää irti, mutta asiat menivät miten menivät ja kyllä lopulta sain irroitettua otteeni. Pitkään elin sinkkuna ja oli seurustelutaidot ruosteessa. En muistanut miltä tuntuu rakastaa niin sanotusti tuntematonta ihmistä sydämensä pohjasta. Se rakkaushan ei ole samaa kuin sisarusrakkaus tai tapa jolla rakastat vanhempiasi. Vanhempiisi ja sisaruksiin on aivan erilainen side, kuin seurustelukumppaniin. En ollut ehtinyt edes suudella, sillä tämä ”tyttöystäväni” ei halunnut enkä voinut vaatia mitään. Tunsin olevani säälittävä etsiessäni seuraa netistä, mutta ei täällä minun paikkakunnallani ole tunnustautuneita biseksuaali poikia saatikka homoja ainakaan minun ikäluokassani eli kuudentoista vanhoja. Tämä poika, joka minut otteeseensa sai oli minua hieman vanhempi, mutta en halunnut välittää siitä. Se oli minulle ainoastaan luku.

Puhelimeni värisi kireiden farkkujen taskussa ja työnsin taskuuni peukaloni ja etusormeni. Vedin kännykän ulos ja painoin näppäinlukon pois. Se oli äitini. Kyseli missä olin. En vastannut vaikka tiesin sen olevan väärin, mutta halusin vain keskittyä siihen hetkeen. Katsahdin pikaisesti ympärilleni nähdäkseni Aleksin. Olimme sopineet millaiset vaatteet kummallakin on, jotta tunnistaa helposti vähän kauempaakin. Hänellä oli sanomansa mukaan vaaleahkon harmaat farkut, harmaan musta takki sekä hattu. Minulla oli päälläni tummansiniset pillifarkut ja kauluspaita sekä kameralaukku. Pidin kovasti valokuvaamisesta, joten minulla oli lähes aina kamera mukana. Katsoin kelloa ja se oli viisitoista yli yksi. Olimme sopineet että tapaisimme puistossa varttia yli yksi. Pian näin vasemmalla puolellani kävelevän tummatakkisen ja pitkän miespuolisen henkilön. Vatsaani kouraisi ja valmistauduin näkemään hänet ensimmäistä kertaa elämässäni kasvokkain. Olin nähnyt monia kuvia ja olimme puhuneet useasti puhelimessa. Hänellä oli ihanan matala ääni, muttei liian matala. Sellainen turvallisen kuuloinen ääni. Minulla oli äänenmurros hieman vaiheessa, joten ääneni taisi olla melko lapsenomainen. Jokainen sekunti tuntui ikuisuudelta, kun hän asteli minua kohti. Hengitykseni tiheni, hyvä kun sain henkeä. Puristin kännykkää kädessäni ja tunsin käteni hikoavan. Sujautin kännykän taskuuni ja pyyhin käteni reisien kohdalle housuihin. Katsoin lähestyvää hahmoa ja tuntui kuin hän olisi ollut paikallaan. Ehdin jo ajatella, ettei hän tulisikaan luokseni vaan kääntyisikin pois enkä enää ikinä saisi häneen yhteyttä.

Katsoin kelloa kännykästäni ja se oli kuusitoista yli. Se minuutti oli tuntunut tunnilta. Katsahdin lähestyneen hahmon suuntaan enkä nähnyt häntä enää missään. En missään. Nousin seisomaan ja käännyin katsomaan oikealle, mutten nähnyt mitään. Kyyneleet kirposivat silmiini ja istuin penkille. Painoin pääni kämmenieni päälle ja kurkussani tuntui olevan valtava pala. En voinut uskoa, että hän oli kääntynyt ja kävellyt pois. Henki kulki juuri ja juuri. En kyennyt liikkumaan suuntaan enkä toiseen. ”Tulin ihan turhaan. Äitikin vaan suuttuu.” puhuin hiljaa itsekseni. Mulla ei ollut enää ketään jota rakastaa. Jolle kertoa huolet ja murheet. Jolle kertoa ilouutiset. Jonka kanssa voisin elää onnellisesti. Jonka kanssa joskus rakastella. Jonka kanssa asua saman katon alla.