Mitä ihmettä te kanssasisaret teette tilanteessa, kun huomaatte, että ette enää rakasta miestänne??? On niin huono omatunto, kun mieheni on minulle kuin kuka tahansa sukulainen.
En rakasta häntä, vaikka kuinka haluaisin. En tunne mitään. Mielessä kangastelee oma asunto, oma elämä, oma tupa, oma lupa.
Mitä teen? Miten ihmeessä saan entiset tunteet syttymään?
En rakasta häntä, vaikka kuinka haluaisin. En tunne mitään. Mielessä kangastelee oma asunto, oma elämä, oma tupa, oma lupa.
Mitä teen? Miten ihmeessä saan entiset tunteet syttymään?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mulle kävi noin. Erosin lähes 30 vuoden liitosta. Kyllä elämässä kaikki loppuu joskus, niin miksei rakkauskin. Ei sitä oikein voi tekohengittää.
Jonkin ajan kuluttua huomaatkin ettei sinun rakkautesi ole kuollut.Se on vaan muuttanut "muotoaan."
Tuskin sinä niitä entisiä tunteitasi saatkaan enää syttymään, sillä rakastuneena eläminen kestääkin vain aivan ensimmäiset avioliittovuodet.
Nyt sinä rakastat miestäsi, sillä käsittääkseni hän on sinulle hyvä, ei juo liikaa, eikä käyttäydy mitenkään loukkaavasti sinua kohtaan esm. harrastamalla syrjähyppyjä.
En tiedä minkä ikäinen olet mutta naisilla on usein keski-iän kynnyksellä sellainen irtiotto halukkuus, jota sanotaan myöskin viidenkymmenen villitykseksi.
Typerintä mitä voit tehdä on lähteä etsimään mitään "sytykkeitä" avioliiton ulkopuolisista suhteista.Jäitä hattuun!
Olen kokenut saman itsekin, siis halun omaan tupaan, elämään ja lupaan, vai kuinka sanoitkaan.
Sinä olet kiintynyt kuitenkin mieheesi.
Kuule, se on rakkautta nyt kun rakastumisen huuma on ohi ja eletään tavallista avioliiton arkea.
mitä pappi kysyi alttarilla sinulta:tahdotko rakastaa...Aluksi sitä rakastuu rakkauteen ja kun huomaa ,ettei se sitä olekaan mistä haaveili,niin olisi helppo luovuttaa. Älä luovuta ,vaan tahdo ja tahdo ja vielä kerran tahdo.Maailma houkuttelee määrätyssä iässä ja kaikkialla muualla on paljon parempaa,mutta kun vuodet kuluvat osaa arvostaa kaikkea sitä mitä on jäljellä ,vaikkei tunteet pörrää joka päivä korkeissa herzeissä. Elämä vain on sellaista ,että onnenhetket ovat pienen pieniä kultahippuja,joiden loisteen huomaa vain jäljestä päin.
Taisimme keskustella "muinoin" 65 palstalla tästä rakkauden olemuksesta, josta on kirjoitettu kenties enemmän kuin mistään muusta ihmissuhteiden ilmentymästä.
Parhaana pienenä kirjasena on itselläni Bô Yin Râ
"Kirja rakkaudesta"/ISBN 952-9586-66-3/, jossa hän toteaa rakkauden olemuksen olevan yläpuolella kaikkia uskontoja, vaikka hän pitää Jeesus Nasaretilaista suurimpana rakastavana.
Tuo otsikko on 1. Kor 13:8 ja tämä koko luku kertoo omalla tavallaan rakkaudesta.
Merkillisin on minusta sana "rakkaus ei etsi omaansa, ei kerskaile, pöyhkeile...."
mainitsemasi asiat ovat ihania ,mutta meidän ihmisten toisillemme mahdotonta toteuttaa. Rakkautta on niin monenlaista.Minusta pyyteetön itsensä lähimmäiselle antava rakkaus on kauneinta ,kuten Äiti-Theresa.
Eootinen rakkaus on myös ok,mutta usein ihmiset rakastuvat rakkauteen ei ihmiseen . Maailmassa ei ole mitään niin harmoonista kuin rakastunut ja toista kunnioittava pari iästä riippumatta.
Usein tutkiskelen tuon Tarsolaisen tekstejä miettien. Äskettäin keskustelin erään ystäväni kanssa, joka oli lomalla Kreikan saaristossa näistä asioista. Piti ottaa oikein kartta esiin ja hämmästellä niitä matkoja, joita hän teki kovin erilaisten ihmisten parissa.
Kun hän kirjoittaa orinnttolaisille;"Jos minulla ei olisi rakkautta, niin olisin vain helisevä vaski ja kilisevää kulkunen". Minusta hän oivaltaa hyvin, sillä kulkusen on saatava ääni ulkoapäin soidakseen - rakkaus lähtee sisältä
omasta elämästä ja tuottaa äänen itse. Rakkaus
lähtee ihmisen sisältä omasta elämästä itsestään.
Siihen ei voi pakottaa - ei sitä voi minusta edes mitata; rakastan hiukan, vähän, paljon, valtavasti.
Rakastava ei edes ajattele sitä - hän vain rakastaa...
rakastaa ,että ihan varpaankynnet kääntyvät ylöspäin.Jokaisen ihmisen pitäisi kokea sellainen tunteiden myrsky edes kerran elämässään. Oletko sinä kokenut vai onko juuri parhaillaan liekkimeri sydämessäsi?
Tarsolaisen rakkaus on toiselta tasolta lähtevää ja ihmisjärjellä osittain käsittämätöntä?
vihkimis tilaisuudessa, että "Tahdotko?"
Se onkin jossain vaiheessa jo tahtokysymys.
Minäkin lupasin rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä, eli kun kysyttiin tahdonko rakastaa ja kunnioittaa jne. niin muistan vastanneeni, että tahdon.
Sitten kun suurempia vastoinkäymisiä ei ole ollut,niin muistutan miehellenikin joskus, että
meiltä ei kysyttykään vihkikaavassa, että rakastammeko, vaan tahdommeko rakastaa.
En tiedä elämän tilannettasi, mutta toivon sinulle rakkautta liittoosi.Mitään patenttiratkaisuahan ei ole ja mummoni sanoi aikoinaan, että toisen nahan sisään kun ei pääse, eli ei voi tietää miten toinen ihminen asiat kokee ja tuntee.
Kaikkea hyvää sinulle!
kuitenkin nykyään eroavat. Tai ehkä eivät useimmat, mutta hyvin monet minunkin tutut, vaikka heidän häissään ei sellaista olisi voinut edes kuvitella.
Vaikka tuntuukin että miksi enää vuosikymmenien jälkeen lähdetään eri teille, niin olisikohan se kuitenkin parempi kuin silloin kun lapset ovat pieniä Nehän joutuvat riitakapulaksi usein isänsä ja äitinsä välissä.Mitä mieltä muut ovat?
kun lainaat!
"meiltä ei kysyttykään vihkikaavassa, että rakastammeko, vaan tahdommeko rakastaa." tämä selitys taitaa olla Terho Pursiaiselta. Sitä oli käytetty jo tuolla 60 palstallakin, mutta muistaakseni ei sinun nikilläsi.
Minusta rakkaus on tunne, jota voi ylläpitää hoitamalla liittoa. Jarjestämällä yhteistä aikaa, keskustelemalla, pitämällä yllä tunnetta, että tuntee aviopuolisonsa.
Mutta niin kuin joku kertoi mummonsa sanoneen, ettei toisen nahkoihin voi päästä, niin se on.
Mitä voi tehdä, jos aviopuolisosta tulee vähitellen vieras ihminen. Jos hän ei halua jutella, ei lähteä yteisille matkoille, ei halua viereensä iltaisin telkkaria katsomaan...?
Minä erosin 25 avioliittovuoden päästä noista syistä. Kun kerroin haluavani erota, mieheni ihmetteli, että MITÄ KUMMAA PUHUT. Hänelle liittomme oli ollut ihan ok. Minä olin se, joka halusi enemmän.
Niinkin voi käydä, että toiveet ja tarpeet ovat liian kaukana toisistaan.
No, minä erosin. Lapset olivat jo aikuisia, silti se oli heille järkytys, miehelleni myös.
Mutta nyt minä olen onnellinen. Minulla on oma lupa, oma tupa. En tiedä olinko liian itsekäs, mutta en näe myöskään järkeä jatkaa suhteessa, jossa ei viihdy. Jokainen on oman onnensa seppä.
Elämän matkalla olen saanut olla mukana myös toisten parisuhteen "varaventtiilinä."
Setäni kertoi kihlajaispuheessaan eräästä kultahääparistä, jota rovasti tuli onnittelemaan.
Maija sanoi rovastille:
- Me emme Matin kanssa ole koskaan riidelleet.
Matin pukattua Maijaa hienoisesti, että so so... rovasti vastasi:
- Kyllä on ollut harmaa avioliitto.
Tiedän monia "onnellisia" pareja, jotka saavat pienen riidan aikaan pienestäkin asiasta, mutta se on kuin ukkoskuuro ja hetken kuluttua aurinko taas paistaa täysin pilvettömälrä taivaalta.
- Sotikaa ja sopikaa !
mielestäni kannata erota, jos ei ole suurempia
riitoja, ja pieniä lapsia. Voi silti asua yhdessä,
voi olla omat menot, mutta lasten turvallisuus
täytyy hoitaa. Lapsi ei voi hyvin asuessaan kahdessa eri paikassa. Jos on aivan välttämätöntä
ettei yhdessä asuminen toimi, voi toinen asua muualla ja tulla "entiseen" kotiinsa yhteisiin
illallisiin tai sitten vanhemmat voivat vaihdella,
pääasia ettei lasten tarvitse jättää kotiaan tai
asua siellä sun täällä, koska vanhemmat eivät tule
toimeen. Itselläni tämä pelaa hyvin, asun lähistöllä ja syömme yhdessä joka ilta lasteni sekä mieheni kanssa. Sitten siirryn yöksi asuntooni jonka jaan kihlattuni kanssa!
Kuullostaako utopistiselta? Ei ollenkaan, koska
pelissä on kypsiä aikuisia jotka ajattelevat lasten parasta.
Olis se kamalaa, jos joutuisi elämään velvollisuudesta liitossa, jolla ei ole mitään annettavaa enää. Helkutti, siinä odottelisi vuosia, että jotakin tapahtuisi. Tyhmää pilata elämänsä noin.