Sati-

Tuollainen kauhea perinne Intiasta tosiaan yhä löytyy. Jälleen kerran ahneet ihmiset perustelevat tekemäänsä pahaa uskonnolla, kuten kaikkina aikoina kaikissa uskonnoissa on tehty.

Satin hyväksyjät puolustelevat käytäntöä romantisoimalla sen. Heistä on kaunista, että nainen rakastaa miestään niin ettei voi elää miehen kuoltua.

Bhagavad Gitasta opimme kumminkin, mitä mieltä hindulaisuus oikeasti on tuollaisesta rakkaudesta. Sehän on pakkomielteenomaista takertumista katoavaiseen. Rakastettuaan voi seurata elämästä toiseen, mutta aina on lopulta edessä sama epäonni: toinen kuolee.

Pysyvästi yhdessä saamme olla vain Jumalassa, emmekä voi nousta Hänen luokseen jos sydämemme ei kuulu Hänelle. Rakastettunsa kanssa voimme ponnistella Häntä kohti toinen toistamme tukien, jos olemme onnekkaita ja rakastettu on yhtä lailla motivoitunut. Toisaalta olemme kaikki eläneet niin monta elämää, että meillä on varmasti aikojen saatossa ollut lukemattomia rakastettuja. Ikuinen, pysyvä rakkaussuhde on luotavissa vain Jumalan kanssa.

Jos rakkain läheisemme kuolee, viisainta ei ole hypätä hänen hautarovioonsa vaan myöntää kaiken katoavaisuus ja antaa Jumalan täyttää elämään tullutta tyhjiötä. Tämäkin on tietysti tilannekohtaista; jos on pahoinpidelty miniä, jota painostetaan tekemään sati, ei häntä voi sen suorittamisesta moittia. Syyllisiä ovat väkivaltaiset sukulaiset, jotka tulevat saamaan karmisen rangaistuksensa.