Aleksin kanssa /4

Jostain kuului koputusta. Se varmasti oli jokin lintu, ehkä tikka. Silmäni olivat edelleen kiinni ja hoin hiljaa itsekseni ”Mitä tää on miks tää ei lopu.” Koputus senkun jatkui ja jatkui, enkä osannut tehdä mitään sen vaientamiseksi. Olin maassa mahallani ja aloin lähes itkeä, mutta päätin koota itseni sillä olin itkenyt jo ihan tarpeeksi. Loppujen lopuksi olin aika tunteellinen ihminen, vaikken tunteitani pahemmin julkisesti näyttänytkään.

Olin elänyt aina ”Mies ei itke” -piireissä ja se oli mun mielestä ihan hullua. Miksi mies ei saisi näyttää tunteitaan? Ajan mittaan musta oli tullut ”ikuinen pokerinaama”, joksi mua joskus nimiteltiinkin. En koulussakaan ollut koskaan surullinen tai iloinen. Naama peruslukemilla. Joskus se oli hyvin tuskallista, etenkin jos oli vaikeaa. Itkin ja raivosin myöhemmin yksikseni. Nyt olin yksin, mutten mä halunnut itkeä enää. ”Jättäkää mut rauhaan!” mä huusin. Ääneni jäi kaikumaan ja jokainen kaiku teki kipeää sisälläni. Jokaisesta kaiusta tuli vilun väreet. Yhtäkkiä joku tarrautui muhun. En nähnyt sen kasvoja ja se ravisteli mua. Tunsin vain sen isot kovat kädet ja tuskaisan otteen.

Silloin mä pelkäsin oikeasti, koska kuka muu se olisi voinut olla kuin Aleksi, mutta ei Aleksi mua niin kovaa saisi ravisteltua. Se ravisteli ja huusi mulle jotain mistä en saanut mitään selvää. Kuulosti joltain örinältä lähinnä. Sitten mä vaan katosin jonnekkin pimeään. Pimeys kesti kauan ja luulin kuolleeni ja olevani menossa tuonpuoleiseen. Ajatus oli kiehtova. Kaikkihan halusivat saada tietää mitä kuoleman jälkeen olisi. Mä olisin muuten ollut valmis kuolemaan, mutta en mä halunnut lähteä ja jättää asioita Aleksin kanssa sopimatta. Aleksihan joutuisi elämään meidän sopimattoman riidan kanssa koko elämänsä.

Mä tömähdin jonnekkin. En nähnyt mitään, koska oli ihan pimeää. Käytin muita aistejani parhaani mukaan. Kuuntelin, haistelin ja tunnustelin. En kuullut mitään, en haistanut mitään... Enkä tuntenut mitään. ”Haloo, onko täällä ketään?!” mä huusin ja kaiku vastasi viiltävästi takaisin, muuten oli hiljaista. En uskaltanut liikkua suuntaan enkä toiseen ja olin vain paikallani. En edes tiennyt olinko selälläni, mahallani, istuallani vai seisoinko. Olin aivan kuin tyhjiössä. Ainoa epäkohta oli se, että kaikuni vastasi. Jossain oli oltava seinät, lattia ja katto.

Suljin silmäni, vaikkei siitä hyötyä juuri ollutkaan, mutta toivoin olevani takaisin hotellihuoneessani Aleksin alla sen suudeltavana avatessani silmäni. ”Ole ohi, ole ohi, ole ohi” mä hoin hiljaa ääneen ja puristin sormeni ristiin. Avasin silmäni ja näin jotakin kirkasta. Olinko mä taivaassa? Helvetin liekeissä mun olisi pitänyt palaa jos johonkin oli mentävä. Räpsyttelin silmiäni useasti. Ehkä kuusi tai seitsemän kertaa ja vasta sitten aloin hahmottaa jotakin siitä missä olin.

Näin ympärilläni haaleita hahmoja jotka puhuivat jotain, mutta en kuullut mitään selvästi, vain epämääräistä muminaa. Sain liikautettua hieman kättäni ja se herätti hahmoissa kiivasta keskustelua ja toimintaa. Hahmot rynnistivät jokainen omalle paikalleen ja muutama mun luokseni. Räpsyttelin silmiäni taas, että saisin nähtyä paremmin. Turhaan. Aloin kuitenkin kuulemaan vähän paremmin ja sain erotettua hahmojen puheesta yksittäisiä sanoja kuten ”piikki”, ”pistos”, ”suuri”. Jotain ne puhuivat myös musta, koska sain erotettua nimeni. Kun ne mainitsivat Aleksin nimen, mä säpsähdin ja yritin kuulla paremmin. Mun säpsähdys oli niistä hieno juttu. Ne taputtivat -sen kuulin turhankin selvästi- ja sanoivat pienin väliajoin Aleksin nimen. Jokainen lausuminen iski kovaa ja päätin yrittää saada sanotuksi jotain. En kestänyt enää nimen toistamista. ”Lloppp...” En saanut enempää irti.