Kuinka tärkeää inspiraatio on itsellesi kirjoittamisen kannalta ? Kykenetkö suoltamaan tasaisen hyvää leipätekstiä mielialassa kuin mielialassa ? Onko inspiraation vallassa kirjoittamasi materiaali parempaa kuin muuten ? Onko kokemus muuttanut suhdettasi inspiraatioon ? Onko inspiraatio sinulle tunnelman vai mielikuvituksen lähde ?
Hiukan omia kokemuksia. Olen kirjoittajana suhteellisen nuori, yksi valmis (romaani) käsikirjoitus, jolle etsin parasta aikaa kustantajaa. Miltä tilanne tuntuu rutinoituneen kirjoittajan kannalta ?
Esikoisen parissa koin monia herkkiä hetkiä. Kirjoitin monesti kyynel silmässä ja usein "sähköistyneenä", eli heti kun avasi koneen tiesi, että nyt tulee pitkä ja hyvä sessio. Muutamaan otteeseen ehkä pelottikin, koska tiesi jo etukäteen että läppäri ei menisi kiinni ennen auringon nousua ja seuraava päivä olisi, no, haastava. Kirjoittamisfiilistä hain tietynlaisesta musiikista. Samalla rupesin tosissani fanittamaan eräitä muusikoita, heidän luomistyönsä kiinnostaa. Edelleenkään en uskalla lukea kirjailijoista ... pientä taikauskoa.
Tuota emotionaalista, vahvasti inspiroitunutta materiaalia oli kuitenkin vain pienehkö osa käsikirjoituksesta. Koelukijani eivät ole kyenneet erottamaan näitä osuuksia muusta kirjoituksesta yhtä kohtausta lukuunottamatta. Olen ottanut tuon kohteliaisuutena, osoituksena jonkinlaisesta perustaidosta. Kuitenkin se on ollut hiukan yllättävää. Se, mitä minä toisinaan koin, näytti tapahtuvan vain minulle.
Kuitenkaan koko käsikirjoitusta ei varmaan olisi olemassakaan ilman noita harvinaisia mutta huumaavia hetkiä.
Hiukan omia kokemuksia. Olen kirjoittajana suhteellisen nuori, yksi valmis (romaani) käsikirjoitus, jolle etsin parasta aikaa kustantajaa. Miltä tilanne tuntuu rutinoituneen kirjoittajan kannalta ?
Esikoisen parissa koin monia herkkiä hetkiä. Kirjoitin monesti kyynel silmässä ja usein "sähköistyneenä", eli heti kun avasi koneen tiesi, että nyt tulee pitkä ja hyvä sessio. Muutamaan otteeseen ehkä pelottikin, koska tiesi jo etukäteen että läppäri ei menisi kiinni ennen auringon nousua ja seuraava päivä olisi, no, haastava. Kirjoittamisfiilistä hain tietynlaisesta musiikista. Samalla rupesin tosissani fanittamaan eräitä muusikoita, heidän luomistyönsä kiinnostaa. Edelleenkään en uskalla lukea kirjailijoista ... pientä taikauskoa.
Tuota emotionaalista, vahvasti inspiroitunutta materiaalia oli kuitenkin vain pienehkö osa käsikirjoituksesta. Koelukijani eivät ole kyenneet erottamaan näitä osuuksia muusta kirjoituksesta yhtä kohtausta lukuunottamatta. Olen ottanut tuon kohteliaisuutena, osoituksena jonkinlaisesta perustaidosta. Kuitenkin se on ollut hiukan yllättävää. Se, mitä minä toisinaan koin, näytti tapahtuvan vain minulle.
Kuitenkaan koko käsikirjoitusta ei varmaan olisi olemassakaan ilman noita harvinaisia mutta huumaavia hetkiä.
Vastaukset 50
Vanhimmat
Mielenkiintoinen pohdinta.
En ole rutinoitunut kirjoittaja. Tunnistan kuitenkin joitakin elementtejä viestistäsi, ne ovat kuin omasta työskentelytavastani kuvauksia. No, minulla on eräs teksti jonka loppumetrit saavat edelleen voimakkaita tuntemuksia aikaiseksi. Lähinnä kai minussa... ja sitten olen huomannut, että on hyvin vaikeaa lukea ääneen omia tekstejään. Niissä on usein voimakas henkilökohtainen lataus, vaikka itse tarina voikin olla näennäisesti - ja yleensä onkin - kaikkea muuta kuin kirjoittajaansa liittyvää.
Tosin Waltari sanoi jotakuinkin siten, että kokematon kirjoittaja tekee juttua itsestään. On se oma ääni kuitenkin kuultavissa, otaksun.
Luen hyvin paljon kirjailijoista kertovaa materiaalia, elämäkertoja, anekdootteja, tieteellisempää tutkimusta. Minua kiinnostaa erittäin paljon kokea itseni kohtalokumppaniksi, jos ei muutoin niin harrastelijallekin ominaisissa luovan työn karikoissa kulkemiseen liittyen.
Inspiraatio vastannee noin neljästä viidesosasta, loput lienevät itsekurin ja teknisen harjoittelun tuotoksia. Pidän inspiraatiota olennaisena tekijänä. Se on melkein aina jonkinlainen tunnelma, ristiriidan aistiminen, myötäeläminen tai joskus hassu kuva, josta syntyy se tarve kirjoittaa. Yleensä tarina yllättää, "tuollainenko siitä tuli".
Toivotan onnea käsikirjoituksellesi!
On totta, että myös tässä tarinassa on paljon henkilökohtaisia tuntemuksia. Niistä muodostui juonen alla kulkeva pääteema. Itse tarina on sinänsä niin kaukana omasta elämästäni kuin voi yleensä olla.
Lähtökohta oli muutamia mielikuvia tärkeimmistä tapahtumista ja millaisen tarinan haluaa kertoa. Mielikuvitus kuitenkin kulkee omia latujaan ja tarinan lopullinen päähenkilö ilmaantui odottamatta ilmoille noin sivulla 70, jolloin tarinan luonne samalla muuttui olennaisesti. Sitä ennen kiikuin tavallaan kahden eri genren rajamailla, mutta uuden päähenkilön myötä siirryin selkeästi toisen sisälle.
Päähenkilön vaihdos aikaansai myös kuvailemani tunnelatauksen, hänen elämäänsä oli tunnetasolla helppo samaistua. En ole varma, olisinko saanut käsikirjoitusta aikaiseksi alkuperäisellä miehityksellä. Ainakin siitä olisi tullut huonompi, siitä olen lähes varma. Koelukijat ovat nimenomaan tykänneet tuon päähenkilön hahmosta, toisaalta ehkä hänen takiaan muut jäivät turhan ohuiksi. Ehkä se olisi voinut mennä toisinkin.
Ehkäpä kirjoittajan vähäistä kokemusta kuvaa se, että minulla on ikävä päähenkilöä. Näen hänet mielikuvissa tuolla jossain kaukana, hän katsoo minua kysyvästi. Sekin inspiroi ... ehkä toista käsikirjoitusta. Voi tietyssä mielessä sanoa, että päähenkilöstä tuli kirjoittajan muusa. Mahtaako olla yleinenkin ilmiö ?
Täytyy sitä jollakin tasolla tykätä pää- ja sivuhenkilöistään.
Vailla myötäelämistä on jotenkin etäinen suhde hahmoon. En nyt osaa tätä sen viisaammin sanoa, sanokoon ne joilla on asiasta näkemystä ja kokemusta, mutta kirjoittajan suhde tarinan henkilöön on tottavie melko keskeinen juttu.
Luulen jotta kirjoittajiakin on moneen lähtöön. Kuka on systemaattinen, kouluja käynyt ja kirjallisuuteen syvästi perehtynyt. Toiset tekevät tavallaan, ehkä muodollisesti erilaisina kirjoittajina.
Yhtä kaikki - sekä inspiraatio, että jonkinlainen vuoropuhelu sanahahmojen parissa, lienee käytävä. Joku kysyi tällä palstalla historiassa sellaista, että jos kirjoittaisi tarinan jossa ei ole laisinkaan ihmisiä. Kukkia, kiviä, puita, lammikko tai joenräähkä. On muuten tavattoman kiehtova ajatus...se ohitettiin kommenteissa pikaisesti, mutta ainakin minua se jäi inhalla tavalla askarruttamaan.
Tykkään myös ns. rekursiivisista tarinoista. Sellaisista, joissa kirjoittaja, tarinan henkilöhahmot ja lukija sekoittuvat! Olen joitain lukenut ja yhtä yrittänyt itsekin.
Mietin seuraavaa käsikirjoitusta. Periaatteessa voisin kirjoittaa jatko-osan edelliseen tarinaan, päähenkilö katsoo minua kysyvästi. Edellisen käsikirjoituksen lopussa hänen elämänsä sai uuden suunnan, joka voi olla jopa onnellinen. En ole varma, haluanko nyt juuri rikkoa hänen elämäänsä uudestaan.
Käsikirjoituksessa on viittauksia aiempiin tapahtumiin ja ne ovat ruvenneet nyt kiehtomaan minua enemmän. Ne tarjoavat mahdollisuuden synkempään ja dramaattisempaan kertomukseen, myös päähenkilö on eri.
Kuvio tuntuu samalta kuin ensimmäisessä käsikirjoituksessa. Oma tunnetilani on tietynlainen, ja tarina taipuu sen mukaiseksi. Tarina taas vahvistaa omaa tunnetilaani.
Tunnetila siis toimii inspiraation lähteenä.
On myös käytännöllisiä syitä. Jatko-osa pitäisi kuitenkin kirjoittaa täysin itsenäisenä käsikirjoituksena, ja joutuisin kertaamaan siinä (kertomaan lukijan kannalta uutena) monia asioita, jotka käytiin ensimmäisessä kässärissä läpi. Se ei houkuta.
Tuo vaihtoehtoinen tarina tapahtuu kuitenkin aiemmin ja tuota kertaus tyyppistä materiaalia siihen tulee olennaisesti vähemmän.
Kirjailijan pitää suoltaa tekstiä, oli tunnetila mikä tahansa. Ainakin, jos aikoo osittain elää kirjoittamalla. Eli persus penkkiin ja nakuttamaan.
tänpäivän Hesarissa on just kustantamot ja käsikirjoitusten
vastaanotto ja
ajatusmaailma tulee siinä vahvana, että
haetaan kirjoittajia jotka esikoiskirjansa jälkeen ovat
persus penkissä ja nakuttamassa
loppuelämänsä.
Juupajuu. Mutta onko jälki sitä mitä sen pitäisi olla ?
Sitten.
tänpäivän hesarissa
aivan mainio kirjoitus Juhani Karila
Taiteilija, tyydy yhteen teokseen
vitsikunnaurattilukiessa,
lukekaa Tekin !
Minulle kirjoittaminen on vain mukava harrastus. Vaikka haaveilen julkaisemisesta, se on vielä hyvin etäinen haave enkä ota stressiä siitä. Olen sellainen ihminen, että kaikenlainen tavoitteellisuus, deadlinet ja kilpaileminen vain hyydyttävät minut. Alan ahdistua jo pelkästä kirjoittamisen aloittamisesta jos se on suoritus. Uskoa omiin kykyihin ei ole eikä pidäkkään olla vielä, koska olen ihan objektiivisesti untuvikko ja kyvytön. Kirjoittamisen on siis pakko olla hauskaa koska jos ei olisi, miksi kirjoittaisin? Jotta pääsisin kirjailijaksi? Epärealistinen unelma jonka varaan en pysty laittamaan omaa harrastustani.
Inspiraatio on minulle vähän epäselvä käsite. Joskus kirjoittaminen luistaa loistavasti, joskus ei ollenkaan, yleensä jotain sieltä väliltä. Mitään luomisvimmaa en ole koskaan kokenut, en ole koskaan kirjoittanut aamuyön tunneille. Ehkä tämäkin on merkki siitä, että minun kannattaa tyytyä vain harrastamaan.
Kirjoittamistani motivoi loppujen lopuksi hyvin yskinkertainen seikka: en löydä oikein mistään sellaisia tarinoita joita haluaisin lukea! Muutama teos on tullut lähelle, mutta ei täysosumia. Pyrin siis kirjoittamaan oman unelmakirjani, ihan omaksi huvikseni. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty koska unelmakirjani on tietenkin kirjoitettu kauhean taitavasti eikä amatöörimäisesti :D Ja koko idea on loppujen lopuksi todella abtrakti, jonkinlainen taidellisuus jota kai monet taiteilijatkin (joihin en itseäni siis laske) jahtaavat koko elämänsä.
Se on selvää, että jos joskus haluan jotain julkaista niin se vaatisi myös uudenlaisen asenteen omaksumista. Ja itsensä elättäminen kirjoittamisella vielä enemmän. Tässä mielessä on oikeastaan hyvä, että Suomessa kukaan ei rikastu kirjoittamalla, ei ainakaan tarvitse jahdata pilvilinnoja...
Kirjoittamiseen on vaihtelevia syitä. Itselleni se on puhtaasti luomisen tarvetta, täyttää tyhjyyttä olevaisella. Olen vanhanaikainen tarinankertoja, en tyylitaituri tai muotoseikkailija, en tiedä kirjoittamisesta teorian tasolla mitään. Kirjoitan puhtaasti viihdettä ilman sen syvempiä tarkoitusperiä. Haluan lukijan elävän ja tuntevan tekstini parissa, mutta siinä kaikki. Genret, joista olen kiinnostunut, antavan laajan liikkumavaran.
Harrastelijan ongelma on aika. Se pakottaa usein kirjoittamaan väsyneenä, nuutuneena ja silloin tarvitaan inspiraatiota. Itse saan sitä hakemalla tiettyä tunnetilaa. Jos voisin kirjoittaa paremmalla ajalla, asiat voisivat olla toisin.
En ole koskaan ollut tunteellinen ihminen. Kirjoittaminen on ainoa asia, jolloin todella herkistyn ja kosketan jotain syvällä uinuvia kerroksia sisälläni. Muistan nuo tuntemukset jo ala-asteen ajoilta, paperi edessä ja kynä kädessä, hengitys harvenee ja maailman ääni hiljenee korvissa ... toinen maailma aukeaa silmissä. Lapsi, joka lukee aina, joka ei kuule ja näe ympärilleen lukiessaan.
" Jos voisin kirjoittaa paremmalla ajalla, asiat voisivat olla toisin. "
Hei! DS
jos ja kun, unohda ne.
Kirjoituksestasi ymmärrän, että olet kirjoittaja mutta et ole sisäistänyt itseäsi.
Varmasti Sinunkin kannattaisi lukea taiteilijoiden elämäkertoja. Tässä aivan äskettäin oli haastateltu taiteilija Hurme hesarissa, ja siinä oli maininta erittäin hyvästä elämäkertakirjasta
Bob Dylan Muistelmat osa I
sopii lukea kaikkien. Siinä on Dylan harvinaisen selkeästi osannut kirjaimilla kertoa
luovuudesta.
(Ja Dylanilta sitä osa II ei kait ole vielä olemassa, en ole ihan varma, jos on niin kertokaa Te jotka tiedätte).
Fanitan progressiivista rokkia ja siihen verrattavissa olevaa musiikkia. Hyvin tyypillistä tälle genrelle on se, että yksittäisten kappaleiden ja toisaalta kokonaisten albumien olennaisena inspiraationa on ollut kirja tai kirjasarja. Esimerkkejä tulee mieleen vaikka kuinka paljon.
Yhtälö toimii myös toiseen suuntaan - näin ainakin uskon. Tosin, en osaa nimetä ainuttakaan, sillä olen aina parhaani mukaan vältellyt lukemasta kirjailijoiden haastatteluja tai elämänkertoja.
Oman käsikirjoitukseni parissa koin erään aavemaisen hetken. Tuo oli ehkä marraskuussa, kun kirja oli jo hyvin pitkälle valmis (tosin pikku hiomiseen meni sitten vielä kuukausia).
Tutustuin erääseen uuteen bändiin ja pidin kovaasti eräästä pitkästä, dramaattisesta kappaleesta (sehän progessa on juuri niin kivaa, että biisit ei lopu siinä vaiheessa, kun mielikuvitus on pääsemässä vauhtiin).
Uteliaisuuttani luin biisin sanat ja silloin iho meni kananlihalle, niin lähellä mentiin oman kässärini tematiikkaa, tunnelmia ja jopa juonta. Puhdas sattuma, toki, mutta säväyttävä sellainen.
Katsoin bändin haastattelun ja kyseinen albumi (ja ao. kappale ilmiselvästi) on saanut innoituksensa paljolti erään elokuvan soundtrackin pohjalta. Elokuva taas on tehty erään kirjan pohjalta. Kirja on heikko (luin sen sattumalta ehkä kymmenen vuotta sitten), mutta se käynnisti ketjun, joka aikaansai pätevän elokuvan ja ainakin yhden loistavan albumin. Nyt tuon ketjun kärki kosketti minua, mutta ei siirtynyt eteenpäin, ainakaan tietoisesti.
.... " olen aina parhaani mukaan vältellyt lukemasta kirjailijoiden haastatteluja tai elämänkertoja."
Outoa. Millaista kirjallisuutta sitten luetkaan? No hälläväliä.
Kukin taaplaa tyylillään.
Kirjoittamisen lomassa soitan jonkin verran pianoa. En osaa juurikaan soittaa, mutta kykenen kohtuullisesti improvisoimaan, soinnut ja musiikin perusteet on tuttuja muista soittimista. Välillä syntyy kauniitakin melodioita, puolivahingossa. Piano on itselleni maaginen soitin, sen äänessä on jotain ainutlaatuisen intiimiä. Olisin rakastunut pianoon, jos siihen olisi ollut mahdollisuus.
Soittelu tuntuu jollain tavalla tukevan kirjoittamista. Toisinaan yritän soittaa tunnelmia käsikirjoituksen kohtauksista. Taitoni eivät riitä alkuunkaan, mutta kivaa se on kuitenkin.
Scarabeukselle. En uskalla samastua kirjailijoihin, rohkeuteni ei riitä, unelmani ovat liian arvokkaita.
Ei ei ei... en lainkaan tarkoita DS,
että lukisit taiteilijoiden elämäkertoja ja sillätavalla
samastuisit.
Ole aina oma itsesi.
Sitä juuri alkuperin tarkoitin, kun tuolla ylläolevalla ”kehotin” lukemaan kirjailijoista ja yleensäkin taiteilijoista. Tositaiteilijoiden elämäkerroista huokuu juuri se, että
he eivät kuuntele muita silloin kun
” tie kutsuu ”,
vai miten sen nyt parhaiten ilmaisisin. Joo, kyllä, tie.
Luovuus.
Kun kirjoitit tässä ketjussa tuosta inspiraatiosta, niin mieleeni palautui, kun tulin tänne palstalle keltanokkana ja kirjoitin myös tekstinäytteistäni ja omasta inspiraatiosta.
Sain aikamoista palautetta. Mieleenpainuvin oli ehkä se
heinäpaali -juttu.
Hahahhh ! Minä muistan vieläkin sen fiiliksen mikä siitä sieluuni tunkeutui (luultavasti kukaan muu kirjoittelija ehkä ei tuntenut sellaista paskafiilistä siitä kalabaliikista)
mikä siitä minun sieluuni tunkeutui. Yksi sana vain. Heinäpaali. Juu.
Ja ihmettelin, että
kuinka nopeasti minut luokiteltiinkaan. Siis pelkkää naureskelua oli se muistamani mukaan.
Hahahhh !
Ei ehkä aina niin hauskaakaan, kun huomasin monissa jutuissa ”keskustelevani” aivan eri asiasta. Toiset keskustelevat aidasta ja toiset aidanseipäästä. Niinhän se useimmiten juuri menee.
Olen käynyt muutamilla kirjoittamiskursseilla Helsingissä ja saanut teksteistäni pääasiassa rakentavaa palautetta, mutta aina on myös niitä kanssakulkijoita/kirjoittajia, jotka ottavat jotenkin tekstit minun omaelämäkertanani. Jotkut eivät vaan ymmärrä, että voi kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta. Ne jutut jotka kirjoitan eivät ole minun elämääni. Pystyn kirjoittamaan vaikka aidanseipäästä jos niikseen tulee. Näin on näreet.
Sellainen ehkä eniten rassaa että joku lukija kuvittelee, että olisin esim. se päähenkilö joka tekstissäni on.
Voin myös kirjoittaa eri genrejä. Kaikenlaista. Ihan helppoo kuin heinänteko, jos vaan itse innostun ja inspiraatio iskee.
Ja kuluneiden vuosien varrella olen käsittänyt, että muutamat eivät ymmärrä sitäkään. Pitäisi
ikäänkuin pitäytyä vain samassa lajissa.
Meillä muutenkin mielestäni lokeroidaan ja aliarvioidaan.
Väärinymmärrystä, kateutta ja aliarvioimista.
Kun tenavana kirjoitin koulussa runon, jossa puro lirisi ja bambit hyppelivät, niin opettajani sanoi, että ”eihän Suomessa ole bambeja”.
Se siitä sitten, ja minä kun olin kirjoittanut ihan realistisen runon, sillä
minun kesälomillani bambit kyllä hyppelivät!
Ja sekin juttu tulee tässä vielä mieleeni, kun minulle eräs nainen sanoi kirjoituskurssilla muutama vuosi sitten, että: ”Ethän sä tällasta voi kirjoittaa.” ja kysyin ihmeissäni, että mitenkä niin en voi ja vastaus oli: ”Kun sä olet ton näkönen.”
Enkä oikein vieläkään tajua mitä hän tarkoitti!
Huoh!
Outoja pakkauksia.
Mutta he eivät ilmeisesti ole koskaan kokeneet, mitä kirjoittaessa on
flow !
Yksinpuhelu jatkuu. Ehkäpä pitäisi perustaa kirjoittajablogi.
Aiheena säikeessä inspiraatio, joten jatketaan ...
Tänään löysin yhden uuden piiiiitkän progressiivisen biisin. Se on sanoitettu mukaillen vanhaa anglosaksista runoa. Hieno sävellys, musiikkia kuunnellessa ja samalla runoa lukiessa koin vahvan elämyksen. Eräs osuus runosta saattaisi olla laajempi kohtaus uudessa käsikirjoituksessani. Olen sattumoisin muutenkin miettinyt samantyyppistä kohtausta, mutta musiikki puki kohtauksen tunnelman nyt sanoiksi.
Tässäkin tapauksessa alkuperäinen lähde on kirjallinen. Se on innoittanut musiikkia ja nyt vuorostaan saattaa innoittaa minua ainakin yhden kohtauksen verran. Tuo kohtaus on lähinnä tunnelmaa luova siirtymä eri tapahtumien välillä, ei keskeinen tai olennainen, mutta tykkään kirjoittaa juuri tuon tapaisia osuuksia.
Mietin juuri ensimmäistä käsikirjoitustani. Se lähti liikkeelle ehkä tusinan mielikuvan voimin. Suurin osa mielikuvista oli omiani, mutta eräs tunnistettava inspiraation lähde löytyy Jared Diamondin kirjasta "Collapse". Äkkiseltään ei uskoisi, että faktakirjallisuus ruokkii mielikuvitusta, mutta minun mielikuvitukseen kirja on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.
Kirjallisuudessa on riittämättömästi monologeja.
Omien kokemusteni mukaan sana on vapaa, mutta se kahlitaan näennäisesti avoimilla areenoilla. Kirjoittajan tulee pysyä horjumattomana oman äänensä kuulijana, tehdä työtään ja suvantohetkinä sallia itselleen kuvitelmia. Lopuksi käy hyvin, jos on käydäkseen.
Ei voi kirjoittaa tyhjiössä, vaikka tästä olisikin etua zenin löytämisessä. (Usein se on kiven alla). Meihin vaikuttavat niin sosiaaliset tapahtumat kuin yksinäisetkin hetket, musiikki, kuvataide ja urbaani tohotus. Jos menemme maaseudun hiljaisuuteen, se nostaa esiin sanomattoman äänimyrskyn.
Uskon vahvimmin epäsuoraan inspiraatioon. Faktakirjallisuus voi synnyttää tunnetilan, jäsentymättömän ajatuksen tai toiveen, joita kaikkia yhdistää ilmaisun pakko, tarve muotoilla saviastia jotta siitä saa juodakseen.
En vieläkään tiedä kumpi on antoisampi tie: pohtia kirjoittamisen oikeutusta vai oikein kirjoittamista.
" Kirjallisuudessa on riittämättömästi monologeja. "
minulla ei tule nyt mieleeni, olisiko esim. se yks Coetzeen kirja? Nyt en muista sen nimeä, mutta jotenkin tuli ensimmäisenä mieleeni. Siis joskus 2000 vuodella kirjoitettu on se.
Laittaisitko tähän muutaman monologi kirjan. Olisi kiva juttu se. Kiitos!
... tarkistin netistä,
tarkoitin
Huonon vuoden päiväkirja
aika mainio on se. Joo.
Niin, oma ääni. Minun ääneni on perinteinen ja vanhanaikainen. Ehkä liiankin perinteinen, kenties sellaista ei enää arvosteta.
Koen itseni vuosituhansien traditioiden jatkajana. Ihminen lajina on kehittynyt ensin sanattoman, sitten sanallisen viestinnän kautta. Tuhansia vuosia katsoimme tähtiä, maailman selitys, uskonto ja arki oli puhuttua traditiota. Kyky kuunnella on meissä vahvimpana syntymässä, lapsuuden myötä se väljähtyy ja hupenee.
Minulle tuo traditio edustaa parhaimmillaan lohtua, maailmaa, jossa on vielä mysteeriä. Lohtua ja toivoa, sitä halua itse tuoda lukijoille, omalla vaatimattomalla tavallani.
Kysymys moderniteetista on samanaikaisesti validi ja tarpeeton.
Kerran kuljin jossain päin Helsinkiä. Kadulla oli sellainen jätelava, mihin oli laiteltu sekalaista roinaa. Spottasin kuitenkin muutaman kirjan, ja poimin ne heti talteen. Kyseessä oli itäonnelan ajoilta sikäläisten kirjoittajien - jo ajan hämärään kadonneiden - pääosin scifinovelleja. Ne olivat loistavan laadukkaita.
En koskaan löytänyt kirjoittajia mistään, edes Internetistä. Ehkä olivat pseudonyymejä, ehkä heidät oli karkotettu Siperiaan ja hävitetty maailmasta, kuten siellä oli tapana. Nyt nuo kirjat ovat kateissa ylä- tai alakerrassa, koska minulla on krooninen kirjahyllyvaje.
Nevertheless heidän tekstinsä elää yhä.
Samalla tavoin pienikin levikki voi olla riittävä. Maailmassa elää tätä nykyä enemmän ihmisiä kuin koko historian ajalta kumulatiivisesti. Heidän joukossaan on taatusti lukijoita, jotka ovat yhtä "vanhanaikaisia" mieltymyksiltään tai muista syistä johtuen eivät kiinnostu siitä mikä on kulloinenkin kirjallisuuden mantra.
Sinun tekstisi on arvioitavissa vain tekstinä, ei niinkään lajityyppinä. Se syntyy ja elää yksinomaan ansioillaan. Olen myös saanut sellaista palautetta, että aikansa elänyttä, pitäisi jättää taakse... Suhtaudun siihen zeniläisittäin: on se noinkin, on se toisaalta näinkin.
Inspiraation ohella tulee olla järkähtämättömän rehellinen omalle sisäiselle äänelleen. Jos se sanoo: näin minä kirjoitan, niin sitten se olkoon kirjoittamiseni muoto ja täyttymys. Olen varma siitä, että lopussa työ palkitaan - ehkä jälkeemme. Jos tavalla tai toisella saa työlleen levikkiä, ehkä joku jonain päivänä poimii nuhraantuneen kirjan jätelavalta ja vie kotiinsa.
Siksi omakustanteillakin on potentiaalia jättää jälkensä aikaan, ja tavoittaa lukija kaukana tulevaisuudessa.
Kirjoittajan on pakko uskoa siihen, mitä tekee. Työ on yksinäistä ja haastavaa, ja maallinen palkinto on mitätön.
Olen ajatellut, että jos kymmenen ihmistä maailmassa pitää siitä, mitä kirjoitan, niin se riittää syyksi jatkaa kirjoittamista. Tietyssä mielessä se on helppoa sanoa, sillä kirjoittamiselle ei ole itselleni vaihtoehtoa, tällä hetkellä, tänä aikana.
Kirjoittaja hakee ehkä tietynlaista kuolemattomuutta. Useimmiten ei kunniaa ja mainetta (liian epätodennäköistä), vaan tunnetta siitä, että on osana katkeamatonta luomisen ketjua. Se mitä itse tekee, voi olla jalansija jollekin toiselle, ja oma kaukainen kontribuutio voi tuottaa todellista suuruutta, merkitystä jossain tulevaisuudessa.
Se on kaunis ajatus ja luo toivoa, se inspiroi. Jalanjälkemme näkyvät kosmisessa pölyssä miljoonien vuosien päässä.
Kuitenkin sanottava pitää saada edes yhden ihmisen tietoisuuteen. Suljettu pöytälaatikko pysyy suljettuna.
Satakieli laulaa ikkunani takana. Ja kuinka se laulaakaan ... eräs toinen kuulee saman laulun, kaukana ajassa ja paikassa. Meitä yhdistää ihmisyys, ja tahdon hänelle hyvää. Se ei ole kuitenkaan hänen kohtalonsa, hänen on valittava, valittava raskaimman kautta, ja hän tekee väärän päätöksen. Olisiko hän voinut valita toisin ? Tahdon koskettaa hänen kasvojaan ja lohduttaa, mutta hän on lohdun ja vapautuksen tuolla puolen. Ei siksi, että se olisi ollut vääjäämätöntä, vaan siksi, että hänen elämänsä vain sattui menemään niin.
Kenelle satakieli laulaa ?
Ode To A Nightingale
a poem by John Keats
My heart aches, and a drowsy numbness pains
My sense, as though of hemlock I had drunk,
Or emptied some dull opiate to the drains
One minute past, and Lethe-wards had sunk:
'Tis not through envy of thy happy lot,
But being too happy in thine happiness, -
That thou, light-winged Dryad of the trees,
In some melodious plot
Of beechen green and shadows numberless,
Singest of summer in full-throated ease.
O, for a draught of vintage! that hath been
Cool'd a long age in the deep-delved earth,
Tasting of Flora and the country green,
Dance, and Provençal song, and sunburnt mirth!
O for a beaker full of the warm South,
Full of the true, the blushful Hippocrene,
With beaded bubbles winking at the brim,
And purple-stained mouth;
That I might drink, and leave the world unseen,
And with thee fade away into the forest dim:
Fade far away, dissolve, and quite forget
What thou among the leaves hast never known,
The weariness, the fever, and the fret
Here, where men sit and hear each other groan;
Where palsy shakes a few, sad, last gray hairs,
Where youth grows pale, and spectre-thin, and dies;
Where but to think is to be full of sorrow
And leaden-eyed despairs,
Where Beauty cannot keep her lustrous eyes,
Or new Love pine at them beyond to-morrow.
Away! away! for I will fly to thee,
Not charioted by Bacchus and his pards,
But on the viewless wings of Poesy,
Though the dull brain perplexes and retards:
Already with thee! tender is the night,
And haply the Queen-Moon is on her throne,
Cluster'd around by all her starry Fays;
But here there is no light,
Save what from heaven is with the breezes blown
Through verdurous glooms and winding mossy ways.
I cannot see what flowers are at my feet,
Nor what soft incense hangs upon the boughs,
But, in embalmed darkness, guess each sweet
Wherewith the seasonable month endows
The grass, the thicket, and the fruit-tree wild;
White hawthorn, and the pastoral eglantine;
Fast fading violets cover'd up in leaves;
And mid-May's eldest child,
The coming musk-rose, full of dewy wine,
The murmurous haunt of flies on summer eves.
Darkling I listen; and, for many a time
I have been half in love with easeful Death,
Call'd him soft names in many a mused rhyme,
To take into the air my quiet breath;
Now more than ever seems it rich to die,
To cease upon the midnight with no pain,
While thou art pouring forth thy soul abroad
In such an ecstasy!
Still wouldst thou sing, and I have ears in vain -
To thy high requiem become a sod.
Thou wast not born for death, immortal Bird!
No hungry generations tread thee down;
The voice I hear this passing night was heard
In ancient days by emperor and clown:
Perhaps the self-same song that found a path
Through the sad heart of Ruth, when, sick for home,
She stood in tears amid the alien corn;
The same that oft-times hath
Charm'd magic casements, opening on the foam
Of perilous seas, in faery lands forlorn.
Forlorn! the very word is like a bell
To toll me back from thee to my sole self!
Adieu! the fancy cannot cheat so well
As she is fam'd to do, deceiving elf.
Adieu! adieu! thy plaintive anthem fades
Past the near meadows, over the still stream,
Up the hill-side; and now 'tis buried deep
In the next valley-glades:
Was it a vision, or a waking dream?
Fled is that music: - Do I wake or sleep?
- - -
siis Keatsin runo,
joka meni näköjään yhteen pötköön.
Muutama päivä ollut kirjoittamisessa taukoa. Työ on haitannut pahasti harrastusta, kuten niin monella.
Ei ole ollut myöskään inspiraatiota.
Juuri tänään kuvittelin, että en ainakaan kirjoita mitään. Nukuin vain pari tuntia edellisenä yönä. Nyt kuitenkin on kirjoitusfiilis päällä eikä väsytä.
Yritän miettiä, mikä kirjoitusfiiliksen oikein sai aikaiseksi. Onko kyse hormonaalisista seikoista, kuun asennosta vai siitä, että en käynyt lenkillä vaikka piti ? Kirjoitusfiilis liittyy itselläni usein tiettyyn tunnetilaan, mutta nyt vain ... tekee mieli kirjoittaa.
... mietintää ...
Taisin nyt keksiä. Toissailtana olin lenkillä ja silloin mietin erästä uutta kohtausta ja se haluaa nyt pulpahtaa ulos. Toimeksi siis !
Oma inspiraationi elää mielikuvasta valmiista työstä, kun käsikirjoitus on muuntunut kirjaksi. En etsi tunteita, en elä sijaistunteita hahmojen kautta, vaan keskityn siihen, mitä ja miten he toimivat, tunteiden tulkinnan maailman jätän lukijalle. Nautin kielestä, sen viemisestä eteenpäin; rakenteiden ja tarinan kuljetuksen näkökulmien varioinnista.
Luulen, että en saisi mitään aikaiseksi, ellen olisi kirjoittanut ensin kuukausikaupalla monia synopsis- ja treatmentvaihtoehtoja ja niiden jälkeen erilaisia koelukuja sieltä ja täältä tarinan aikajanoista. Näiden pohjapiirrustusten jälkeen olen tehnyt aikataulun, jonka mukaan olen edennyt. En kirjoita sana- tai liuskamääräisesti, vaan ajan mukaan. Kirjoitan joka päivä noin pari tuntia, en sen enempää. Siviilityö ei aikamäärään vaikuta, kaksi tuntia on vain riittävä annos viemään romaanikäsikirjoitusta eteenpäin.
Kirjoittaminen on loppujen lopuksi myös selkeää matematiikkaa: 365 X 2 liuskaa = 760 liuskaa. 365 X 5 liuskaa = 1825 liuskaa. 365 X 10 liuskaa... No niin, kirjoittajien henkilökohtaisen rytmin mukaan syntyy x-määrä liuskoja, joista osa on laadullisesti toimivampia ja osa taas ei. Karsintaa ja editointia on helpompi tehdä laajemmasta kuin tiivimmästä aineistoa, ainakin itselleni.
Itsekuri on yksi avain nautintoon. Kun keskittyy, keskittyy kokonaisvaltaisesti. Lienee yksi niitä syitä miksi taiteen tekeminen vaatii paljon energiaa. Ennen kirjoittamista, palautumisaikaa kirjoittamisen jälkeen.
Mutta kaikki voi aina muuttua. Kirjoittamisen tavat, näkemisen tavat. Ja mikäpäs siinä? Tuskin kukaan kirjoittaa samalla tavalla muita teoksia kuin esikoiskirjaansa. Niin ei ainakaan käynyt minulle. Mutta en vastusta: luovuuden virta imee omiin syvyyksiinsä aina uudestaan yllättävällä tavalla.
Itse en pystyisi kirjoittamaan ennalta määrätyn 'aikataulun' mukaan esim. 2 tuntia joka päivä. Kun tulee pattitilanne eteen - kirjoittaminen ei luista, ei ole täysin varma miten jatkaa/ viedä tarinaa eteenpäin, pidän tauon. Tauko voi olla tunteja tai päiviä. Tarina / erilaiset kohtaukset / repliikit /juonenkäänteet pyörii mielessä enemmän ja vähemmän alitajuisesti, ja sitten yhtäkkiä sitä vain tietää, miten juttu jatkuu. Sitten vaan koneen äärelle naputtelemaan.
Minulla on sama metodi, eli kehittelen päässäni ja annan hautua, ja kirjoittaminen on sitten vaan sen valmiin tulostusta. Olen kuullut kerrottavan, että kuulu virolainen kirjailija, saattoi olla Meri, hukkasi kerran ainoan käsikirjoituksensa. Hän kirjoitti sen udelleen lähes sanasta sanaan.
Aika taitavaa kyllä, jos noin käy.
Minulla menee joskus sillätavalla, siis vähän lyhkäsempien kanssa, että loppujenlopuksi kun saan valmiiksi, niin se on ihan eri juttu mitä minun piti kirjoittaa. Eli joku sitten viimeistelee sen aika kivasti. Ai kuka, minäkö? .... ihmettelen sitten jälkikäteen.
Hauskaa !
"Pakkasta Prahassa" (jännittävä nimimerkki muuten) kirjoitti ajatuksia herättävästi.
Kun yritin kirjoittaa ensimmäisiä kässäreitä muutama vuosi sitten, kuvittelin, että minulla pitää olla suunnitelma. Hahmottelin juonta ja henkilöitä paperilla, eikä se tuntunut kovin toimivalta. Ennen kaikkea se oli pirun tylsää; suunnittelen työkseni, enkä halunnut suunnitella kun kirjoitan.
Kun luovuin suunnittelun ajatuksesta, kirjoittaminen rupesi sujumaan. Tarina syntyy mielikuvien ja tunnelmien varassa: en etukäteen tiedä mitä matkalla tapahtuu, mutta tiedän miltä siellä näyttää.
Menetelmän huono puoli tuntuu olevan valtava editointityö. Kun matka on kuljettu, niin palaset pitää kytkeä yhteen ja vieläpä kauniilla tavalla. Paljon uudelleenkirjoitusta ja muokkausta.
Nostan hattua jokaiselle kirjoittajalle, joka pystyy etukäteen suunnittelemaan juonen ja tärkeimmät tapahtumat. Ehkäpä se on kokemuksen ja ammattitaidon merkki tai sitten vain erilainen työskentelytapa ?
Lienee kumpaakin: jokainen julkaiseva kirjailija löytää ammattimaisen tavan tuottaa kirjallisuutta, kehittää ja syventää taitoaan samalla kun kunnianhimo kasvaa ja vaatimukset muuttuvat uusiin, ehkä odottamattomiin suuntiin.
Uskon, että moni meistä kirjoittaa tyylillä, joka eroaa päätyöstä. Jos työ on suunnittelua, tuskin sama metodi kiehtoo enää vapaa-ajalla kirjallisen produktin seurassa. Kirjoittaminen lienee tekijälleen uudenlainen tapa ymmärtää maailman lainalaisuuksia, ainakin fiktiivisen todellisuuden.
Kokemus toki auttaa kirjoittamisessa, mutta jokaisen uuden käsikirjoituksen edessä on avuton kuin lapsi, joka yrittää ymmärtää uusia matemaattisia dilemmoja. Reittien löytäminen, näkemyksen ja uskon kirkastaminen omaan tarinamaailmaan ja premisseihin vaativat monenlaisia uusia kierroksia. Ja kerta kerran jälkeen ne on löydettävä itsestään.
Onneksi on pitkä loma, paljon aikaa lukea ja kirjoittaa. Kerrankin.
Inspiraatio hakusessa. Uuden kässärin muutama ensimmäinen luku syntyi helposti, mutta nyt tuttu epäilys varjostaa mieltä. Miksi kirjoitan ja kenelle kirjoitan?
Nuoruusiässä minulla oli toinen, luova harrastus. Harrastin intohimoisesti, viikonloppuisin aamusta yöhön. En kyseenalaistanut, vuosiin. Pääsin pitkälle, kaikkiin tuntemiini verrattuna. Mutta innostus sammui, kun ymmärsin, että "kaikki" oli jo tehty. Joku muu oli ne jo tehnyt aiemmin, paremmin, ja voisin hukata koko elämäni katsellen heidän jalanjälkiään. Olin väärässä, mutta liian nuori ymmärtämään sitä. Intohimo kantaa pitkälle, se muuttaa hetteikön kuivaksi maaksi ja itsensä pimeyden valon lähteeksi.
Kirjoittamisen suhteen en periaatteessa koe samanlaista epävarmuutta. Uskon, että minulla on sanottavaa ja kykyä sanoa se. En odota Nobelin palkintoa - haluan vain viihdyttää muita, ehkä hiukan liikuttaakin. Lukeminen on antanut itselleni niin paljon, että toivon kykeneväni jakamaan itsestäni jotain.
Ajattelen paljolti kirjoittamisen kautta. En usein kykene ajattelemaan selkeästi, vasta "kynän kärki" kristallisoi ajatukset. Maailman häly häipyy taustalle.
Inspiraatio taisi juuri kurkistaa ...
Kirjoittamisessa, kuten taiteessa yleensä, apuna on tekijälle oma sanomansa, sen tuottama inspiraatio ja sen mukaan toimiminen. Jo pelkästään se, haluaako kuvata pahuutta dualismin näkökulmasta, aloittaa ainakin minulla rattaiden pyörityksen ja uusien välitysten etsinnän.
En tiedä auttaako sinua DS, että tekisit ensin treatmentin ja sen pohjalta kirjoittaisit romaania. Ehkä ajatus siitä, että kirjoitat eläville lukijoille, ehkä se inspiroi ja vetää epäilyksen varjot matkoihinsa? Tietenkin epäily on osa tätä työtä, mutta sen liiallinen ja pitkäkestoinen olo saattaa haitata työskentelyä.
Aikakausi, jossa elämmme, on luonteeltaan - ainakin minusta - äärimmäisen masentava ja sinällään insipiroiva, koska se tarjoaa mahdollisuuden taiteen keinoin osoittaa missä mennään ja mihin mennään. Voisiko sama asia inspiroida sinua? Ehkä, ehkei.
Ihanteellisinta olisi, jos kirjoittaisi vain itselleen.
On pirullista kun ei kykene siihen. Hakee huomionkipeydessään lukijoita, mutta tietoisuus heistä kahlitsee ilmaisua, paljon jää sanomatta. Mitä saa lukijoilta, parhaimmillaan palautetta? Miten siihen pitää suhtautua... paljon pyritään ohjaamaan, raamittamaan. Tee näin, kirjoita tuosta, vältä näitä. Miellyttämisen halu on viheliäinen ansa. Sortuminen viettää alaspäin.
Pahinta on se, kun jokin lukija pitää tekstistä. Silloin koen, paradoksaalista kylläkin, epäonnistuneeni.
Ehkä olen käsittänyt vapauden väärin. Voi minulla erään sortin pakkomiellekin olla, mutta jokin tökkii siinä vuorovaikutuksessa, mille tämä kaikki alistuu. Eniten kaipaan muutamaa tekstiä, jotka hävitin, osa sellaisia joita kukaan ei ollut nähnyt.
Minulla ei ole selkärankaa kirjoittaa vain itselleni.
"Meantime in Kansas" kirjoittaa masentavasta ajastamme, ja kuinka sen voi kääntää inspiraatioksi.
Tähänastisia kässäreitäni yhdistää tietynlainen todellisuuspako. Ehkä se on juuri vastareaktio ajallemme, kuitenkin koen, että se on ennemmin syntymäominaisuus. Näistä ajatuksista nautin jo lapsena, heti kun opin lukemaan. Ne tuovat minulle lohtua ja toivoa ja uskon monen muun kokevan samalla tavalla.
Todellisuuspaon vastapainona tykkään lukea dekkareita. Yhtä dekkarikässäriäkin työstin muutaman kuukauden, mutta koin oloni kylmäksi ja vieraantuneeksi kirjoittaessani, ja jätin sen kesken. Yritän ehkä myöhemmin uudelleen, jos saan siihen lämpimämmän näkökulman. Samalla siitä tulisi omaperäisempi, ainakin tunnelman tasolla.
Zenigmalle pieni idea. MiK kehotti ajattelemaan, kuinka kirjoittaa eläville lukijoille. Mitä, jos ajattelisi kirjoittavansa kuolleille ?
Hyvä DS.
Päälle yhden yöllä, ja sitten - mistä olen kyllä kiitollinen - jotakin pohdittavaa. Aamulla taidan muistuttaa ehdotettuja lukijoita! Asiallisemmin: intuitio potkaisi kylkeen, sanoo mietintää tarvittavan.
Jonkinlainen käänteinen Spoon River... mutta ei tavanomaisesti. Postuumi "jisei"? Yksisuuntainen vuoropuhelu? Kuuleeko kukaan? Haloo...
Kuten huomaat ja toivoakseni tulkitset, pidän ajatuksesta, vaikka sen jäsentäminen vie tovin. -Todellisuutta on nähdäkseni pakko paeta, olisi mielipuolista lähentyä sitä. Todellisuus on sentrifugi, joka on karannut ylikierroksille. Parasta mitä voi toivoa: että ote kirpoaa silloin kun oli sanomassa jotakin.
Kiitän ja yritän nukkua.
Mutta, niinhän minä teen pääosin.
Kirjoitan jo kuolleelle ystävälleni. Meiltä jäi monta juttua kesken, juuri kun olimme ehkä pääsemässä jyvälle siitä mistä on kysymys elämässä, mitä tarkoittaa pyrkimys joutilaisuuteen ja miksi kärsimys jalostaa ihmistä.
Ehkä hän todella pääsi jyvälle.
Mutta kun ajattelee miten monta ihmistä historiaan on vaipunut, niin lukijoitahan on vielä runsaasti. En ole meta- tai muukaan fyysikko; ymmärrän, palaute jäänee vähiin. Jotakin sillä rajalla kuitenkin on, enkä tiedä onko se sama kuin ennen syntymää. Taisit avata yhden enigman.
Voihan vitsi, tätä ketjua oli hirmu mielenkiintoista lukea!
Palatakseni keskustelun alkulähteelle:
Inspiraatio itseni kohdalla on usein monen mausteen sakea seos. Mauste onkin hyvä vertaus; joskus tosi äreä, makea, pehmeä tai kitkerä.
Yleensä se on kyllä kieltämättä musiikki, joka laittaa ajatukset parhaiten liikkeelle. Kirjoittaessa tykkään muutenkin kuunnella jotain rallatusta taustalla, mutta yleensä aika hiljaisella. Jännä tosin sekin, että tulisen inspan syttyessä en kiinnitä huomiota ollenkaan kappaleeseen - ei sitten mitään väliä, onko se suomipoppia vai klassista Mozartia.
Täytyy kyllä tunnustaa, että kun tärkeä kohtaus on käsillä, saatan eristää pois kaikki taustaäänet. En esimerkikssi herkän kappaleen kohdalla laita balladeja koneelle pyörimään - pelkään, että musasta syntyy tekstille selkäranka, eikä se myöhemmin luettuna pysy pystyssä ilman sitä.
Kerroit soittavasi pianoa. Itseni on tosi helppo kuvitella, että kirjoitus instrumentti combo on aika killeri - siis hyvällä tavalla! Minule musiikki on aina ollut hyvä ystävä, jopa jonkinlainen osa itseäni - satun omaamaan vahvan tanssija-luistelijataustan, ja jos yhtään olet perillä tämän alan laadusta, ymmärrät varmasti, mitä tarkoitan. Mitään instrumenttia en kuitenkaan soita, ja kyllähän se harmittaa. Olisi upeaa osata antaa hahmoille ja tapahtumille konkreettinen ääni.
Minä itse olen jonkin asteen taiteilija. Siis kynällä paperille. En jaksa piirtää ilman, että siihen liittyy tunnelatausta tai merkitystä. Kirjan hahmojen valuttaminen paperille ja näiden hymyilevien kasvojen näkeminen antaa hyvän tekosyyn istahtaa kahvikupin kanssa sohvalle, viettää iltaa lehtiön kanssa. Monesti käyn ihan kahviloissa istumassa vain luonnoskirja mukanani - usein unohdun kupposen ääreen pariksikin tunniksi.
Usein käy niin, että kaunista kohtausta kuvaillessan ikäänkuin maalaan tekstiä, melkein kuin kuvittaisin vesiväreillä. Kyseinen tekniikka onkin sydäntäni lähellä ja rakastan kauniita, vetisiä maalauksia. Välillä vain takaraivossa herää epäilys, että olenko ainoa, joka tekstiä tällä tavalla lukee - ono kauneus vain kirjailijan korvien välissä? Monesti olen nimittäin saanut palautetta, että tekstini on melkoisen rönsyistä. Viime vuosina olen sitä aika lailla siistinyt, mutten halua pyöristää reunoja yhtään enempää. En tiedä olenko ainoa, mutta itseäni ihan toden teolla inhottaa suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin yleinen minimalismi. Minä haluan maalata ja käyttää värejä, oikeita adjektiiveja.
Aika paljon mieltä avasi, kun lähdin Engalntiin opsikelemaan taidetta menneen lukuvuoden 2011-2012 ajaksi. Siellä ollessani en voinut tekstiä pahemmin työstää, se kun olisi negatiivisesti vaikuttanut kielelliseen osaamiseeni. Englannin vuoksi jäädytin siis projektini vuodeksi. Kun silloin tällöin tekstiä luin, ymmärsin, etten ole lainkaan tyytyväinen luomistyöhöni - etäisyys jäähdytti tunnehuumaa, ja ilman näitä pinkkejä laseja näin työni todelliset kasvot. Se on vähän kuin rakastuessa - ei-sen-erikoisemman näköinen mies muuttuu Adonikseksi, keskiverto (antakaa anteeksi tämä yleistäminen) nainen Afroditeksi. Kun ensihuuma on ohi, ei henkilö enää erotu vastaankulkijoista - ja jos erottuu, pahimmassa tapauksessa se on negatiivinen ilmiö.
... Mutta tämän tajuaminen sysäkin ajatukseni ihan uudelle radalle, ja päätin nousta ja kokeilla uutta spurttia. Hommasin luonnoskirjan, jota kannoin koko ajan mukanani. Tähän eepokseen raapustin sitten kaikki mielenkiintoiset quotet yms. mitä yllättäen kaupungilla tuli vastaan. talletin siis kaikki: "hei, tää pitää muistaa myöhemmin!" -tapaukset. Samoin piirtelin paljon hahmojani, kirjoitin heidän historiaansa ja kohtaloita. Työkseni en ole suunnittelija, päin vastoin! Olen kuitenkin aina ollut tyyppi, joka tykkää latoa asiat paperille ja katsella kokonaisuutta.
Huhhuijaa, tulipahan avauduttua. Mutta kyllä teki hyvää kirjoittaa!
Kirjoitan paraikaa uusinta kirjaani. Kirjoitan viihdettä, eli juonivetoista tekstiä. Minä suunnittelen juonen ja monia kohtauksia usein etukäteen niin, että kun ryhdyn varsinaisesti kirjoittamaan, tarinan runko on jo valmis, ja pitää vain yhdistää eri kohtausket sanoiksi.
Kirjoittamisen aikana piilotaju tosin alkaa joskus kehittää tarinaa väliin yllättääväänkin suuntaan, mutta sitä mukaa kuin juoni muuttuu, kehittelen sitä kuitenkin muistiinpanoihin kohtauksina eteenpäin. Valmis runko on kuitenkin iso apu kirjoittaessa, koska hetkiä, jolloin ei tiedä, kuinka jatkaa, tulee kaikilel kirjoittajilel aina silloin tällöin. Jos runko on jo valmiina, ei tämä epäröinnin hetki kestä todellakaan kuin hetken. Jos lähtee kirjoittamaan fiilispohjalta ja inspiraation mukaan, niin harva edes saa käsikirjoitustaan loppuun.
Kirjoittaminen on vain istumatyötä: perse penkkiin ja kirjoittamaan.
Kun käsikirjoitusta lopulta editoidaan kustannustoimittajan kanssa, se muuttuu yhä aika lailla siitä ensimmäisestä veriosta. Kustannustoimittajan (tai julkaisemattomalla kirjoittajalla taitavien koelukijoiden) merkitystä ei kannata koskaan vähätellä: kriittinen, ulkopuolinen ääni saa kirjailijan miettimään tekstiään uudesta näkökulmasta. Tarkastelemaan, ovatko käytetyt ratkaisut todellakin parhaita mahdollisia, vai ihan vain "hyviä".
Tässä vaiheessa tekstiä kirjoitetaan uudelleen, mutta ei inspiraation voimalla. Kustannustoimittaja saattaa pyytää jotkut kohtaukset uusiksi tai jopa pyytää poistamaan jonkun kokonaan ja kirjoittamaan uuden tilalle - kaikki on mahdollista. Tässä vaiheessa ollaan julkaisuporosessissa jo niin pitkälle, että ei ole varaa odotella mitään inspiraatiota. Uuden kirjoittamisen on tultava selkärangasta, automaattisena reaktiona.
Ottakaa tämäkin huomioon, kun haaveilette kirjailijan urasta: kustantaja haluaa sinun kirjoittavan käsikirjoituksesi ainakin osin aina uudelleen ennen julkaisua. Tämä tapahtuu usein ennen kustannussopimusta. Kyseessä on myös jonkinlainen testi, josta kustantamo näkee, onko kirjoittajasta ammattilaiseksi vai ei. Ammattilainen kirjoittaa - harrastaja istuskelee ja odottaa inspiraatiota.
Mitä rutiininomaisemmaksi kirjoittaminen muuttuu, sitä paremmat mahdollisuudet on kehittyä taitavaksi ja luetuksi ammattilaiseksi.
Hyvin puhuttu, näin se juuri on. Inspiraatio auttaa, mutta kylmä tosiasia on että joka aamu kello 9 koneen ääreen eikä siitä nousta ennen kuin itselle asetettu liuskamäärä on tullut kirjoitettua.
Inspiraatio tulee kyllä - tai jos ei tule, silloin kirja on huonosti suunniteltu; epävarmuus tarinan kehityksestä stressaa eikä innostusta synny. Henkilökohtaisesti en usko siihen, että lähtemällä vain kirjoittamaan tulee koherenttia tekstiä tai sitten uudelleenkirjoitusvaihe on aivan tolkuton. Voihan se jollekin toimia, mutta kyllä minusta kirjoittaja on jo lukijoilleen sen velkaa, että vaivautuu suunnittelutyöhön eikä kirjoita mitä mieleen pälkähtää.
"ammmattilainen" esittää näkökulman, no, ammattilaisen maailmaan.
Inspiraatio on itselleni käyttövoima matkalla tuntemattomaan. Siinä vaiheessa, kun juoni ja henkilöt on täysin selvillä, kirjoittaminen on itsellenikin suhteellisen helppoa ja nopeata. Matkan kulkeminen vaatii inspiraatiota, kuvittaminen ei niinkään.
Ihmeellistä.
Tällä hetkellä työn alla olevaa kässäriä on vaivannut tietynlainen hengettömyys. Se on omassa genreessään ihan pätevää tarinaa, mutta "se jokin" on siitä puuttunut, suuren tarinan tuntu. Tuollainen tuntu on ensimmäisessä täydellisessä kässärissäni, mutta tässä sitä ei ollut, vielä.
Myöhään eilen illalla sain suorastaan ravistavan idean, kyyneleet alkoivat valumaan kun tajusin mitä ajattelen. Idea tuo juuri sitä kaivattua suuruutta, traagista kauneutta, joka tulee nostamaan kässärin uudelle tasolle. Se puhaltaa päähenkilöön elämän ja kässäriin syvemmän teeman ja kontekstin.
Käytännöllisemmin voi sanoa, että tämä on se, mikä lukijan tulee koukuttamaan ja erottamaan kässärin muusta massasta. Mikään neronleimaus se ei ole, sen voin todeta nöyrästi, mutta se oli juuri se, mitä tämä kässäri kaipasi elääkseen.
Nyt pystyn myös samaistumaan paremmin päähenkilöön, mikä helpoittaa kirjoittamista.
Itse olen huomannut sen, että inspiraation iskiessä (itselläni ne tuppaavat kuitenkin kestämään vain muutaman kymmenisen minuuttia ja sen jälkeen idea katkeaa totaalisesti) tulee kirjoitettua tosi tönkköä ja ajattelematonta tekstiä, mutta kuitenkin paljon. Siitä löytyy juuri ne asiat, joilla on väliä, ja jotka auttavat muokkaamaan tekstistä kivempaa luettavaa sitten myöhemmin.
Itseltäni puuttuu tällähetkellä inspiraatio omaan ns. romaaniini "lapseni on hirviö", jota ei ole valmiina kuin viitisen naurettavaa sivua.. Novelliksi se varmaankin jää, jos koskaan valmistuu.
Olen viisitoistavuotias helsinkiläistyttö, ja olen kirjoittanut muutaman vuoden keskenjääneitä novelleja ja muutaman lyhyen valmistuneen.
Entisenä kirjoittamisen opettajana neuvoisin keskittymään tekstien valmiiksi saattamiseen. Se on tärkeää ennen kuin tulee tavaksi aloittaa aina uusi, kun aiempi ei suju - silloin ei tule koskaan valmista. Sitä on nähnyt paljon. Etukäteissuunnittelu auttaa: jos tietää, mitä tekee ja mihin tähtää, teksti valmistuu todennäköisemmin kuin jos se on viiden minuutin inspiraatiossa liikkeelle laskettu.
Tekstien valmiiksi saamisesta saa myös kosolti itsetuntoa.
heviappelsiini
netistä löytyy runsaasti kirjoittamisoppaita, yksi hyvin käyttökelpoinen ja opettavainen kaikkine eri haaroineen on tämä suomeksi netistä löytyvä
elokuvantaju
sain tämän vinkin täältä kirjoittajanalut palstalta ja hyvin opettavainen reissu kaikkineen, johon voi aina tarvittaessa palailla täsmentämään tietoja.
Nettailemalla voi myös rakentaa sitä oman käsikirjoituksensa maailmaa, eli voi surffailla paikoilla, joista kertoo ja voi etsiä faktatietoja joita tarvitsee milloin mihinkin tarkennukseen.
Ja laittakaa niitä englanninkielisiä kirjoittajaoppaita tähän, joita muistatte, siitäkin saattaa olla useampi ketju jo olemassa, jos löytyy niitä niin nostelkaa esille.
Ja vinkiksi vielä, että säästä ne inspiraatiopätkät, sillä joskus myöhemmin niistä voi olla inspiraatiolähteiksi uudella tavalla.
Ja nico tietää mistä kirjoittaa loppulauseessaan,
eli keskeneräiset valmiiksi, ainakin muutama niin
tiedät tunteen !
oho kirjoitin nico, anteeksi,
Nico D.
siis hänen loppulauseensa:
" Tekstien valmiiksi saamisesta saa myös kosolti itsetuntoa."
Ketjussa viitataan novelliin sellaisena kaunokirjoittamisen muotona, joka olisi jotenkin "helpompi" kuin varsinainen romaani tai lähinnä siten, että kun ei saa romaania aikaan, niin se ikään kuin "typistyisi" novelliksi.
Näkemyksessä sinällään piilee totuuden siemen - onhan niin, että moni tarina ei yllä romaaniksi, mutta silti olisin hieman varovainen novellin aliarvioinnissa taiteemme muotona - niitä on tavattoman vaikeaa kirjoittaa hyvin. Ehkä jopa vaikeampaa kuin laveamman ilmaisun sallimissa romaaneissa?
Kun hyvään novelliin törmää, sen kyllä huomaa. Taatusti.
Valmiiksi tekemisen harjoitteluun novelli sopii kyllä loistavasti. Niitä jää viimeistelemättä samassa ajassa runsaammin kuin romaaneja. Pienen puujalkavitsin jälkeen täsmennän: komppaan kokeneempia, kyllä se valmiiksi saattaminen pesee laudalta tusinan keskeneräisiä.
Väitän että kahteen sivuun saa kirjoitetuksi suuren tarinan. En väitä sitä itse osaavani, kun en laajemmallakaan sivumäärällä, mutta kirjoittaminen muistuttaa lohenpyyntiä: kannattaa, aina vain kannattaa vaikka tulokset olisivat alkuun vähäisiä.
Tämä on todella hieno ketju, luin kaiken uudelleen kun itselle iski inspiraatio, vaikka ei tähän väliin pitänyt. Inspiraatiota tarvitaan, mutta perse penkkiin -metodilla tehdään valmista. Joo, ei tässä mitään uutta, halusin vain nostaa tämän ketjun takaisin ylös.
Enpä olisi uskonut että ihan normaali peellä alkava sana luokitellaan poistettavaksi kirosanaksi. Hih.
En saa otetta inspiraatiosta. Toisinaan se näyttäytyy silloin, kun sitä viimeisenä on odottanut. Toisinaan se on kuin tuuli takanani, vahva ja läsnä jo aloittaessa.
Uusi kässäri syntyy pätkittäin. En ole emotionaalisesti niin läsnä kuin edellisessä, ehkä parempi niin. Jotkut näyttelijät elävät rooleissaan, jäävät kiinni niihin. Ehkä kirjoittajakin voisi, jos hän voisi kirjoittaa ympäri vuorokauden, viikosta toiseen. Ehkä on parempi, että itselläni on muutaman tunnin ikkuna, katsoisinko liian syvään kaivoon ? Voiko vääristynyt todellisuus tuottaa kauniita kuvia, muuta kuin kantajalleen ?
Jännittää millainen lopputuloksesta tulee, onko se parempi vai kenties huonompi, erilainen se on kuitenkin. Tulosta tulee nyt nopeammin, paljon nopeammin, mutta arvostan työtäni vähemmän. Sydänveri on sydänverta, tämä on vain ... verta.
Yksinpuhelu jatkuu.
Jotkut saavat inspiraatiota kesästä, pohjoinen valo paistaa heidän sieluunsa. Minulla käy päinvastoin, valo tappaa hiljaisuuden, pakenen yön pimeimpiin hetkiin. Tervehdin tyytyväisyydellä hiljalleen pimeneviä öitä ... Eniten pidän talvesta, voisin asua puolet vuodesta Pohjoisnavalla, toisen Etelänavalla. Rauhallistakin olisi, jääkarhuja tai pingviinejä naapureina. Oikeastaan valo ei ole ongelma, vaan elämä jonka se tuo mukanaan.
Olen vahvimmillani tarinankertojana. Henkilöhahmoni ovat turhan ohuita ja yksiuloitteisia. Tiedostan puutteeni, yritän parantaa. Aiemmassa kässärissä päähenkilö oli inspiroiva, häneen sain aika hyvin eloa. Tämänhetkisessä kässärissä päähenkilö on etäinen, toistaiseksi. Hän ei puhu minulle, en tunne hänen ajatuksiaan; hän ei katso minua kaukaa kysyvä katse silmissään. Olkoon nyt niin.
Lukija ei välttämättä tuota huomaa, minun ja henkilöideni suhde on sisäinen. Oma kokemukseni ei ole sama kuin lukijan, näin se tuntuu olevan.
Nyt rupeaa jo kirkastumaan ... onneksi pimennysverhon saa eteen. Hyvää kesää kuitenkin teille valon ja äänten ystävät ...