Luin tuossa muutaman valituksen siitä, kuika exät sitä ja exät tätä...En voi sille mitään kun turhat valitukset saavat minut voimaan pahoin...
Ilkeästi voisin sanoa, että olkaa onnellisia että lapsenne saavat tavata isäänsä...toisinkin voisi olla. Kuten esim meillä...isä vain ilmoitti minulle ettei aio tavata lapsia enää, koska ei ole mielestään enää heidän isä..Sellainen isä joka oli enne niin sanottu hyvä isä. Hän ei edes sanonut lapsille mitään syytä, katosi vain. En väitä että olisimme ainoa tällainen perhe, mutta tuntuu se vaan niin pahalta, kun täällä naristaan elatusmaksuista sun muista. Luopuisin vaikka niistä jos lapset saisivat isäänsä tavata. Yli kaksi vuotta on nyt siitä kun he ovat hänet viimeksi nähneet, ajatelkaa niintä kysynyksiä ja niiden määrää joita minulle on asiasta esitetty..joka päivä olen surullinen lasteni puolesta, kun heidät on joku ennen ja edelleenkin hyvin tärkeä ihminen hylännyt..kuinka he häntä joka päivä kaipaavatkaan...sitä ei ymmärrä ennen kuin jonkun menettää...
Ilkeästi voisin sanoa, että olkaa onnellisia että lapsenne saavat tavata isäänsä...toisinkin voisi olla. Kuten esim meillä...isä vain ilmoitti minulle ettei aio tavata lapsia enää, koska ei ole mielestään enää heidän isä..Sellainen isä joka oli enne niin sanottu hyvä isä. Hän ei edes sanonut lapsille mitään syytä, katosi vain. En väitä että olisimme ainoa tällainen perhe, mutta tuntuu se vaan niin pahalta, kun täällä naristaan elatusmaksuista sun muista. Luopuisin vaikka niistä jos lapset saisivat isäänsä tavata. Yli kaksi vuotta on nyt siitä kun he ovat hänet viimeksi nähneet, ajatelkaa niintä kysynyksiä ja niiden määrää joita minulle on asiasta esitetty..joka päivä olen surullinen lasteni puolesta, kun heidät on joku ennen ja edelleenkin hyvin tärkeä ihminen hylännyt..kuinka he häntä joka päivä kaipaavatkaan...sitä ei ymmärrä ennen kuin jonkun menettää...
Vastaukset 27
Vanhimmat
Vaihtaisin osani kanssasi milloin tahansa! Älä itse valita!
Joskus olisi onnea päästä eroon exästä noin kivuttomasti.
Mutta sitä sinä et voi ymmärtää,koska lastesi isä oli nk. Hyvä Isä????? joka päätti yks kaks olla huono isä??
kuule, mä en todellakaan halua valittaa, vaan mä välitän mun lapsista. en ole niin itsekäs kuin sinä...mun lapset ka ipaa isäänsä..jopa niin paljon että ollaan jouduttu psykiatreihin turvautumaan. sä et todellakaan ajattele kuin itseäs...lapset on syyttömiä vanhempien eroon ja heillä pitäis olla oikeus molempiin vanhempiin..et odellakaan ymmärrä tilannetta....kyynel silmässä sinulle vastaan...
joten siellähän puhiset....
nyt kun selvisin ensi järkytyksestäni, kuinka joku voi olla noin julma kuin sinä...olet mielestäni.....sanoisinko kauniisti..okei ihan perseestä....hyvää jatkoa sinullekkin...
mulla ei todellakaan menny kauaa kun aloin ymmärtää miksi lasten isä ei halua olla lapsilleen isä.katsos peilistä niin voit yllättyä..ainakin tekstisi luettua voí sanoa ettei kukaan tollasen suun soittelijan kanssa kauaa jaksa.
tuli ihan ensimmäisenä mieleen haloo, onko ketään kotona... Ei mitenkään pahalla. Oletko koskaan ajatellut, että ehkä sinä itse vedät oman surusi lastenkin ylle?
Niin monesta perheestä on toinen vanhemmista kuollut ja lapset jääneet ilman sitä yhtä rakasta. Miten lapset selviävät, kuka heitä auttaa ja tukee? No se joka jää. Lapsi selviää kyllä jos vanhemmat antavat heidän selvitä, eivätkä omalla surullaan ja säälillään estä heitä jatkamasta elämässä eteenpäin.
On mennyt jo kaksi vuotta... ja edelleen jaksat murehtia, koska isä lähti vetämään. Se on miehesi murhe. Ei sinun, eikä lastesi. Lapset selviävät parhaiten kun olet kuin ei mitään koskaan olisi ollutkaan. Tuet kun heitä surettaa ja hymyilet kun itseäsi itkettää. Silloin he näkevät sinun voimasi ja halusi jatkaa elämässä eteenpäin ja oppivat elämän perussäännön: kaikki ei ole kivutonta, mutta siitä selviää. Tai mikä ei tapa, se vahvistaa.
Toisaalta jos hyvä mies lähti. Voit aina löytää vielä paremman tilalle. Ehkä hän oli hyvä isä, muttei rakastava koska pystyi lapsensa hylkäämään tuosta noin vain.
Joten voit haukkua minut ihan vapaasti, mutta sanon kuitenkin: Elä ja lapsesikin elävät. Hymyile niin hekin hymyilevät :)
kyllä se isän kuolema on vähän eri asia kun isän lähteminen. lähtnyt isä on kuitenkin olemassa ja lapset varmasti ajattelee että miksi isä ei välitä,ikävöivät häntä ja eivät ymmärrä miksi isä ei halua nähdä heitä.
minun lapsilta kuoli isä noin kaksi kuukautta sitten. olkaa te onnellisia joiden lapsilla on mahdollisuus nähdä isää, siitä että heillä sentään on elossa oleva isä.
se ei kuulkaa ole helppoa pienelle lapselle selittää aina vaan uudestaa ja uudestaan että isi on kuollu ja isi ei ikinä herää.
olkaa onnellisia että lastenne ei tarvitse käydä isiä katsomassa hautausmaalla.
Kuule ,mä ymmärrän sen ettei joku mua kestä, mutta miks lasten täytyy siitä kärsiä...hauska on kuitenkin lukea ihmisten vastauksia, koska kukaan ei minua esim oikeestio tunne ja jostain syystä saa ihan vääränlaisen käsityksenkin... ongelmani oon oikeesti, että tulen väärin ymmärretyksi..olenhan asperger aikuinen..valitan...
emme me ole asiaa mitenkään jääneet suremaan, mutta kuitenkin se tulee heillä olemaan aina jossain takaraivossa se, että miksi isä ei heitä halua tavata..he ovat nykyisin aivan iloisia ja tasapainoisia lapsia..koulut menee hyvin jne...
meillä arki sujuu ja uskon että he ovat vahvempia kuin monet muut ikäisensä koettuaan tämän kaiken...
Onhan se alussa vaikeaa. Meillä ei kuollut isä, mutta erittäin rakas isomummu, joka oli ollut pojan elämässä päivittäin 5 vuoden ajan. Mutta nyt on vuosi kulunut ja lapsi on tottunut. Vielä joskus suree, mutta kun antaa surra tuskansa ulos rauhassa niin olo helpottuu. Enää poika pelkää vain, että äidille sattuu jotain. Hän oppi kuoleman merkityksen ja se pelko iskee joka kerta kun sairastun.
Ja meillä oli pojan isä pois ensimmäiset 4 vuotta. Ei mitään yhteyksiä. Ja alku oli hankala, mutta siitä selvittiin... Yhdessä.
Nyt on jonkinlaiset välit isään. Paremmat kuin olisi pian voinut olla jos isä olisi aikoinaan pakotettu pitämään yhteyttä lapseensa.
Jaksamisia teille... Ja surkaa aikanne, mutta luottakaa siihen, että se menee ohi. Ja aitinä näytä esim. älä vain sure koko aikaa niin lapsellakin se helpottaa...
Alkuperäisestä kirjoituksesta jäi vain kuva, että siellä surraan asiaa vieläkin ja kaikki on sekaisin sen vuoksi.
Asia painaa kyllä, mutta kun tilanteeseen tottuu niin ei se lapsi paljon isäänsä muista kuin syntymäpäivinä ja muina vastaavina. Isänpäivä voi olla pahaa aikaa... mutta niistäkin selvitään. Tärkeintä on jos lapset isäänsä kysyvät voit vain sanoa, ettet tiedä missä isä on. Että isä kyllä rakastaa teitä, mutta on niin kaukana ettei pääse katsomaan. Eikä koskaan pääsekkään.
Ja jos isä joku päivä palaa, se onkin sitten iloinen yllätys lapsille. Ellei isä jälleen katoa. Jos vaara tähän on olemassa on parempi vain selittää totuus, ettei isi pysty olemaan isä sillä se ahdistaa häntä. Mutta silti hän rakastaa teitä. Eikä koskaan unohda teitä.
Eräs ystäväni oli sanonut lapselleen kun isä katosi, aina kun nenää kutittaa isi ajattelee sinua.
Mutta jaksamisia eteenkin päin. Elämä on kuitenkin elämää, niin hyvässä kuin pahassakin. Ja meidän aikuisten on elettävä sitä myös lastemme takia ja opastettava oikeaan suuntaan.
on OIKEASTI parempi,
ettei vastahakoinen ja välinpitämätön isä
ole sotkemassa äidin ja lasten kuvioita.
Perhe on perhe ilman isääkin,
joten pääasia että äiti selviää ja
jaksaa olla lastensa kanssa täysipainoisesti.
Hieman valitit kyllä sinäkin.. ;)
Tapauskohtaisesti jokainen juttu! Saa valittaa jos siltä tuntuu ja jos et kestä sitä so what, ei oo pakko lukea näitä juttuja. Se on hienoo jos menee kivasti, ole siitä onnellinen. Ja jos menee huonosti saa valittaa!!!
Turha on toisen yh-äidin hyökätä toista äitiä vastan. Kääntää oma tuskansa ylevyydeksi.
Luulisi elämänkokemusta kertyneen jo sen verran,
että ymmärtäisi erilaisia elämäntilanteita olevan.
Eräs kirjoittaja mainitsi äidin siirtävän oman pettymyksensä lapsiin ja se paistaa mailien päähän aloittajan tekstistä.
Isiä ja äitejä ja eroja on juuri niin montaa eri sorttia, kuin on ihmistäkin.
Aloittajan on turha puhua elatusmaksujen heivaamisesta, (nehän ovat lasten elatukseen tarkoitettuja) mukamas lasten edun nimissä, niin kuin sillä isä saataisiin takaisin ruotuun. Ottamalla elatusmaksut puheeksi, luulen, että tuossakin perheessä ne ovat olleet SE kompastuskivi.(Vaikka kirjoittaja muuta antaa ymmärtää)
Lapset hyväksyvät ajanmyötä tilanteen, kuten kuolemantapauksissakin, vaikka ikävä olisikin.
En ole kuullut kenenkään toisen äidin vieneen lapsia psykiatrille isän kadottua, vaikka olen tietoinen monesta vaikeastakin erosta. Yleensä syynä on ollut jotain huomattavasti pahempaa!
Mielestäni psykiatrin tarpeessa on vain tuo äiti. Hänellä on ollut avaimet luoda lapsilleen hyvä lapsuus, mutta omalta katkeruudeltaan ei kykene edes siihen.
Vastenmielinen kirjoittaja, enkä yhtään ihmettele, vaikka isä olisikin kadonnut kuvioista, jos kielenkäyttö kodissa on ollut kuten kirjoituksissa. Olisipa iskä vienyt lapset mukanaan.
"Niin metsä vastaa, kun sille huudetaan!"
ja silti ymmärrän ketjun aloittajaa. Vaistoan hyvin, mitä hän tarkoittaa, kyse ei todellakaan ole katkeruudesta. Kuinka te, äidiksi itseänne ylevästi nimittävät, voitte teilata kanssasisarenne surullisen viestin ?
Eikö teillä yhdelläkään ole empatiaa häntä kohtaan, miettikää itse miltä tuntuisi, jos lastenne isä katoaisi lastenne elämästä noin vain! Kyllä isä om isä, vaikka huonompikin...
Sinäkin, Puhisija, Ihan fiksulta vaikuttava kirjoittaja, menepä vähän itseesi, ja mieti miltä sinusta tuntuisi jos sinun tukeahakevaan keskustelunavaukseesi vastaisikin agressiivisten ja epäempaattisten " pikkuäityleiden " näykkivä lauma?
Voi luoja ; kuunnelkaa toisianne paremmin,
tukekaa toisianne enemmin,
vastatkaa toisillenne lempeämmin
ja pitäkää toisianne kädestä tyrkkimisen
asemesta !
Minäkin olen henkisesti ollut sairas ja itkenyt itseni uneen kun isä ei välitä lapsistaan. Asia on kuitenkin jossain vaiheessa hyväksyttävä, tuli tehtyä lapset vastuuttoman ihmisen kanssa. Minun on vain yksinkertaisesti jatkettava eteenpäin ja tehdä meidän elämästä tasapainoinen ja rauhallinen.
Jos jostain syystä ei saa elämästä kiinni, vaikka äijä hävisikin, niin kannattaa hakea apua.
Meillä lapset harvemmin edes kyselee enään isästä ja jos kysyvät, minä vastaan.
Ei kannata uhrata vuosia, ei edes päivää, murehtien mitä lapsilla ei ole. Kannattaisi mielummin miettiä mitä lapsilla on!
Minä olen ainankin itsestäni ylpeä, lapsilla on sentään suht normaali äiti!
Ja kaikilla ihmisillä on oikeus omiin tunteisiinsa...
"ÄitiYlpeä,mutta.." olisi voinut tehdä aloitteensa muulla tavoin, kuin teilaamalla muut äidit!
Jokaisella on omat murheensa kannettavanaan. Hän olisi toisen tyyppisellä kirjoituksella saanut kaiken sympatiani (kaikkien sympatiat), mutta älytön hyökkäys kanssa sisariaan kohtaan kadotti viimeisenkin tahtoni olla kannustava!
Niin metsä..jne...
Eikä lapseni silti joutunut mihinkään terapiaan... Ikäväähän tuo on, mutta totuus on, että jotkut äidit surkuttelevat tilannetta turhan paljon jolloin lapset eivät pääse ns. paranemaan.
Joskus on kuitenkin parempi, että isä häipyi. Ja jos isän antaa mennä ja lasten oppia elämään ilman isää, asiat sujuvat iisimmin. Ero ei ole koskaan helppo, mutta vaikka kyseessä olisi kuinka hyvä isä jos hän ei pysty sitä enää olemaan on hän onneton jäädessään ja silloin lapset kärsivät siitä kun isällä on paha olla. Lapset vaistoavat melkoisen pitkälle vanhempiensa mielialat ja elävät itse sen mukaan. Sinulla ei ole lapsia, joten et ehkä ajattele asiaa lasten kannalta.
Jos toinen vanhemmista lähtee, niin se on aina helpotus koska silloin suhteessa on ollut liian paljon pielessä. Ja jos toisen antaa mennä, hänen on helpompi tulla takaisin JOS molemmat sitä haluaa.
Eikä alkuperäinen kirjoitus minun mielestäni paljon tukea hakenut, siinähän käytiin muiden yh:n kimppuun syyttämällä heitä ruikutuksesta kuinka huonoja ex:t ovat jne. Hänellä oli hyvä isä joka häipyi, eikä pidä enää yhteyttä ja nyt on asiat sekaisin. Jos kaikki sujuu normaalisti ja kotona ei asiaa jatkuvasti jauheta menee tuollainen lapsella nopeasti ohi. Joten kukahan alun alkaen kävi kenenkin kimppuun? Itse olen vain kirjoituksellani kehottanut miettimään missä vika kun lapset vielä näin pirkän ajan jälkeen surevat asiaa joka ei ole heidän joka päiväiseen elämään millään lailla enää oleellinen... (ja meinaa isän poistumista elämistään). Jos se ei ole sitä tukemista niin mikä sitten? Pitäisikö voivotella mukana voi voi ja voi... Kylläpä kävi huono tuuri.
SINÄ ymmärsit mitä tarkoitin ..kiitos sinulle
mitä tekstiä...Minusta tuo onneton äiti ei hyökännyt millään tavalla muita äitejä vastaan. Teilaamisesta puhumattakaan. Mainitsi vain noin yleisesti ottaen kuinka pienistä asioista yleensä purnataan.
Ja sanonpahan minä nyt mielipiteen teidän purnailuistanne ! Seurattuani tätä palstaa tämän kevään ajan, olen aivan pöyristynyt siitä miten materialistisia nämä puheenaiheet ovat. Ihan sentin tarkkuudella luetellaan metrienmittaissa viestiketjuissa mitä yh saa ja saisko vielä jostain lisää ja mitä ex maksaa ja sen uuskin on niin ka´mala ja voisko viel vaatii vähän enemmän ja ja ja ". Että tällaisia nämä murheet pääsääntöisesti ovat.
Tottakai yh. illa on tiukkaa ja rahasta voi ja pitää puhua. Mutta on puhuttava myös muusta. Eikä itse ainakaan TEILATA toista , suruissaan olevaa äitiä.
Te olette harvinaisen mahtipontista ja omahyväistä ja sisäänlämpiävää sakkia, arvoisat yksinhuoltajat !
tarkoitukseni ei ollut hyökätä ketää vastaan , vaan esitin miltä minusta tuntuu . eikös täällä saanut esittää mielipiteitään...
toi on muuten ihan totta,
mistähän se johtuu että yht ovat yleensä hievan itsesäälissä rypeviä? Rupesin oikein miettimään...kun ajattelen sitä aikaa jolloin meillä oli kriisi pahimmillaan, niin silloin minulle toitotettiin joka suunnasta, että kyllä sulla on vaikeeta ja kyllä sinulla on rankkaa..helppohan tollaseen on lähteä mukaan. Jouduin usein aina sanomaan tällaisille puheille seis...
vaikka tilanteemme erilainen: isällä ei koskaan ollut kunnollista suhdetta lapseensa, mutta tätäkin isää on lapsi surrut: itkenyt ja miettinyt onko hän tehnyt jotain pahaa isälle.. Minäkin olen kokenut syyllisyyttä: olisinko voinut tehdä jotain toisin, miksen onnistunut tavoitteessani eheään perheeseen?
Ehkä olen kuitenkin onnekkaampi, on varmasti vaikeampaa menettää yllättäen rakas ihminen. Lapsesi ovat menettäneet isän ja hyvä, että olet hakenut apua heille -olet huolehtiva, rakastava äiti :)
Kiitos myös sinulle, olet kokenut saman niin tiedät...
Moi, Minulla myöskään ei ole koskaan lapsen isä ollut kuvioissa mukana, ei siksi ettenkö olisi halunnut. Silti vaikka lapseni ei ole koskaan sekunttiakaan saanut istua isänsä sylissä, hän OSAA KAIVATA ISÄÄNSÄ ! Lapset on rakennettu niin todellakin, että jos toinen vanhempi on kadoksissa kyllä he osaavat kaivata ja miettiä JOS OLISKIN NIIN ETTÄ ISKÄ OLIS TÄÄLLÄ.... Vaikeinta onkin useimmin selittää lapselle, miksi aikuiset niin usein käyttäytyvät toisin kuin opastavat lapsia käyttäytymään... Miksi joillakin aikuisilla pelisäännöt ovat niin muuttuvaisia? Sitä ei pieni miehen alku jaksa aina ymmärtää...
Haluan toivottaa voimia, sillä sitä tarvitaan ja ymmärrystä..:))
vaikka lähtökohtamme olivat huonot ( aika nuori äiti yksin erittäin vaativan lapsen kanssa )
vaikka pelkäsin etten onnistu/selviä,
enkä välillä uskonut itseenikään,
joskus ei ollut vapaata kuukausiin uhmaikäisestä,
vaikka joskus pelkäsin saavani "burn-outin",
kaikesta huolimatta me selvisimme :) ja lapseni on jo teini-ikäinen. Näyttää myös siltä, että olen jotakuinkin onnistunut kasvatuksessani :)): minulla on elämänhaluinen terveen itsetunnon omaava nuori.
Ehkäpä meidän lapsemme saavat kuitenkin jotain "extraa"?? Ehkä erittäin lämmin äitisuhde, joka kannattelee murkkuiässä? Meillä on myös aikaa lapsillemme..Tuleekohan lapsistamme hyviä vanhempia, jotka arvostavat perhettä ja vanhemmuutta?
Tässäpä siis positiivisia seikkoja, joita itse yritin löytää :) Lapseni aikuistuu ja mietin, millaisen lapsuuden hän on saanut ja mitä onnistuin/en onnistunut antamaan.