Olen 2,5-vuotiaan lapsen äiti(bio). Tämä keskustelu ei tavallaan kuulu tälle foorumille, mutta uskoisin, että joku sijaisvanhempi tai asiasta tietävä voisi auttaa. Kysymys on siis kiintymyssuhdehäiriöstä, josko joku osaisi valistaa tarkemmin. Minusta on tuntunut jo pitkää, että lapsellani on kiintymyssuhdehäiriö tai ainakin ristiriitainen/turvaton kiintymussuhde minuun ja isäänsä. Siksi kysyn täältä, koska tiedän sijoitettujen lasten usein olevan kiintymyssuhdehäiriöisiä, pahimmillaan RAD-lapsia.
Lapsi ei aikanaan vierastanut muuta kuin tiettyjä ihmisiä ja on aina jäänyt "mielellään" hoitoon isovanhemmilleen. Hän ei itkenyt meidän peräämme, jos jäi hoitoon. Jälleennäkemistilanteissa hylki meitä ja kiukutteli. Alle 2-vuotiaana ja vielä joskus nykyäänkin saattaa lähteä hoitajan(isovanhempi tai perhetyöntekijä) välittämättä meistä vanhemmista mitään. Hän tykästyy heti uusiin ihmisiin, eikä vierasta edelleenkään. Joskus on tilanteita, joissa vierastusta esiintyy. Sekin on mielestäni outoa, että hän uusiin paikkoihin mennessä pelkää välillä ja yrittää paeta, mutta ei varsinaisesti hae turvaa meistä(vaikka tarjoamme sitä mm.sylin ja rauhoittelun merkeissä). Monet ovat hämmästelleet, kuinka hän on aina niin reipas ja ihastuttava lapsi. Leikkipuistoissa ja perhekerhossa leikkii tosi itsenäisesti ja välillä tarkistelee, missä olen. Minulle ja isälleen uhmaa ja kiukkuaa apinan raivolla, mutta muille on kuin enkeli :O Olemme normaali perhe, jossa säännölliset rutiinit, ei päihdeongelmia, eikä väkivaltaa. Toki riitelemme äänekkäästi ja olemme kiivaita, mutta ketään ei pahoinpidellä, eikä lapset pelkää. Masennusta minulla on ollut aina ja se on varmaan ollut suurin syy vauva-aikana tapahtuneisiin vaurioihin. Tyydytin perustarpeet moitteetta, mutta aina en jaksanut olla läsnä henkisesti.Miehen työkin oli aikaa vievää ja olin yksin henkisesti ja käytännössä. Lapsi oli myös usein sitterissä(ei viihtynyt lattialla, koska ei liikkunut suuntaan taikka toiseen) ja katseli touhujamme, emme osanneet aavistaa, että pitäisi enemmän stimuloida ja pitää sylissä.Lasta ei ole pahoinpidelty emmekä käytä fyysistä kuritusta kasvattamisessa. Hän kyllä sai paljon rakkautta ja nyt saa entistä enemmän, koska itsekin olen alkanut nauttia äitiydestä taas. Olen itsekin traumatisoitunut siitä, että lapsellamme näyttää olevan turvaton kiintymyssuhde ja se vaivaa päivittäin. Ymmärrän, että hän on erityislapsi(en tarkemmin jaksa kertoa hänen vaivastaan, mutta ei ole siis kehitysvammainen.) En osaa sanoa johtuuko hänen tunne-elämänsä outous kiintymyssuhdevauriosta vai jsotain muusta poikkeamasta, mutta huoleni on kova. Olen pyytänyt jopa lapsipsygologeja ja muita ammattilaisia arvioimaan häntä ja itseäni äitinä(heistä lapsi on normaali,lukuunottamatta hänen kehitysviivettään). Lastensuojelun asiakkaita emme ole, eikä kukaan ammattilaissektori neuvola tms. ole sellaista ehdottanutkaan. Itseäni vain NIIN kovin huolettaa!! Toivottavasti tästä sai tolkun...
Lapsi ei aikanaan vierastanut muuta kuin tiettyjä ihmisiä ja on aina jäänyt "mielellään" hoitoon isovanhemmilleen. Hän ei itkenyt meidän peräämme, jos jäi hoitoon. Jälleennäkemistilanteissa hylki meitä ja kiukutteli. Alle 2-vuotiaana ja vielä joskus nykyäänkin saattaa lähteä hoitajan(isovanhempi tai perhetyöntekijä) välittämättä meistä vanhemmista mitään. Hän tykästyy heti uusiin ihmisiin, eikä vierasta edelleenkään. Joskus on tilanteita, joissa vierastusta esiintyy. Sekin on mielestäni outoa, että hän uusiin paikkoihin mennessä pelkää välillä ja yrittää paeta, mutta ei varsinaisesti hae turvaa meistä(vaikka tarjoamme sitä mm.sylin ja rauhoittelun merkeissä). Monet ovat hämmästelleet, kuinka hän on aina niin reipas ja ihastuttava lapsi. Leikkipuistoissa ja perhekerhossa leikkii tosi itsenäisesti ja välillä tarkistelee, missä olen. Minulle ja isälleen uhmaa ja kiukkuaa apinan raivolla, mutta muille on kuin enkeli :O Olemme normaali perhe, jossa säännölliset rutiinit, ei päihdeongelmia, eikä väkivaltaa. Toki riitelemme äänekkäästi ja olemme kiivaita, mutta ketään ei pahoinpidellä, eikä lapset pelkää. Masennusta minulla on ollut aina ja se on varmaan ollut suurin syy vauva-aikana tapahtuneisiin vaurioihin. Tyydytin perustarpeet moitteetta, mutta aina en jaksanut olla läsnä henkisesti.Miehen työkin oli aikaa vievää ja olin yksin henkisesti ja käytännössä. Lapsi oli myös usein sitterissä(ei viihtynyt lattialla, koska ei liikkunut suuntaan taikka toiseen) ja katseli touhujamme, emme osanneet aavistaa, että pitäisi enemmän stimuloida ja pitää sylissä.Lasta ei ole pahoinpidelty emmekä käytä fyysistä kuritusta kasvattamisessa. Hän kyllä sai paljon rakkautta ja nyt saa entistä enemmän, koska itsekin olen alkanut nauttia äitiydestä taas. Olen itsekin traumatisoitunut siitä, että lapsellamme näyttää olevan turvaton kiintymyssuhde ja se vaivaa päivittäin. Ymmärrän, että hän on erityislapsi(en tarkemmin jaksa kertoa hänen vaivastaan, mutta ei ole siis kehitysvammainen.) En osaa sanoa johtuuko hänen tunne-elämänsä outous kiintymyssuhdevauriosta vai jsotain muusta poikkeamasta, mutta huoleni on kova. Olen pyytänyt jopa lapsipsygologeja ja muita ammattilaisia arvioimaan häntä ja itseäni äitinä(heistä lapsi on normaali,lukuunottamatta hänen kehitysviivettään). Lastensuojelun asiakkaita emme ole, eikä kukaan ammattilaissektori neuvola tms. ole sellaista ehdottanutkaan. Itseäni vain NIIN kovin huolettaa!! Toivottavasti tästä sai tolkun...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Usko sitä psykologia, hän osaa kyllä arvioida - missään tapauksessa kuvauksesi perusteella mahdollisesti täällä jonkun tekemää arviota suuntaan tai toiseen ei kannata ottaa todesta.
Voisitte hyötyä Theraplaystä.
http://www.theraplay.fi/index.php?k=4194
Kysy perheneuvolasta tai neuvolasta.
Voi johtua lapsen luonteestakin, mutta minä myös ehdottaisin theraplay-leikkejä teille. Veikkaan myös lapsen erityisongelmilla olevan osuutta asiaan, älä syytä pelkästään itseäsi, asia on monen summa.
Tuollaisia monet lapset ovat! Lisäksi jos lapsi ei ole sosiaalisesti kovin älykäs, hänessä voi olla sellaista huolettomuutta. Ja useimmat lapset ovat vanhemmilleen kiukkuisia ja muille enkeleitä :).
Käsitykseni mukaan sijoitetuilla on usein niitä kiintymyssuhde häitiöitä syystä, että heidän tarpeisiinsa ei ole vastattu vauvana, kuten olisi pitänyt. Lapset ovat siis olleet tavallaan heitteillä omissa kodeissaan, kun vanhemmilla on ollut ns. parempaa tekemistä, kuin huolehtia lapsistaan. Jos te olette hoitaneet vauvaanne kuten kuuluu, vastanneet kutsuun, eli reagoineet lapsen itkuun, menemällä lapsen luo ja rauhottelemalla ja ruokkineet kun lapsi on nälkäinen, huolehtineet hygieniasta, kuten kuuluu jne. eli hoitaneet ja rakastaneet lasta, kuten pitää, ei voi olla kysymys siitä samasta kiintymyssuhdehäiriöstä, mitä sijoitetuilla ilmenee.
Jossain muussa on vika. Jotkut lapset näyttävät mieltään vanhemmille, jos ovat olleet erossa reagoimalla juuri noin, etteivät ole näkevinäänkään, kun tullaan hakemaan, eli se kertoo, et lapsella on ollut ikävä teitä. Kaikki lapset ovat hoidossa enkeleitä, mutta kun äiti tulee, alkaa kiukuttelu. Sekin on tosi hyvä merkki sun kannalta. Lapsi kokee sinut/teidät niin turvallisiksi, että uskaltaa teille kiukutella ja purkaa mieltään ja ehkä sillä kertoa ikävöineensä teitä, tai että jotain epämiellyttävää on hoidossa sattunut. Ei kaikki lapset muutenkaan roiku vanhemmissaan kiinni. Omalla kohdalla oli selvä ero kahden lapsen välillä. Ensimmäinen joutui hoitoon jo 3 kk vanhana, koska äitiyslomaa ei ollut enempää, eikä hän koskaan roikkunut minussa ja jäi hoitoon erityisemmin reagoimatta. Saattoi juuri näyttää samalla tavalla mieltään, kun menin hakemaan, jos oli normaalista pitempään ollut hoidossa. Tyttäreni kanssa olin kotona melkein vuoden ja hän ei halunnut olla erossa edes sitä hetkeä, et pääsin vessaan, huusi oven takana, kuin olisin jättänyt hänet lopullisesti, vaikka isänsä olisi ollut kotona.
Tilanteet ovat erilaisia, samoin lapset. Jokainen on erilainen ja kehittyy omaan tahtiinsa. Kaikki ns. poikkeava käytös ei ole hälyyttävää.
ainakin se, että lapsi osoittaa mieltään, kiukuttelee yms. sinulle ja isällensä puhuisi sen puolesta, että lapsella on teihin aivan normaali kiintymyssuhde! samoin se, että tarkistelee perhekerhossa, että olet paikalla. Se että menee siellä omilla teillään taas kertoo siitä, että lapselle on muodostunut perusturvallisuus.
Koeta nyt vaan olla huolehtimatta ja luottaa asiantuntijoihin, jos kerran olet apua hakenutkin! Esim. autistit ja aspergerlapset saattavat ymmärtääkseni vaikuttaa siltä, että kiintymyssuhdetta ei ole, mutta ongelma ei ole siinä vaan autismissa ja aspergerissa eikä siihen mitkään theraplayt auta mikäli lapsi ei kykene tai koe tarvetta syvällisempään vuorovaikutukseen toisen ihmisen kanssa.
Sinulle voi olla rankkaa, ettet saa lapselta sellaista vuorovaikutusta kuin olisit halunnut ja haaveillut, jos lapsi ei sellaiseen syystä tai toisesta kykene. Se surutyö sinun on läpikäytävä, jotta voit hyväksyä lapsesi sellaisena kuin hän on ja osoittaa hänelle rakkautta sellaisella tavalla, jonka hän on kykenevä vastaanottamaan. Esimerkiksi autistiselle tiukka syliinsulkeminen voi tuntoyliherkkyyden vuoksi aiheuttaa kipua ja rakkauden osoittamiseen voisi sopia paljon paremmin esimerkiksi silittäminen, yhdessäoleminen ja mikä tahansa yhdessäolo.
En ole mikään alan asiantuntija, mutta tällaisen käsityksen olen asioista saanut.