Paholaisen kapinen kätyri

Pippuri kirjoitti:

Veljeilin paholaisen kanssa kerran.. nyt kärsin siitä koko loppuelämäni. Kun se nukahtaa hetkeksi. Olen onnellinen ja juuri silloin kun olisin enemmän onnellinen ja rakastaisin jälleen elämääni sydämeni pohjasta. Se herää. Ja tappaa. Kaiken se tappaa. Minut kuin onneni. Aina kun se herää minusta kuolee iso osa sielustani. Sieluni tukahduttaa kaiken tuskan, jonka tunsin. Ja nyt se vain hamuilee otetta kylmästä jäästä. Liukkaasta josta ei voi saada otetta edes silloin kun sitä on lämmitetty kaiken maailman rakkaudella… ystävyydellä. Toivolla. Ilolla. Siitä ei saa otetta. Edes silloin kun sitä itse haluaisi. Sen vain kärsii ja putoaa. Putoaa suoraan paholaisen syliin, joka silittää päätäni ja hymyilee. Valehtelee ja minä uskon. Uskon, koska haluan jotain toivoa. Toivoa, jota tiedän etten voi koskaan saada. Silti jossain sisimmissäni tahdon uskoa siihen, ettei kaikki olekaan niin kuin ne ovat. Että jossain on vielä hyvää. Kyllä, tiedän. Sitä hyvää onnea ja iloa on jossain minullekin, mutta tiedän myös paholaisen. Tunnen sen. Se pilaisi senkin. Niin kuin aina ennenkin, se tappaisi minusta taas osan. Saisi minut inhoamaan itseäni yhä enemmän. Saisi surullisen katseeni vielä surullisemmaksi. Paholainen pyörittäisi taas minua kehässään kuin nukkea. Aina kun saisin voiton taistelussa silloin häviäisin sodassa. Kuitenkin on pakko taistella jonkinlaisesta sijasta, jotta voisi jatkaa. Tiedän… olen kohta niin kuollut, etten enää voisi edes kuvitella olevani ihminen saati eläin. Olisin paholaisen kapinen oppipoika. Itikannielijä. Ne itikat olisivat ihmisiä…viattomia, joita satuttaisin. Enkä tuntisi sääliä yhtään. En tahdo tulla sellaiseksi. En tahdo tappaa sitä sielua, mikä minulla vielä on jossain sopukoissani. Tahtoisin elää, rakastaa, tulla rakastetuksi, enkä tuhota jotain niin kaunista, mitä minulla on käsissäni. Kuitenkin tiedän totuuden. Jouduin kasvamaan aikuiseksi nopeasti. Niin saavat muutkin kasvaa ja kovettua. Paholaisen orjiksi, joita värvään ja koulin sille. Jotta hän voi sitten taputtaa päätäni ja sanoa: ” Hyvä tyttö… kapinen paholaiseni!” Sentään paholainen rakastaa minua. Minä vihaan sitä ja itseäni. Olen kapinen kirppu ja paholainen itse irvikuva. Minä vihaan sitä! Vihaan! Vihaan! Mutta myös rakastan, koska se lupaa minulle tyhjää, jonka uskon. Uskosta saan toivoa. Toivosta voimaa jaksaa. Minä kuitenkin aina häviän. Polveni saan aina ruville. Silmäni itkemään verta. Paholainen on paimeneni ja minä olen kapinen koira, joka tappaa lampaita ja kantaa suussaan vielä sykkiviä sydämiä paimenelleen. Veri… niin vaarallinen maku..houkuttelee. Voisin tyhjentää omat suoneni.. eikä kukaan kaipaisi paholaisen kätyriä. Olisin paholaisen oma… pysyvästi. Ei tarvitsisi enää taistella…koska olisi jo hävinnyt sodan. Olisin kotona. Olisin kaikkea muuta kuin… itse elämä. Olisin kuolema. Niittäjä. Hulluuden kerjäläinen….

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä